Loppiainen - Marian ilmestyspäivä

LOPPIAINEN 6.1.

MATT. 2:1-12

Jeesus, maailman valo

Lähetysinnostus näyttää olevan hiipumassa Suomen Siionissa. Siksi kaikki mahdolliset tilaisuudet lähetyskasvatuksen antamiseen tulisi käyttää visusti hyväkseen. On kuitenkin tärkeää pitää mielessä, ettei saarna ole opetustuokio tai raamattuluento, vaan Jumalan suurten tekojen kuuluttamista seurakunnalle.

Loppiaisen teksti avaa luontevasti näkymän lähetystyöhön. Pakanakansaan kuuluvat maagit eli tietäjät saivat yhteyden kristinuskon varsinaiseen sisältöön, Jumalan Poikaan. Syntyi kontakti, jonka seuraukset Raamattu jättää avoimiksi, eikä meidänkään tule silloittaa tätä aukkoa mielikuvituksellisilla tulkinnoilla tai legendoilla, vaan tyytyä toteamaan tietäjien päässeen Vapahtajan luo.

Kristittyjä syytetään usein uskon “tuputtamisesta” ja “käännyttämisestä”. Taustalla on väite, että toisen uskonnon kannattajat koetettaisiin puoliväkisin houkutella kristinuskon helmoihin, vaikka heidän tulisi saada pitäytyä entisissä uskomuksissaan. Helposti myös ollaan löytävinään alhaisia motiiveja ja keinoja lähetystyön toteuttamisesta.

Kertomus tietäjistä kääntää tämän asetelman nurin niskoin ja antaa lähetystyöstä perin toisenlaisen kuvan. Tietäjiä ei lähdetäkään käännyttämään johonkin sellaiseen, mitä he eivät tarvitse, vaan he itse kiiruhtavat uskon syntysijoille. Heitä ei yritetä “lahjoa” Kristukseen uskoviksi, vaan he itse lahjovat Kristuksen! Kaikessa aidossa Jumalan tavoittelussa eri uskonnoissa voidaan ajatella olevan tällaista matkalla oloa kohti Kristusta, vaikkei määränpäätä tunneta. Eiväthän tietäjätkään tarkkaan tunteneet.

Lähetystyössä kaikkein tärkeintä on, että ihmisten nähtävillä on valo, tähti, Kristus. Kun Hän saa Sanansa kautta olla kuuluvilla ja sakramenttien kautta jopa nähtävillä, silloin ihmiset lähtevät liikkeelle. Kristusta ei tarvitse mainostaa millään kepulikonsteilla. Hän itse säteilee puoleensavetävästi, kun Hän saa olla ihmisten keskellä aidossa ja puhtaassa Jumalan Sanassa. Luottamus Sanassaan läsnäolevan Kristuksen vaikutusvoimaan ei lähetystyössä saisi jäädä menetelmien, rakenteiden, kehitysavun, dialogin ja muiden hyvien asioiden alle.

Matka Jeesuksen luo voi olla pitkä. Matkalla voi olla monia esteitä. Viholliset (kuten Herodes) saattavat olla avittamassa tai estämässä matkantekoa – Jumalan johdatuksen mukaan. Jopa pystyyn kuollut uskonnollisuus (kuten ylipapeilla ja lainopettajilla) voi osoittaa meille ratkaisevia tienviittoja, kunhan Jumalan Sana pääsee sen kautta kuuluville. Ja jos Pyhä Henki ja Sana ovat aloittaneet meissä työnsä, ei mikään voi estää meitä saavuttamasta Kristusta. Vaikka emmehän me Häntä saavuta, vaan Hän itse on säteillään saavuttanut meidät kauan sitten!

Tietäjät avasivat arkkunsa ja antoivat Jeesukselle kalliita lahjoja, jotka me hyvin muistamme. Meillä puolestamme ei ole Vapahtajalle mitään positiivista annettavaa. Kaikki, mitä meillä on, on jo näet Hänen. Ainoa, mikä on meidän omaamme, on meidän syntimme. Me saamme Jeesuksen luo tullessamme avata Hänelle sydämemme ja luovuttaa Hänelle sen “aarteet”; synnin ja syyllisyyden. Ja Kristus ottaa ne – ihme kyllä – iloiten vastaan.

Tietäjät saivat vastalahjaksi itsensä Kristuksen läsnäolon, emmekä mekään jää vähemmälle. Kun luovutamme Hänelle syntimme, meidät julistetaan armahdetuiksi ja me saamme vastalahjaksi sydämiimme itsensä Vapahtajan. Meidän kohdallamme Hän ei jää seimeen, vaan asettuu uskon kautta sydämen seimen pysyväksi asukkaaksi.

Silloin ei tarvitse lähteä eri tietä – eikä samaakaan – enää entiseen maahan, nimittäin Saatanan valtakuntaan. Kristuksen kohtaaminen ja Häneen uskominen tekee meistä pysyviä Jumalan valtakunnan kansalaisia. Betlehem, ‘leivän talo’, on siellä, missä minä olen, jos Kristus asuu minun sydämessäni. Me olemme yhtä, ja Hän jakaa minulle jatkuvasti elämän leipää Sanassa ja pyhässä ehtoollisessa.

Tästähän lähetystyössä pohjimmiltaan on kysymys. Siitä on myös kysymys jokaisen kuulijan elämässä.

Virret: 43:1-4; 126; 47; 45:2, 6; 46:1– ; 228; 25:5-7

PETRI HILTUNEN



1. SUNNUNTAI LOPPIAISESTA 13.1.

JOH. 1:29-34


Kasteen lahja

Teksti on Johannes Kastajan todistajanlausunto. Johannes oli ollut edellisenä päivänä ristikuulustelussa, missä hän oli joutunut tekemään selkoa olemisestaan ja tekemisistään. Ilmassa oli ollut messiasodotusta ja hengellinen johto oli tahtonut varmistaa, missä mennään; oliko jo koittanut lupausten täyttymyksen aika. Johannes Kastaja oli osoittautunut vääräksi toivoksi. Hän ei ollut odotettu Messias, mutta hänen viestinsä oli, että aika on lähellä: “teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne”.

Nyt tuo odotettu oli tullut ilmi. Jumala oli Pyhän Henkensä kautta osoittanut hänet Johannekselle.

Synoptikot antavat ymmärtää, että kasteensa hetkellä Jeesus näki kyyhkysen muodossa Pyhän Hengen läsnäolon ja kuuli taivaasta Isän äänen, jossa Isä puhutteli häntä. (Matteuksen tallentamana tosin muille kuulijoille tarkoitetussa muodossa: “Tämä on minun rakas Poikani – – ”).

Evankelista Johannes antaa Johannes Kastajan kertoa tuosta tapahtumasta silminnäkijänä, henkilönä, joka ollut sitä toteuttamassa ja todistamassa. Johanneksen tehtävänä oli kastaa. Hän kastoi vedellä, että Israel saisi tietää, kuka Jeesus oli.

Yksi Johanneksen kastamista oli enemmän kuin muut. Johannes tunnisti hänet Jumalan antaman tuntomerkin perusteella. Johanneksen profeetallinen tehtävä oli kertoa näkemästään ja kokemastaan Israelin kansalle.

Johannes esitteli kastamansa Jeesuksen kansalle Jumalan Karitsana. Samoilla sanoilla meille esitellään ehtoollisen sakramentissa läsnä oleva Kristus. Karitsa oli yleisin Jerusalemin temppelin uhrieläin: se oli jokapäiväinen aamu- ja iltauhri, se kelpasi syntiuhriksi, hyvitysuhriksi jne.

Mutta Jumalan Karitsa, mitä se merkitsee? Mieleen tulevat Abrahamin sanat: “Jumala katsoo kyllä itselleen karitsan polttouhriksi, poikani” (1. Moos. 22:8). Oltiin Morian maassa, vuorella, jonka Jumala oli Abrahamille osoittanut; paikalla, jossa Jumala myöhemmin ilmestyi Daavidille, ja jolle Salomo rakensi vielä myöhemmin Jumalalle temppelin. Abraham oli saanut tehtäväksi uhrata ainoan poikansa. Mutta Jumala, jolle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä, oli katsova itselleen karitsan uhriksi – silloin oinaan, ja pari tuhatta vuotta myöhemmin samalla paikalla Jumalan Karitsan, jonka Johannes oli saanut Jumalan johtamana osoittaa kansalle.

Puhe Jumalan Karitsasta liittää yhteen Abrahamin, Golgatan ja ylösnousemususkon. Paavali kirjoittaa roomalaisille: “Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan” (Room. 4:17). Abraham oli valmis uhraamaan ainoan poikansa uskoen, että Jumala voi herättää kuolleet. Jumala ei sallinut Abrahamin tehdä sitä, minkä vaati kuitenkin itseltään. Hän antoi ainoan Poikansa, Jumalan Karitsan, uhriksi, että meillä olisi ylösnousemuksen kautta iankaikkisen elämän toivo.

“Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista” (Room. 6:4).

HEIKKI HOLMA


1. RUKOUSPÄIVÄ 20.1.

EF. 4:11-16

Efesolaiskirje on yksi Paavalin kiertokirjeistä, jonka yksi vastaanottajaseurakunta on ollut Efeson seurakunta. Se on kirjoitettu lähekkäin Kolossalaiskirjeen kanssa, mistä johtunevat myös kirjeiden yhtäläisyydet.

Ykseyden ajatus on keskeinen Paavalin Efesolaiskirjeelle. Ykseys perustuu paitsi Jumalan ykseyteen vanhatestamentillisessa shema Israel –mielessä, myös Kristuksen ruumiin ykseyteen. Kirjeen sanoman mukaan Jumala oli “yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä” ja Jumala on “yhdessä hänen kanssaan herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa”. Myös juutalaiset ja “lihan puolesta pakanat” on Jumala tehnyt yhdeksi Kristuksessa. Kristittyjen on säilytettävä rauha, koska he ovat “yksi ruumis ja yksi henki”.

Jakeen yksitoista lahjat ovat ihmiset eri viroissaan. Tässä Paavali pitäytyy Psalmin 68 jakeen yhdeksäntoista malliin “sait ihmisiä lahjaksesi”. Apostolien tekojen tradition malli oli se, että pyhä Henki kaikkineen oli Kristuksen seurakunnalleen antama lahja, mutta tässä mainitussa jakeessa saamme Paavalin kautta astua eteenpäin. Kristuksen antama lahja on ihminen tietyssä virassaan. Viran teologialle tämä askel on huomattava. Ei siis ole vain niin, että virka johdetaan tehtävästä käsin, eli “pyhien tekemisestä täysin valmiiksi palveluksen työhön”, vaan Kristus nimenomaan antaa ihmisiä virkaan: “hän antoi apostolit – – profeetat – – evankeliumin julistajat – – paimenet – – opettajat”.

Kristus on asettanut seurakuntansa rakentamiseksi eräänlaisia valmentajia “tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa”. Näistä jakeista avautuu myös yhteisen pappeuden ulottuvuus ja sen tehtävä rakentaa Kristuksen ruumista. Apostolien tekojen kannattama opetus Kristuksen vuodattamasta yleisestä Pyhän Hengen lahjasta voidaan hyvin lukea tähän mukaan, koska tässä yhteisestä pappeudesta osalliset toimivat myös ja rakentavat una Sanctaa, ja kaiken yhteisenä päämääränä on uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa kasvaminen. Sen, mitä valmentajat tekevät kutsuttuina julkisesti virkaansa seurakuntaa valmentamaan, sen pyhät eli seurakuntalaiset tekevät yksityisessä todistajantehtävässään ja toistensa sielunhoitajina ja palvelijoina. Heidän vocationsa ja ordinaationsa on kaiken lihan ylle vuodatettu Pyhän Hengen lahja “poikanne ja tyttärenne ennustavat – –” (Ap. t. 2: 17), josta he ovat päässeet omakohtaisesti osallisiksi kasteessa.

Kristuksen lahjojen luettelosta puuttuvat piispat, presbyteerit ja diakonit. J. Thurenin mukaan tämä voi olla osoituksena siitä, että Paavali tahtoo ottaa mukaan vain todella vanhimmat, alkuperäiset palvelutehtävät, joiden alkuperän voi johtaa ensimmäiseen helatorstaihin/helluntaihin saakka: “silloinhan Kristus sai ne lahjat Isältä ja antoi ne ihmisille”. Varoitukseksi Thuren lisää, että tästä ei pidä vetää johtopäätöksiä Efesolaiskirjeen kirjoittajan suhteesta viran myöhempään apostoliseen kehitykseen. Mielestäni näiden kolmen viran puuttuminen on joka tapauksessa mielenkiintoista ja antaa sisältöä nykyiseen ekumeeniseen keskusteluun, joka nimenomaan rakentaa viran kolmisäikeisyyden varaan – onhan Ef. 4: 11-16 yksi virkateologian locus classicuksista.

Jakeen neljätoista käsitteleminen on meillä Suomessakin tarpeellista ja ajanmukaista. Jakeesta saavat ottaa oppia puolikristilliset pelurit ja hengelliseen aikuisuuteen kasvamasta kieltäytyneet kristityt. “Harhaopettajat käyttäisivät mielellään kokemattomia kristittyjä nappuloina pelissä, jota he pelaavat juonikkaasti ja kaiken lisäksi väärin, säännöistä piittaamatta. Pelissä ei yleensäkään tavoitella nappuloiden etua vaan pelaajan, mutta näiden pelureiden inhottavuutta lisää se, että he fuskaavat minkä voivat. Lapsellisen herkkäuskoiset kristityt joutuvat nappuloiksi heidän peliinsä, mutta kypsät osaavat sitä vaaraa varoa.” (J. Thuren)

Yhteenveto: Kolmiyhteinen Jumala on yksi. Kristuksessa pyhät on otettu taivaallisiin Kristuksen ruumiina. Tämän Kristus-yhteyden syntymiseen ja siihen pääsemiseen Kristus on antanut evankeliumin “totuuden” jota on puhuttava “rakkaudessa” (j. 15). Tätä totuutta todistavat kaikki kristityt, jotka Kristus tekee valmiiksi tehtäväänsä asettamiensa apostolien, paimenten jne. kautta.

VESA PÖYHTÄRI


3. SUNN. ENNEN PAASTONAIKAA 27.1.

MATT. 19:27-30


Ansaitsematon armo

Saarnateksti liittyy läheisesti edellä kerrottuun rikkaan nuorukaisen ja Jeesuksen väliseen keskusteluun (j. 16-22) sekä sitä seuranneeseen opetuslasten ja Jeesuksen väliseen keskusteluun (j. 23-26). Pietari korostaa jakeessa 27 erityisen painokkaasti sanaa “me” (kreikassa – kuten suomessakin – se voitaisiin verbin yhteydessä jättää pois). Hän pyrkii näin luomaan selkeän vastakohdan rikkaaseen nuorukaiseen. Edelleen, kun rikas nuorukainen torjui Jeesuksen kutsun lähteä seuraamaan häntä (j. 21) ja meni pois murheellisena (j. 22) tahtomatta jakaa omaisuuttansa köyhille, Pietari (yhdessä toisten opetuslasten kanssa) toteaa toivorikkaasti jättäneensä kaiken ja seuranneensa Jeesusta (j. 27). Verbi “olemme jättäneet” (perfekti) ilmaisee kreikan kielessä, että luja päätös on yhä voimassa. Lisäksi rikas nuorukainen oli kysynyt, miten voittaa omaksensa iankaikkisen elämän (j. 16). Jeesuksen antama vastaus Pietarin kysymykseen lupaa kaikille opetuslapsille iankaikkinen elämä (j. 29).

Rikkaudesta käydyn keskustelun perusteella opetuslapsille on tullut suorastaan pelottavan selväksi, että pelastus on yksin Jumalan armosta, ilman mitään ihmisen omia ansioita (j. 23-26). Siksi Pietarin uuteen kysymykseen “Mitä me siitä saamme?” (j. 27) ei sisälly rikkaan nuorukaisen hellimää kuvitelmaa taivaaseen pääsystä hyvällä yrittämisellä. Nyt puhutaan yksinkertaisesti Jumalan oikeudenmukaisuudesta: jos me olemme luopuneet kaikesta, mitä me siitä saamme? Ajatus on sama kuin koko Uudessa testamentissa: pelastus on armosta, mutta tuomio tapahtuu tekojen mukaan. Kukin saa sen mukaisesti takaisin kuin on täällä ajassa toiminut. “Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää.” Epäoikeudenmukaisessa maailmassa, jossa vääryys hallitsee ja tuntuu aina voittavan, oikeudenmukainen tuomio viimeisenä päivänä antaa kristitylle käsittämättömän levollisen mielen ja sisäisen rauhan. Hän voi todella jättää kostamisen ja rankaisemisen Tuomarille.

Jakeessa 28 Jeesus kertoo lähemmin, mitä tapahtuu koko luomakunnan uudestisyntymisessä. Vanha, turmeltunut maailma katoaa. Sekin tarvitsee meidän syntisten lailla totisen “parannuksen”. Syntiinlankeemuksen seurauksenahan myös maapallo yhdessä Aadamin ja Eevan kanssa kirottiin. Se kirous väistyy lopullisesti vasta tuomiopäivänä. Silloin opetuslapset saavat tuomita Israelin kahtatoista sukukuntaa. Vanhassa testamentissa verbi ‘tuomita’ tarkoittaa oikeastaan samaa kuin ‘hallita’ (vrt. esim. Tuomarien kirja ja vaikkapa Ps. 2:10, jossa kuninkaat ja tuomarit rinnastetaan). Hallitsijan keskeisiin oikeuksiin kuului tuomiovallan käyttäminen: “istua valtaistuimella ja tuomita”. Viimeisenä päivänä Ihmisen Poika on istuutuva “kirkkautensa valtaistuimelle” pitämään viimeistä tuomiota (ks. tästä tarkemmin Matt. 25:31–). Hänen opetuslapsensa, jotka aikanaan lähetettiin juuri Israelin “kadonneitten lammasten” tykö (Matt. 10:5-6), pääsevät osallisiksi tulevasta hallintavallasta ja saavat tuomita Israelin kahtatoista sukukuntaa. Jumalan omaisuuskansaa johdetaan silloin heidän jo nyt kuuluttamansa opetuksen mukaan. Ne juutalaiset, jotka hylkäsivät (tai hylkäävät) apostolisen julistuksen, joutuvat ulkopuolelle messiaanisesta autuudesta.

Jakeessa 29 Jeesus laajentaa puheensa koskemaan kaikkia uskovia. Hänen antamaansa lupausta moninkertaisesta takaisinmaksamisesta ei saa turhentaa, muttei sitä myöskään kuulu ymmärtää lihallisesti. Jeesus ei tässä ryhdy eurooppalaisen menestysteologian kannattajaksi, vaan hän tahtoo opettaa menestyksen todellisuutta menetysten kohdatessa. Markuksen evankeliumin rinnakkaiskohta lisää selvennykseksi: “vainojen keskellä” (10:30). Mitä satakertainen palkitseminen sitten käytännössä merkitsee, jääköön jokaisen itsensä koettavaksi. Herra on varmasti vastaava sanastansa. Kunhan me vain ensin noudattaisimme hänen tahtoansa ja luopuisimme edes jostakin!

Tekstimme loppuvaroitus ensimmäisistä, jotka tulevat viimeisiksi ja viimeisistä, jotka tulevat ensimmäisiksi (j 30), tuntuu esim. Juudaksen ja Pietarin kohtaloa ajatellessa tarpeelliselta. Heistä toinen hylättiin, toinen armahdettiin. Silti molemmat olivat vielä tässä vaiheessa täysillä mukana. Mutta “ei alkua kruunata vaan loppu”. Myös meidän ystäväpiireistämme löytyy niitä, jotka kerran uskoivat tosissaan, vaan jotka myöhemmin maailma vei mukanaan. Lisäksi tuo tuttu, evankeliumeissa usein toistuva varoitus luo siltaa seuraavaan vertaukseen viinitarhan työmiehistä, joka päättyy samaan varoitukseen (20:16). Se kertoo omalla tavallaan toisenlaisen vastauksen Pietarin kysymykseen tulevasta palkkiosta. Hänen kuuluu muistaa, että viinitarhan omistaja (Jumala) maksaa jokaiselle työntekijälleen saman palkan (taivaan autuus) huolimatta heidän erilaisesta työpanoksestaan. Näin Jeesus on halunnut – tyylilleen täysin uskollisena – pikkuisen näpäyttää niitä, jotka ovat ehkä liian kärkkäästi kärkkymässä “ensimmäisiä sijoja”. Mutta tästä enemmän toiste.

TIMO LAATO


KYNTTILÄNPÄIVÄ 3.2.

LUUK. 2:22-33


Lapsi vietiin Herran eteen

“Viedä (tai asettaa) Herran eteen” (parasteesai, 22) on UT:ssa paljon, paljon tärkeämpi sana kuin pelkästään viittaus johonkin lain määräämään tapahtumaan temppelissä. Sanaa käytetään nimittäin myös siitä hetkestä, jolloin ihmiset kerran asetetaan lopullisesti Herran eteen iankaikkisuuden alkaessa. Tällöin ne, jotka pelastuvat/ovat pelastettuja, ovat Jumalan edessä “täydellisi(n)ä Kristuksessa” (Kol. 1:28).

On hyvä tiedostaa tämä Raamatun piirtämä parasteesai-kaari Jeesus-lapsen tuomisesta Herran eteen temppelissä siihen, jolloin kristityt asetetaan Herran eteen uskon kautta Jeesukseen kätkettyinä. Jeesuksen vanhemmat toimivat Jumalan edessä kolmikannassa Jeesus-nimi – Mooseksen lain määräys – kyyhkysuhri. Me pelastumme nyt ja aikojen lopussa triadissa, jonka muodostavat Jeesus-nimi – usko Jeesuksen evankeliumiin – Jeesuksen sovitusuhri Golgatalla. Tai näin: Jeesus-lapsi tuotiin Jumalan eteen temppelissä – Isän Jumalan eteen asetetaan kerran taivaallisessa kaikkein pyhimmässä tämä sama Jeesus, hänen vanhurskautensa ja häneen uskon kautta kätketyt pelastetut ihmiset. Tämä näköala vielä syvenee Heprealaiskirjeen keskeisen sanoman äärellä.

Iäkäs Simeon

Simeon saa merkittävän aseman, sillä Jumala oli asettanut hänet ikään kuin “toivottamaan Jeesuksen tervetulleeksi maailmassa toteutuvaan pelastushistoriaan”. Vanhuksella on paikkansa, Jumala ei halveksi ikää; vauva ja vaari kohtaavat uskon todellisuudessa. Simeon ylisti Jumalaa (j. 28) kaikesta siitä ylistettävyydestä eli siitä pelastuksesta ja valosta, mikä Jeesuksessa oli (j. 30-31). Simeon on viitekuva oikeasta palvelijan (doulos, ‘palvelija’, ‘orja’) ja hänen Herransa välisestä suhteesta. Palvelija katsoo Herransa lupauksiin ja tietää uskossaan, että ne täyttyvät ajallaan (Ps. 123).

Sinun antamasi Pelastus

Ilmaus kertoo niin sanotusta korkeasta kristologiasta. Jeesus annetaan, lähetetään Jumalan tyköä, mutta häntä etsitään ja hänet löydetään alhaalta, maan päältä. Jeesus ei ole jumalalliseksi korotettu ihminen ihmisistä (theios aneer), ei Jumalaksi korotettu ihminen, vaan ihmiseksi tullut Jumala, Jumala Jumalasta, ei luotu, vaan Isästä syntynyt (Fil. 2; Joh. 1:1-2) ja Jumalan pelastussuunnitelmissa jo ennen aikojen alkua annettu (Ef. 1). Huomaa myös, että Herra, jonka eteen Jeesus tuotiin, ja Herra, joka Jeesus itse on, ovat molemmat kreikassa kurios. Korkean kristologian meille avaa Pyhä Henki, joka (jo) oli Simeonin päällä (j. 25-26).

Jeesus – kaikille kansoille valmistettu pelastus

Simeon toimii tässä kiitosrukouksessaan ensimmäisenä kristillisen maailmanlähetyksen apostolina. Jeesus oli koko maailmalle tarkoitettu Vapahtaja. Ensin sanotaan “kaikille kansoille” (“kaikkien kansojen, laoi, kasvojen eteen”, 31), sitten vielä “pakanakansoille” (ta ethnee). Sanat paljastavat lähetyskohteen kattavuuden: Jeesus ei ole tarkoitettu ainoastaan yleisesti kaikille ei-juutalaisille (ta ethnee), vaan kaikille kansakunnille ja kansankokonaisuuksille. Laaja ta ethnee tietysti sisältää jo asiallisesti kansatkin.

Israelin lohdutus ja kirkkaus

Israel ei jäänyt sivuun Jumalan puolelta, vaikka jättäytyikin itse sivuun Jumalan suunnitelmista (Room. 9-11). Yhtäältä israelilaiset – lue: juutalaiset (Simeon) – ja toisaalta Jeesuksesta kuulevat ja häneen uskovat ei-juutalaiset pakanat saavat rauhan ja lohdutuksen evankeliumista, niin kuin vanhassa ilmoitussanassa niin myös tänä päivänä. Maailmalle julistettava evankeliumi Jeesuksesta sisältää aina periaatteessa pelastushistorian suuret tapahtumat syntymästä hänen paluuseensa.

JUHANI LINDGREN


LASKIAISSUNNUNTAI 10.2.

JOH. 12:25-33

Jumalan rakkauden uhritie

Minun on pakko sanoa, että olen alkanut inhota paastonajan alkamista. Aina uudelleen joutuu lukemaan lehdistä vinkkejä paastoamiseen ja jonkun paastogurun kokemuksia. Nämä linssiluteet eivät ainakaan ole muistaneet Jeesuksen nimenomaista ohjetta paastota siten, ettei kukaan edes sitä tiedä (Matt. 6:16-18). Nyt paaston tietää lehtimies ja sen myötä koko lukijakunta. No, ehkä tämä on vain epäonnistuneen paastoajan katkeraa tilitystä.

Laskiaisena ja paastonaikana en ainakaan itse kuulijana odota itseeni kohdistuvia elämänohjeita. Enemmän odotan saavani seurata mahdollisimman läheltä ja mahdollisimman autenttisena Jeesuksen matkaa kohti Golgataa. Tämän näkeminen ja kuuleminen riittää rusentamaan omat pyrkimykseni ja panee minut etsiytymään piinatun miehen seurueeseen. Ainakin minulle on puhuttelevampaa kuvitella itseni Getsemanessa kuin retriitissä. Kaikki kunnia silti retriiteille!

Tekstin ydin on siis ehdottomasti muistettava pitää meidän puolestamme kärsivässä Kristuksessa, vaikka siinä myös kehotellaan Hänen palvelijoitaan. Jeesuksen puheesta on syyttä suotta jätetty pois alku (j. 23-24), jotka luetaan vasta palmusunnuntaina: “Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon”. Tämä puheen johdanto pitäisi ajatukset Ihmisen Pojassa eikä Aadamin lapsissa.

Johanneksen mukaan Jeesus piti tämän puheensa korkeintaan viisi päivää ennen kuolemaansa (Joh. 12:1, 12). Meillä matkaa pitkäänperjantaihin on vielä seitsemisen viikkoa, joten Golgatan naulaniskut eivät saata vielä kuulua kaikkiin kirkkosaleihin saakka. Yhteys itse kärsimystien päätepisteeseen tulisi kuitenkin olla saarnassa jo näkyvä ja kuuluva.

Joitakin seuraavista teemoista käsittelisin tämän tekstin äärellä:

Jeesuksen sisäinen kamppailu

Vaikka Jeesus oli tosi Jumala, Hän joutui elämään myös tosi ihmisen täyden elämän. Siihen kuuluivat kärsimys, epätietoisuus, ristiriidat jne. Vapahtaja tiesi Isän voivan vapauttaa näistä, mutta valitsi silti tehtävänsä loppuun viemisen. Isän nimen kirkastaminen oli Hänelle tärkeämpää kuin oman nahkansa pelastaminen. Oma tahto oli alistettava täydellisesti Jumalan tahtoon, jotta ihmiset voisivat pelastua. Tämä ei ollut helppoa ja kevyttä, vaan vaati jopa Jumalan Pojalta äärimmäistä sisäistä kamppailua ja luopumista – meidän puolestamme. Siitä Jeesuksen väkevä sisäinen sanailu (j. 27-28a) tarjoaa meille raastavan osoituksen.

Jeesuksen taivaallinen auktoriteetti

Mikään Jeesuksen elämässä ei tapahtunut sattumalta. Isä ohjasi tarkkaan Pojan tietä käyttämällä ihmisiä Golgatan tien liikennemerkkeinä. Hallitusmiehet, fariseukset, kansa, opetuslapset, kreikkalaiset, juutalaiset ja kaikki muut olivat vain Jumalan apureita Hänen toteuttaessaan pelastussuunnitelmaansa. Jeesus ei ollut yksinäinen sankari, uuden uskonnon kärsivä perustaja tai suuri opettaja ja parantaja. Hän oli yksinkertaisesti Jumala ihmisenä toteuttamassa Jumalan tahtoa. Tämän ukkosen jälkikaiun (j. 29) toivoisi jokaisen kirkkovieraan saavan kuulla.


Ristintyön kosmiset ulottuvuudet

Liian usein Jeesuksen ristintyö nähdään vain yksilön pelastuksen aikaansaajana. Tosiasiassa yksilö uskon kautta liitetään siihen universaaliin pelastukseen, jonka Jeesus ristillään on ansainnut. Saarnaajan tulisi pyrkiä maalaamaan kuulijoittensa silmien eteen koko se kosminen draama, jossa me olemme mukana. On todella kysymys hyvän ja pahan välisen kamppailun lopullisesta ratkeamisesta. Tämän jälkeen enää helvetissä on totaalisen pimeää.


Jeesuksen seuraajan asema

Vasta tätä kristologista ja soteriologista taustaa vasten voidaan puhua kristityn asemasta ja tehtävästä (j. 25-26). Jeesuksen seuraaminen ei pohjimmiltaan ole avun ja voiman saamista elämään, vaikeuksien vähenemistä tai rauhan löytymistä. Itse asiassa se päinvastoin on oman elämänsä kadottamista, suostumista kaikkeen häpeään, pilkkaan ja jopa kuolemaan Kristuksen tähden. Isä kirkastuu, me himmenemme. Ukkosen jyly peittää meidän pihinämme. Edes oma elämä ei merkitse mitään Jumalan tahdon toteutumisen rinnalla.


Vinkki perhekirkkoon

Piirrä kalvolle kaksi korkeaa vuorta, Kirkastusvuori ja Golgata. Kuvaa Jeesuksen laskeutumista säteilevältä Kirkastusvuorelta alas laaksoon ja kerro, mitä siellä tapahtui (Jeesus parantaa, julistaa, armahtaa, herättää kuolleen ym.). Kuvaile sitten nousua “ylös” Jerusalemiin palmunoksineen, väittelyineen, aterioineen, oikeudenkäynteineen ja tuomioineen. Perhekirkon ydin on kuitenkin risti, joka piirretään toisen vuoren laelle. Siellä Jeesus kuoli sinunkin puolestasi. Vielä voi tilanteen mukaan puhua korottamisesta (Joh. 12:32) taivaaseen. Jeesus menee sinne ensin ja sitten Hän vetää ystävänsä luokseen. Voin kertoa, että herkeämättömät pienet silmäparit saadaan näin seuraamaan Jeesuksen tietä!

Virret: 54; 277:5; 55:1-4; 298:1-5; 336:1– ; 222; 71:6-9

PETRI HILTUNEN


TUHKAKESKIVIIKKO 13.2.

MATT. 6:16-21


Katumus ja paasto

Tuhkakeskiviikon teksti on eräällä tavalla ristiriidassa itse tilaisuuden kanssa. Tuhkakeskiviikon messu on tilaisuus, johon kokoonnutaan aloittamaan paastoa, ja jossa paastoajat merkitään paastoajiksi. Teksti kehottaa paastoamaan, mutta tekemään sen kaikilta salassa. Tekstin loppupuolen suhteen ei ole tätä ongelmaa. Tuhkakeskiviikko on paikallaan muistuttamassa siitä, ettemme liikaa kiinnittyisi ajalliseen ja aineelliseen.

Huomionarvoisa on tekstissä oleva Jeesuksen ensimmäinen sana. Arvovallallaan, jota kukaan kristitty ei voi asettaa kyseenalaiseksi, Jeesus sanoo: “Kun paastoatte – –”. Jeesus ei sano, että jos paastoatte, tehkää se näin. Jeesus sanoo: “Kun paastoatte – –”. Paasto ei ole ehdonvallan asia. Paasto on samassa luettelossa rukouksen kanssa. Rukous, apua tarvitsevien aineellinen avustaminen ja paasto ovat asioita, jotka kuuluvat kristitylle. Rukous, almut ja paasto eivät ole kuitenkaan autuudenasioita: ne eivät ole pelastusteitä. Niiden perusteella ei ketään julisteta autuaaksi. Sen sijaan ne ovat keinoja, jotka kasvattavat ja joiden kautta kasvetaan kristittyinä. Kristittynä kasvaminen, Kristuksen kuvan kirkastuminen ihmisessä ja ihmiselle, on sitä palkkaa, jolla Isä siunaa kilvoittelijoita.

Toisten ihmisten ei tule tietää, minkä verran kukin rukoilee, luopuu omastaan ja kieltää tarpeitaan. Toiset voivat kyllä kiittää Jumalaa, kun näkevät hänen valonsa loistavan kirkkaammin jonkun lävitse.

Sydämeen ei mahdu kahta ämmää, sanoo oikeinkirjoitusohje. Sydän ei voi myöskään täydesti rakastaa kuin yhtä. On valittava Jumalan ja mammonan välillä. Ajallista hamutessaan kiinnittyy katoavaan. Ajallinen on katoavaa jo tässä ajassa, eikä sillä ole arvoa iankaikkisuudessa, sillä siellä sitä ei ole. Ajallisuuteen takertunut on jo menettänyt pelin. Mutta kiintyessään Jumalaan sydän omistaa hänet, joka omistaa kaiken. Taivaallisten aarteiden etsijälle luvataan myös kaikki se, mitä tarvitaan ajallisuutta varten: “Älkää siis murehtiko: ‘Mitä me nyt syömme?’ tai ‘Mitä me juomme?’ tai ‘Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt. 6:31-33)

HEIKKI HOLMA


1. PAASTONAJAN SUNNUNTAI 17.2.

MATT. 16:21-23


Jeesus kiusausten voittaja

Paastonaikana kuljemme Herraamme seurassa hänen kärsimystiellään. Jeesuksen elämään sisältyi kiusauksia, joiden tarkoitus oli langettaa hänet pois Jumalan valitsemalta ristintieltä. Heprealaiskirje mainitsee, että Jeesus oli kaikessa yhtä kiusattu kuin kukin meistä, kuitenkin ilman syntiä. Koska Jeesus koki kiusausta, hän voi meitä kiusattuja auttaa.

Kiusauksen olemus on mielenkiintoinen. Siihen liittyy sisäinen taistelu ja ristiriita; sisäinen ahdistus kahtaalle ojentautuvasta tahdosta. Kiusaus houkuttelee ihmisen ajautumaan pois Jumalan valitsemasta hyvästä tahdosta ja tavoitteesta. Elämän keskipisteeksi muodostuu ihminen itse tarpeineen ja tavoitteineen.

Ihmisen ikävuosiin on liitetty kolme peruskiusausta. Nuoria kiusaa seksuaalisuus, keski-ikäisiä yhteiskunnallinen asema, vanhoja ahneus. Eräät ovat myös väittäneet, ettei kiusaus itsessään ole vielä syntiä, vaan kiusaus muuttuu synniksi, kun annamme sille tilaa sydämessämme ja toimimme sen mukaisesti. Toisaalta: mistä nousee kiusaus sivuuttaa Jumalan tahto, ellei perisynnistä. Klassinen määritelmä on, että kiusauksia on kolmenlaisia; lihan, maailman ja Perkeleen aiheuttamia. Kiusaus ahdistaa ihmistä sisältä- ja ulkoapäin. Ihmisen kokemusmaailmasta käsin voi olla joskus vaikea erottaa, milloin paha kiusaa meitä sisältäpäin, milloin ulkoapäin.

Jeesusta ei kiusannut sisältäpäin, omasta synnistä nouseva kiusaus, vaan Pietarin kautta ulkopäin lausuttu houkutus. Mistä Jeesus ahdistui Pietarin sanoissa?

Pietarin sanat olivat Jeesukselle ansa ja loukkaus (KR 1938: pahennus). Sanojen lähde jää hieman epäselväksi. Ihmisestä vai Saatanasta? Vai molemmat! Pietari ymmärsi asian toisin. Aiemman Messias-tunnustuksen rohkaisemana Pietari (Matt. 16:16) päätteli nyt, että kärsimys, ahdistus ja kuolema eivät voi olla Jumalasta. Hän otti Jeesuksen erikseen. Korottiko Pietari siis itsensä Jumalan asemaan pyrkiessään neuvomaan Jeesusta? Koettiko hän tietämättään houkutella Jeesus samaan syntiin, johon itse oli langennut?

Kiusaukseen kuuluu usko siihen, että oma ymmärryksemme tietää asiat Jumalaa paremmin. Erityisesti esirukoilijan suuri kiusaus on pyrkiä neuvomaan Jumalaa sen sijaan, että kertoisimme hänelle lapsellisen yksinkertaisesti asiamme ja tarpeemme. Kärsimykseen liittyvä kiusaus on uskolle erityisen vaikea, koska Jumalan salaisuudet aukeavat aikanaan. Paavo Ruotsalaisella on kiusatulle oiva neuvo: “antaa Herran toimittaa asiansa”. Kärsimyksen pakeneminen ei ole uskovan tie.

Mikä Jeesusta tarkasti ottaen siis lopulta kiusasi? Liha, Perkele, vai maailma?

Ihmisen kannalta kiusaukseen liittyy aina “vastakappale” omassa syntisessä sydämessämme. Perisynnin, tekosynnin ja kiusausten suhde vaatii pohdiskelua. Jeesus antaa meille toimintamallin. Kiusaukseen on otettava vakava, torjuva asenne. On jopa paettava tilanteita, joissa saattaa joutua toimimaan omatuntoaan vastaan. Pietarin houkutusta Jeesus ei edes suostunut ottamaan käsiteltäväksi, vaan totesi: “väisty tieltäni Saatana”. Analogia löytyy Jeesuksen ensimmäisiin kiusauksiin, joissa Jeesus vastasi Saatanan tarjoukseen maailman loistosta ja rikkaudesta sanoin: “Mene pois Saatana!”

Olisiko tästä Jeesuksen ehdottomasta asenteesta oppia myös meille hyvinvoinnin kasvateille? Eikö normaaliin kristityn kutsumukseen enää liity epämukavuutta, hankaluuksia, väärinymmärrystä ja epävarmuutta? Pelkäämmekö hovikelpoisuuden menettämistä tämän päivän “piireissä” ja yhteisön ulkopuolelle joutumista? Viihdymme liiankin hyvin itsemme kaltaisten seurassa? Toisaalta kirkkohistoria tuntee yltiöpietisti Pietari Schäferin kohtalon. Uskossaan ehdoton olkoon myös viisas toimissaan!

Kiusausten ehdoton lohdutus on siinä, että Jeesus voitti kiusaukset ja voi siksi meitä auttaa. Mikä auttoi Jeesusta vastustamaan niin voitokkaasti Saatanan hyökkäyksiä? Jos korostamme Jeesuksen ylivertaisuutta syntiin nähden juuri Jumalan Poikana, saatamme kokea vaikeaksi samastua Jeesuksen ihmisyyteen. Jeesus oli Jumalan Poika, mutta ihmisenä hän myös säilytti kaiken aikaa uskonsa hyvään Jumalaan. Jumala on hyvä silloinkin, kun en ymmärrä hänen tarkoitusperiään tai kun hänen tiensä tuottaa minulle vaivaa. Miten itse ymmärrän Jumalan hyvyyden ratkaisee lopulta, miten asennoidun elämään.

MARKKU LIUKKONEN


2. PAASTONAJAN SUNNUNTAI 24.2.

MARK. 9:17-29


Rukous ja usko

Paastonajan, suuren paaston, evankeliumiteksteissä meille esiintyy Jeesus paholaisen kiusattavana, pahojen henkien ulosajajana, elämän leipänä ja kärsivänä Jumalan Poikana. Pelastushistoria kulkee siten näinä viitenä sunnuntaina synnin alkusyyn voittamisesta ja voiman osoittamisesta aina Jumalan vihan kantamiseen ihmisten puolesta.

Koska paastonaika ja sen päättyminen pitkäperjantaihin on perusteellisen sovitusopillinen, ei sananselittäjän tule eksyä 2. paastonajan sunnuntain tekstiä selittäessään epilepsiataudin ilmenemiseen ja riivaajien mahdolliseen osallisuuteen siinä. Tämä olisi se helppo tie ja matala aidankohta, mutta johtaisi seurakunnan ajatukset epäolennaiseen. Markuksen evankeliumin jakeiden ydinajatus löytyy vasta perikoopin lopussa Jeesuksen ja opetuslasten keskustelussa tapahtuneesta. Siinähän opetuslapset ihmettelivät voimattomuuttaan ja Jeesus vastaa: “Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella” (ja paastolla. KR 1938).

Onko kristinusko tekninen laji? Onko pelastuminen tekniikkaa? Ajatukset lähtevät helposti hakemaan merkitystä opetuslasten väärästä tekniikasta: “eivät nuo tienneet, että ensin pitää rukoilla, ja jos ei onnistu siten, niin sitten vielä paastota. Jos nämä ei auta, niin sitten on kyllä tenkkapoo.” Tekstinkohdan ymmärtämistä auttaa, kun pitää mielessä koko kirkkovuoden ajankohdan tekstien sisältöä. Kysymys on turmiovalloista, joita vahvempi Kristus (Jumala) on. Kysymys ei siis ole tekniikasta, vaan kääntymisestä vahvemman puoleen ja hänen apuunsa luottamisesta. Rukous (ja paasto) ovat syvimmiltään juuri tätä. Rukoillessa tunnustetaan oma voimattomuus ja turvaudutaan häneen, jolla on valta ja voima taivaassa ja maan päällä. Ehkä Jumala tahtoi opettaa opetuslapsia ja meitä heidän jälkeensä tulevia epäämällä parantumisen riivaajista pelkästään Jeesuksen nimen instrumentaalisella käyttämisellä. Apostolien tekojen esimerkki voisi olla samansuuntainen: “Myöskin muutamat kuljeksivat juutalaiset loitsijat rupesivat lausumaan Herran Jeesuksen nimeä niiden ylitse, joissa oli pahoja henkiä, sanoen: ‘Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa.’ Ja niiden joukossa, jotka näin tekivät, oli myös erään juutalaisen ylipapin, Skeuaan, seitsemän poikaa; mutta paha henki vastasi heille sanoen: ‘Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?’ Ja se mies, jossa paha henki oli, karkasi heidän kimppuunsa, voitti heidät toisen toisensa perästä.” (Ap. t. 19: 13-16)

Toinen mahdollinen harhapolku on lähteä hakemaan hengellistä voimaa rukouksesta (ja paastosta) ja sitten voimaa uhkuvana hengellisenä pallona tulla kohtaamaan pimeyden voimat ja voittaa heidät. Hengellisyytemme ei ole muuta kuin Jumalan elämää meissä. Se ei ole meidän hengellisyyttämme. Armon voimaa tai paremminkin Hengen voimaa me voimme saada häneltä jotakin tehtävää varten, ja silloinkin se on nimenomaan hänen voimaansa.

Tästä on saarnaajalle mahdollista siirtyä hetkeksi käsittelemään Raamatun vanhurskauttamisoppia. Paavalin kirjeiden mukaan Jumalan armo on anteeksiantamusta, meille vieraan vanhurskauden hyväksi lukemista (Room.), joka ei tule meiksi. Jumalan pelastava armo on aina pro nobis –armoa. Jumalan asuessa uskovassa (inhabitatio) hän ei sulaudu uskovaan sekoittaen olemisensa ja pyhyytensä ihmiseen, vaan vaikuttaa uskovassa pyhittäen häntä enemmän ja enemmän Kristuksen kuvan kaltaisuuteen. Tämä Jumalan vaikuttama ihmisen elämän pyhittyminen ei ole lihanjalostusta vaan yhä suurempaa erottautumista Kristukselle ja hänen tahdolleen (ks. pyhän sanan raamatullinen etymologia).

VESA PÖYHTÄRI


3. PAASTONAJAN SUNNUNTAI 3.3.

JOH. 12:37-43


Jeesus, pahan vallan voittaja

Evankeliumiteksti esittää loppuarvion Jeesuksen julkisen toiminnan tuloksista. Voitaneen puhua jopa hänen täydellisestä epäonnistumisestaan. Kukaan ei lopultakaan uskonut häneen, paitsi ne muutamat, jotka sitten kumminkin pettivät hänet kiirastorstain iltana. Ilmiselvästi Johanneksen on vaikea selittää tapahtunutta muutoin kuin Vanhan testamentin avulla. Hän lainaa Jesajan kirjaa kahdesti ja korostaa ennustusten täyttymystä. Epäonnistuminen oli sittenkin ennalta suunniteltu! Evankeliumin menestys seurasi vasta pitkäperjantain jälkeen.

Myös Jeesukselle itselleen koko elämäntyön tuhoutuminen oli tuskaisa kokemus. Heti seuraavassa jaksossa esitetään vielä lyhyt yhteenveto hänen julistuksestaan (j. 44-50). Se alkaa paljon puhuvalla tavalla: “Jeesus huusi – – ”. Hän ikään kuin huutaa täysillä julki varoituksensa kaikille, joilla kukaties edelleen on korvat kuulla. Samalla huutoon taitaa sekoittua hänen oma ahdistuksensa. Getsemanen yö jo häämöttää. Rakkaan Herramme hiki käy punertavaksi. Aivan pian hän joutuisi veriseen saunaansa yksin. Luvusta 13 lähtien kerrotaankin piinaviikon tapahtumista.

Juutalaisten nurjalle asenteelle evankeliumia kohtaan ei löytynyt mitään järjellistä selitystä. Jae 37 todistaa heidän epäuskostansa huolimatta kaikista tunnusteoista, joita he olivat nähneet. Käsitteenä ‘tunnusteot’ tarkoittavat enemmän kuin pelkkiä ihmeitä. Niiden varsinaisena tarkoituksena on synnyttää todellista näkemistä, uskoa. Johanneksen evankeliumissa luetellaan kaikkiaan 7 Jeesuksen suorittamaa tunnustekoa: veden muuttaminen viiniksi (2:1-11), kuninkaan virkamiehen pojan parantaminen (4:46-54), sairaan parantaminen Betesdan lammikolla (5:1-18), ruokkimisihme (6:1-18), kävely järven päällä (6:16-21), sokean parantaminen (9:1-7) ja viimeiseksi suurimpana Lasaruksen herättäminen kuolleista (11:1-44). Monien tunnustekojen jälkeen todetaan nimenomaan, että usko syntyi niiden vaikutuksesta. Mutta nyt sanotaan juutalaisista yleisesti, että he eivät lainkaan uskoneet. Kreikan kielen verbimuoto (imperfekti, joka ilmaisee menneisyydessä tapahtunutta, alati jatkuvaa toimintaa) paljastaa terävästi epäuskon pysyvyyden. Siitä ei tullut loppua, ei sitten millään.

Jae 38 vahvistaa Jumalan omaisuuskansan paatumuksen lainauksella Jesajan kirjasta. Se liittyy läheisesti edellä sanottuun. ‘Sanoma’ tai ‘saarna’ tarkoittaa tunnustekojen yhteydessä annettua hengellistä opetusta, kun taas ‘Herran käsivarsi’ profeetallisena kiertoilmaisuna viittaa varsinaisiin tunnustekoihin. Kreikan kielen mennyt aikamuoto (KR 38: preesens) vihjaisee jälleen, että niitä uskovia ei tainnut montakaan olla, tuskin “yhtä sadastatuhannesta” (Akreniuksen virren 157 mukaan). Asian vahvistukseksi lainataan sitten vielä toistamiseen Jesajan kirjaa jakeissa 39-40. Niistä sanoista näyttää tulleen “lentäviä lauseita” siihen, kun evankeliumi kohtasi juutalaisten taholta epäuskoista asennetta. Tässä ne toimivat yhteenvetona Jeesuksen koko julistuksesta ja sen salatusta tarkoituksesta. Vastaavasti synoptisissa evankeliumeissa samaa Jesajan kohtaa lainataan, kun selitetään Jeesuksen vertauksien arvoituksellisuutta (Mark. 4:11-12, par.). Myös Paavalin julistus juutalaisille Roomassa päättyy niihin sanoihin (ks. Ap. t. 28:26-28). Raamattu on siis auttanut oivaltamaan syvemmän tarkoituksen kirkon kokemassa epäonnistumisessa juutalaisten uskoon saattamiseksi: Heidän paatumuksensa koitui pakanoille autuudeksi!

Jae 41 korostaa vielä painokkaasti, että Vanha testamentti on syvimmältään kristologinen kirja. Kutsumisnäyssänsä Jesaja näki Jahven eli Kristuksen itsensä (ks. Jes. 6:1-3), ja hänestä Jesaja on puhunut. Tämä apostolisen ajan raamattunäkemys on nykyään pahasti hukassa teologisessa yliopistotutkimuksessa. Kirkon täytyy unohtaa tieteen “kaapuun pukeutunut Perkele” ja saarnata häpeämättömästi evankeliumia Vanhan testamentin täyttymyksenä.

Lopuksi jakeet 42-43 varoittavat meitä hankkimasta kunniaa toinen toisiltamme. Läpi koko Johanneksen evankeliumin esiintyy monenlaista uskoa, myös sellaista uskoa, joka ei täytä taivaallisia laatuvaatimuksia. Tässä jotkut fariseuksista kyllä uskoivat, mutta eivät sitten kuitenkaan. He eivät tunnustaneet totuutta, vaan vaikenivat. Pelkona heillä oli synagoogasta erottaminen. Meidän pelkomme liittyy ehkä enemmän kaveripiiriimme tai työpaikan porukkaan, kirkollisen valtaeliitin tai herätysliikkeemme arvoihin, ehkäpä yliopistomaailman hyväksyntään tms. Voihan tekstin pohjalta sanoa muutaman sanan jopa nimikristittyjen suuresta määrästä maassamme. Kaiken arvostelun keskellä on kuitenkin hyvä palauttaa mieleen Nikodeemus ja Joosef Arimatialainen rohkaisevina esimerkkeinä evankeliumin voimasta. He molemmat tekivät parannusta pelkuruudestaan ja toivomme jälkeen voittivat omaksensa iankaikkisen elämän.

TIMO LAATO


4. PAASTONAJAN SUNNUNTAI 10.3.

JOH. 6:24-35


Ihmeitä vai leipää?

Jeesus: “Ette te etsi(neet) minua ihmeiden, vaan kylläisen vatsan vuoksi”. Onko tämä kritiikkiä vai tunnustus? Yksi meistä sanoo: “kritiikkiä”, toinen: “tätä kysymystä pitää jäädä miettimään”. Syytä miettimiseen onkin, sillä Jeesus erottaa tekemänsä ihmeen ja ihmisten ravituksi tulemisen – vai tekeekö hän niin?

Teksti liittääkin ihmeet ja vatsan kylläisyyden toisiinsa: juuri leipäihme toi leipää syötäväksi. Tämä ihme oli seemeion- (6:14), ei dynamis-tyyppinen teko. Tämä tarkoittaa, että teon sisältö, tulos ja vaikutus ovat evankeliumia tukevia, sen kanssa yhtäpitäviä, menneeseen ja tulevaan pelastushistoriaan liitettäviä itse teon (tekemisen) jäädessä sivuun. Dynamis-käsitteessä (voimateko, ihme) taas teon ilmentämä (hyvä, kuten Matt. 11:20-21, tai pimeä, kuten Simon-noidan, Ap. t. 8) voima ja sen välityksellä annettava välillinen todistus tekijän taustasta nousevat enemmän esiin. (Kannattaa muuten panna merkille, että teras, mon. terata, merkki, enne, ihme, esiintyy joskus seemeion-sanan rinnalla kuin sen synonyymina ja viittaa ihmeen merkki-luonteeseen, esim. Joh. 4:48; Ap. t. 2:19, 43).


Mitä meidän tulisi etsiä?

Ei ihmeitä, ei (vain) leipää eikä (vain) katoavaa, vaan sitä, mikä antaa iankaikkisen elämän (uuden käännöksen hyvässä tarkoituksessa käyttämä “ikuinen elämä” – aluton, loputon – on vain Jumalalla; Joh. 3:16 puhuu oikein “iankaikkisesta elämästä”; kreikan aioonion sisältää molemmat merkitykset). Jeesus nostaa esiin elämämme kalleimman asian kuten vanha kristinoppi. Runsaimmatkaan ruokavarastot eivät auta sitä, jonka “sielu vaaditaan tänä yönä” (Luuk. 12:20). “Koko maailman voittaminen”, sen rikkauksien ja vallan antama tuki ja lohtu ovat laihaakin vähäisempi apu parantamaan sielun vahinkoa, ihmisen erossa oloa elävästä Jumalasta ja synnin tuomiota (Mark. 8:36).


Mitä sitten pitäisi tehdä?

Tämä on homo religiosuksen peruskysymys uskonasioista puhuttaessa. Vasta kun puhutaan tekemisestä, päästään ihmisen mielestä asiaan (j. 28). Tekemistä ei tulekaan vähätellä, mutta sille voi löytää oikean tai väärän paikan ihmisen Jumala-suhteessa ja kristillisen uskon kokonaisuudessa. Yleisuskonnollisuus kautta maailman on ihmisen langenneisuuden vuoksi ikään kuin ohjelmoitu kulkemaan tekojen tietä kohti sitä “pelastusta”, jonka niin sanotun luonnollisen, yleisuskonnollisen teologian vallassa oleva kokee olevan tarjolla “jossain tuolla puolen” tai “jumaluudeltaan/jumalaltaan”. Tämän tahon edessä ihmisen pitää ainakin kokea “olevansa jotain yrittänyt” eli toimia uskonnollisesti ja tehdä “niin ja niin”.

Tällainen teko voi olla mielisuosion saamiseksi tehty suoritus, sen toisto tai varmistus, uhraaminen, tunne, elämys, pahojen tekojensa loputon tunnustaminen kaikille mahdollisille ihmisille pelastumisen ehtona (joskin syntinsä tunnustamisella on kyllä tärkeä paikkansa uskossa). Se voi olla tahdon akti, älyn välähdys, mystinen kokemus, sisäinen valaistuminen, askeesi, seksuaalinen toiminto tai siitä pidättäytyminen, piiritanssi, itsekidutus, ruumiinliike, äänten päästeleminen, loputon pölyn pyyhkiminen temppelin lattialta, kontallaan käveleminen, jumalankuvan suuteleminen, pyhimyksen avuksi huutaminen pelastajana, aneisiin turvautuminen, hyvitystyöt, rukousmyllyn pyörittäminen, myrkyllisen käärmeen nostaminen, myrkyn juominen jne. – loputtomasti lähes mitä tahansa hurskasta, pyhältä näyttävää, erikoista, täysin hullua, tyhmää, järjetöntä tai jonninjoutavaa, sanalla sanoen “katoavaa ruokaa” (j. 27).


Kielletty ajosuunta

Tällaisten suoritusten viitoittamalle tielle Jeesus ei kehota, vaan panee sen alkuun isokokoisen kielletty ajosuunta –merkin sekä tienviitan, jossa lukee: “kadotukseen”. Jeesus kertoo, että Jumalan (vaatima) teko on usko. Tämä usko ei ole uskoa keneen tahansa tai minkä nimiseen jumalaan tahansa, oli tämä sitten persoonaton voima tai persoonallinen “korkeajumala” tai puun, kiven, tai maagikon ja noidan (oma tai opettama) muu henki, ihmisen sielunpohja, sisin tai “minä”, valaistuksen saanut ihminen, ihmisten keskuudessa vaeltava puolijumala tai guru. Uskon tulee kohdistua Jeesukseen, jonka Israelin Jumala Jahve, Jeesuksen Isä, on lähettänyt, ja joka on lihaa ja verta, ihmisille puhuva, historiaan tullut Pelastaja (j. 29). (Kiitos, Jeesus, että sanot tämän näin selvästi!) Tämän toteamuksen jälkeen ei tarvitse harhailla tuhansien jumalien ja jumaluuksien viidakossa, oman mielen syvyyksissä tai ihmisten rakentamien tai oman mielen luomien luostareiden kammioissa. Tämän yhden ainoan Pelastajan tunnustamiseen (j. 32) on myös nöyrryttävä, suostuttava, mikä ei aina suinkaan ole helppoa nykyisessä synkretistisessä ja pluralistisessa ajassamme.


Jumalan teko on usko

Jumalan teko on usko kahdessa mielessä: (1) Usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen on pelastukseen riittävä vastoin ihmisen luontaista yleisuskonnollista käsitystä, joka vaatii jotain teko-tekemistä. (2) Vain Jumala itse voi Pyhän Henkensä välityksellä synnyttää uskon. Tällaisessa uskossa ollessaan Kristitty jo tekeekin jotain: hän “tekee” olemistaan Jumalan omana, hänen lapsenaan ja voi jopa loistaa niin kuin vuorella oleva kaupunki (Matt. 5:14). Tämä “tekeminen” on kuitenkin samalla lepäämistä evankeliumin sanan varassa. Kristitty on todistaja, joka kiinnittää ihmisten katseet Isään Jumalaan (Matt. 5:15-16). Usko on sen leivän syömistä, joka tulee alas taivaasta (j. 33), eli osallisuutta Jeesukseen. Onnellinen se, joka lepää evankeliumin varassa!

JUHANI LINDGREN


MARIAN ILMESTYSPÄIVÄ 17.3.

LUUK. 1:39-45


Herran palvelijatar

Marian asema ihmiskunnan historiassa on ainutlaatuinen. Hänet Jumala valitsi Poikansa synnyttäjäksi (vrt. Gal. 4:4). Maria sai synnyttää Hänet, joka oli täynnä armoa ja totuutta (Joh. 1:14). Me emme palvo Mariaa taivaan kuningattarena, vaan ajattelemme häntä Herran palvelijattarena, jota kaunistavat usko ja nöyryys. Toisaalta Jumalan Pojan synnyttäjänä häntä voidaan kutsua myös Jumalan äidiksi, niin kuin Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan: “Me siis uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Mariassa ei siinnyt pelkkä ihminen sinänsä, eikä hän synnyttänyt pelkkää ihmistä sinänsä, vaan todellisen Jumalan Pojan. Sen vuoksi häntä asianmukaisesti nimitetään Jumalan äidiksi, niin kuin hän todella onkin”.


Nasaretista En Karimiin

Jumalan pelastushistorialla on omat puitteensa myös paikallisesti. Enkeli Gabrielin ilmestyminen neitsyt Marialle Galilean Nasaretissa on yksi merkittävä lenkki Jumalan pelastushistoriassa.

Nasaretissa on kirkkojen joukossa kirkko, jonka nimi on Ilmestymisen kirkko. Sen alttarissa ovat sanat: Verbum caro hic factum est (‘täällä sana tuli lihaksi’). Seisoessani vuosia sitten noitten sanojen edessä minut valtasi hetken hämmästys: eihän se täällä tapahtunut! Tarkemmin asiaa mietittyäni tajusin, että Nasaretissa Maria alkoi odottaa Jeesus-lasta; Betlehemissä hän sitten synnytti.

Puoli vuotta ennen Marian raskaaksi tulemista hänen iäkäs sukulaisensa Elisabet oli alkanut odottaa lasta pienessä Juudean vuorikaupungissa, joka myöhäisen perimätiedon mukaan on En Karim, 6 km Jerusalemista länteen. Päivän teksti kertoo Marian kiiruhtamisesta sinne tapaamaan sukulaistaan. Elisabetin ja Marian tapaaminen on suurenmoisesti kuvattu. Pintapuolisesti lukaistuna se voi tuntua hupaiselta tarinalta, mutta pelastushistoria on kuitenkin kaikkinensa pyhää historiaa. Elisabetin ja Marian kohtaamishetken takana on jo pitkä pelastushistorian esihistoria lain tauluineen ja profeettoineen.

Israelin kansan historia on samalla myös sukujen historiaa. Esimerkiksi Elisabetista mainitaan, että hän oli Aaronin jälkeläisiä (Luuk. 1:5). “Maria oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosefille” (Luuk. 1:27). Elisabet ja Maria olivat eläneet Jumalan lupausten täyttämässä ilmapiirissä. Juuri tältä pohjalta Maria oli valmis sanomaan enkeli Gabrielille: “Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” (Luuk. 1:38) Elisabetin pappismiehen Sakariaan kiitosvirsi (Luuk. 1:67-79) puolestaan osoittaa, kuinka syvällisesti Sakarias oli perehtynyt pyhiin kirjoituksiin. Pyhällä Hengellä täytetyn Elisabetin sanoissa on profeetallista latausta ja Messiaan palvontaa: “Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?”

Marian vierailu Elisabetin luona kesti kolme kuukautta. Nuo kuukaudet olivat varmasti Jumalan lupausten pohdiskelua ja ihmettelyä rukouksen hengessä. Pappilan ilmapiiriä sävytti osaltaan vielä Sakariaan mykkyys (Luuk. 1:22).


Jumalan lupaukset ja usko

Evankeliuminsa loppupuolella apostoli Johannes kirjoittaa: “Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden” (Joh. 20:31). Myös ne tapahtumat, joista marianpäivän teksti kertoo, ovat viime kädessä tätä varten kirjoitetut. Läpi Raamatun kulkee ajatus, että se, joka uskoo Sanaan, on autuas ja saa siunauksen. Näin oli jo Abrahaminkin kohdalla (ks. Room. 4:20-22). Ytimekkäästi Martti Luther sanookin: “Usko on uskomista Jumalan sanaan”. Elisabet julistaa Marian autuaaksi, koska tämä uskoi enkelin viestin. Meidänkin tiemme autuuteen on sama kuin Marialla: uskon tie. Ilman uskoa Jumalan Sanaan elämämme on epäuskon suossa rämpimistä. “Jos ihminen rupeaisi seuraamaan luonnollisen järjen ajatuksia, niin tulisivat kaikki asiat mahdottomiksi, jotka kuuluvat kristillisyyteen” (L. L. Laestadius).

Kristus on syntynyt maailmaan, jotta Hän saisi syntyä uskon kautta meidän sydämessämme. Marian henki riemuitsi Vapahtajasta (Luuk. 1:47). Jeesus oli hänen Magnificatinsa aihe. Onko meidän sydämemme jo päässyt iloitsemaan Jeesuksesta Vapahtajanamme? Sanassa me Hänet kohtaamme, sillä “Kristus asuu Sanassa” (Luther).


“Maariast’ puhtaasta neitseest’
Syntyi sitt’ tähän maailmaan,
Se kuin sikis’ Pyhäst’ Hengest’,
Jesus Kristus meidän Herram’.
Profeetat ja pyhä kirjoitus
Kaikiss’ paikoiss’ osottaa hänen.
Jumalan sanass’ on totuus,
Nyt alat’ iankaikkisehen.”


(Vuoden 1701 vk. 228:7)

PAULI VUOLA