PALMUSUNNUNTAI 24.3.

JOH. 12:1-8

Kunnian kuninkaan alennustie

Oli ilmeisesti lauantai-ilta ja edessä viikko, jona Jeesus ristiinnaulittiin. Jeesus on saapunut Betaniaan, aivan Jerusalemin liepeille, ja siellä ystävät ovat järjestäneet hänelle aterian. Jossakin vaiheessa iltaa Maria, Martan ja Lasaruksen sisar, voitelee Jeesuksen jalat ja Juudas arvioi voitelun maksaneen noin työmiehen vuosipalkan.

Melkoisesta rahasummasta oli siis kyse, eikä ihme, että Juudas paheksui Marian toimintaa. Mutta ehkä näin suuri rahasumma täytyi käyttää. Ehkä se, että rahaa kului näin paljon, viestittää: kohta tapahtuu niin suurta, että vuosipalkka on sen rinnalla pientä – tapahtumien yksi pieni yksityiskohta. Kohta tapahtuu koko maailman syntien sovitus ja sen rinnalla kaikki muu on pientä. Ajattelemmeko näin? Jos ajattelemme, puhumme usein sovituksesta.

Syntien sovitus on etenkin pitkäperjantain aihe, mutta voi siitä puhua palmusunnuntainakin. Jotta on mielekästä puhua sovituksesta, täytyy puhua ensiksi kahdesta asiasta: millainen ihminen on ja millainen Jumala on. Ihminen on paha ja siksi pahaa tehnyt. Ihminen ei kykene muuttumaan hyväksi tai lopettamaan pahan tekemistä. Ihminen ei kasva ja eheydy sellaiseksi, millainen Jumala tahtoisi ihmisen olevan. Jumala on pyhä, vihaa syntiä ja tuomitsee sen, joka on paha ja pahaa tehnyt. Näistä täytyy puhua, koska monet ajattelevat toisin ja monet opettavat toisin. Näistä täytyy puhua, koska totuus meistä on, että olemme pahoja, ja totuus Jumalasta on, että hän on pyhä. Tässä elämässä moni asia vääristyy, jos totuus ihmisestä ja totuus Jumalasta unohtuu. Esimerkkejä tästä ei liene vaikea nähdä. Näistä täytyy puhua, koska sanomalle sovituksesta ei ole tarvetta, ellei totuus ihmisestä ja Jumalasta ole tullut selväksi. Ja pahinta on, jos ihminen lähtee tästä elämästä niin, että totuus ihmisestä ja Jumalasta on unohtunut. Se vie ihmisen kadotukseen.

Mutta ethän julista vain ihmisen pahuutta ja Jumalan pyhyyttä. Julista etenkin sanomaa sovituksesta: ihmisen pahuus ja Jumalan pyhyys on sovitettu. Synti, joka erottaa ihmisen Jumalasta, on annettu anteeksi. Paha ihminen voi olla pyhän Jumalan lapsi ja kadotustuomion ansainnut pelastuu taivaaseen. Tämän kaiken saa lahjana siksi, että kerran tapahtui syntien sovitus. Ja tämä lahja on jokaisella, joka uskoo syntien Sovittajaan. Tätä evankeliumia ei kuulla liikaa, vaikka se saattaa julistajasta tuntua niin tutulta, että hän miettii, kannattaako sitä julistaa.

On ajateltu, että Maria – luultavasti itsekin sitä tajuamatta – teki jotakin samaa kuin jotkut Vanhan testamentin profeetat. Hän voiteli kuninkaan. Jeesus on kuningas, joka suorittaa hänelle annetun tehtävän. Jeesuksen voiteleminen juuri ennen hänen kuolemaansa ja hänen sanansa, että Maria on voidellut hänet hautaamista varten, kertovat, mikä on Jeesuksen tehtävä. Hänen täytyy kuolla ja siten toteuttaa se, mitä hänen kuolemansa sai aikaan. Jeesuksen tärkein tehtävä oli kuolemallaan pelastaa kansansa. Miten me voisimme olla tästä tehtävästä hiljaa? Eikö se olisi loukkaus Jeesusta kohtaan?

Johannes kertoo, että voiteen tuoksu täytti koko huoneen. Jo vanhan kirkon opettajat ajattelivat, että tässä on kuva siitä, miten evankeliumi leviää kaikkialle maailmaan. Paavalikin puhuu Kristuksen tuntemisen tuoksusta (2. Kor. 2:14). Leviääkö evankeliumi sovituksesta meidän kauttamme lähelle ja kauas? Leviääkö se hyvänä tuoksuna? Leviääkö se joskus niinkin, että se aivan huumaa tuoksullaan? Huumaava tuoksu täytti huoneen varmasti, kun nardusöljyä kaadettiin Jeesuksen jalkoihin noin 300 grammaa – tätä määrää tarkoittaa kreikan sana naula, joka meidän Raamatussamme on käännetty sanaksi pullo. Tavallisesti öljyä käytettiin hyvin pieninä erinä.

Maria teki sellaista, mikä maksoi hänelle paljon ja mitä voitiin arvostella. Mutta hän teki sen suuresta rakkaudesta Jeesukseen. Tämäkin Maria saisi olla esikuva meille. Työssämme sen hyväksi, että moni kuulisi sanoman sovituksesta, meidän pitäisikin tehdä sellaista, mikä maksaa, mitä toiset voivat arvostella, mikä ei sovi totuttuun ja mikä ylittää kohtuudet rajat. Tekeekö joku tänä aikana tällaisia tekoja? Osoittaako joku tänä aikana rakkautta Jeesusta kohtaa näin? Eikö ennemminkin kaikkea leimaa viileä harkinta, taloudelliset näkökohdat, laskelmointi ja liian innon arvostelu – toiminta, jota Juudas edustaa sunnuntain evankeliumissa? Mistä saisimme intoa kuuluttaa sanomaa sovituksesta tavalla, joka ehkä maksaa meille ja ylittää kohtuuden rajat. Siitä, että saamme itse kokea, miten kohtuuttomasti Jumala antaa meille. Hän antaa meille ilmaiseksi kaikki synnit anteeksi ja lahjoittaa taivaan perinnön.

Virret: 54; - ; 58:1-4; 299; 225; 58:5

JARI RANKINEN

 

 

KIIRASTORSTAI 28.3.

JOH. 13:1-15

Pyhä ehtoollinen

Johanneksen evankeliumin kuvaus Jeesuksen ja opetuslasten viimeisestä illallisesta ei mainitse ehtoollista, josta juuri kiirastorstaina tulisi puhua. Ja kuitenkin se puhuu syvästi myös ehtoollisesta.

Johannes kertoo, että Jeesus pesi opetuslastensa jalat. Toisten jalkojen peseminen oli muinaisessa Israelissa tehtävä, jota juutalaisia orjia ei vaadittu suorittamaan. Se oli niin alhainen tehtävä, että pakanaorjat saivat hoitaa sen. Ei siis ihme, että Pietari kauhisteli, mitä Jeesus teki, ja yritti estää Herraansa pesemästä hänen jalkojaan. Mutta juuri jalat pesemällä Jeesus kertoo itsestään ja tehtävästään: Hän alentuu alas. Hän palvelee toisia tavalla, joka hämmästyttää. Hän suostuu sellaiseen, mihin hänen ei tarvitsisi suostua. Hän suostuu pilkattavaksi ja ristiinnaulittavaksi. Niin hän palvelee toisia ja tuo pelastuksen kadotuksen ansainneille. Komeaa tai sellaista, mikä tuntuisi Jumalalle sopivalta, Jeesuksen toiminta ei ole. Mutta rakkautta se on. Ja täynnä rakkautta meitä kohtaan Jeesus on. Johannes mainitsee, että Jeesus riisui viittansa ja kietoi vyötärölleen pellavaliinan. Tämä oli orjan asu. Tässä voi nähdä aivan kirjaimellisen yhtymäkohdan siihen, mitä Paavali kirjoittaa: Jeesus otti orjan muodon ja oli kuuliainen ristinkuolemaan asti (Fil. 2:7-8).

Jeesus palveli opetuslapsiaan viimeisellä illallisella. Tämä on myös ehtoollisen pääasia. Ehtoollispöydässä Jeesus palvelee meitä.

Pietarin estelyihin Jeesus vastaa, että ellei hän pese Pietarin jalkoja, Pietarilla ei ole sijaa hänen luonaan. Hän tarkoittanee, että sillä, joka ei ota vastaan sitä, mitä hän suostui tekemään toisten puolesta, ei ole pääsyä Jeesuksen luo. Jeesuksen luo pääsy tarkoittaa ikuiseen elämään pääsemistä. Voi sanoa, että ikuiseen elämään pääsy on pienestä kiinni – siitä torjuuko Jeesuksen rakkauden vai ottaako sen vastaan. Sanotaan, ettei se, mitä saa kokea ikuisesti, voi olla näin pienestä kiinni. Silti meistäkin voi tuntua. Mutta Jeesuksen mukaan se on näin pienestä kiinni. Monista asioista pitäisi oppia sanomaan: me emme päätä, miten asiat ovat. Jumala päättää. Emme päätä sitäkään, miten paljosta tai miten vähästä pelastuminen on kiinni. Senkin päättää Jumala, ja me voimme vain tyytyä Jumalan päätöksiin. Tällainen asenne on Jumalan suuruuden ja ihmisen pienuuden tunnustamista. Toisenlainen asenne on Jumalan suuruuden ja ihmisen pienuuden kieltämistä.

Kuullessaan Jeesuksen sanat jalkojen pesemisen välttämättömyydestä Pietari pyysi, että Jeesus pesisi hänen jalkojensa lisäksi myös kädet ja pään. Jeesus sanoi, että jalkojen pesu riittää. Siis niin paljon kuin Pietari ajatteli, ei tarvittu. Olisiko tässä muistutus ehtoollisesta? Ehkä tuntuu liian vähältä, että tulee alttarille, polvistuu ja saa suuhunsa palan leipää ja tilkan viiniä. Tuntuu, että tarvitaan enemmän. Tarvitaan muutosta, joka muuttaa perusteellisesti elämän, pitkää katumusta, harrasta rukousta ja syvää uskoa. Mutta se riittää, että tulee ehtoollispöytään. Jeesuksen ja sen, mitä hän teki puolestamme, ehtoollinen välittää jokaiselle, joka tulee alttarille ja ottaa ehtoollisen vastaan Jeesukseen uskoen. Ja se riittää pelastukseen. Eikö tämä innosta usein ehtoollispöytään meitä, joiden elämä ei osoitakaan suurta muutosta ja joilla ei ole syvää, vahvaa uskoa.

Jeesus suostui alhaiseen tehtävään ja sanoi, että meidän tulisi tehdä samoin kuin hän. Joissakin kirkoissa on tapa, että kiirastorstai-iltana seurakunnan kirkkoherra pesee toisten pastoreiden jalat osoituksena, että hän ottaa todesta Jeesuksen sanat ja on toisten palvelija. Ehkä tällaista ei tarvita, kunhan muuten soveltaisimme käytäntöön Jeesuksen antamaa esimerkkiä. Tulisi palvella toisia, suostua vähäpätöisiin tai halveksittuihin tehtäviin, kärsiä toisten puolesta ja osoittaa rakkautta kysymättä, onko tämä minulle sopivaa. Mitä tämä voisi olla aivan konkreettisesti, siitäkin voisi kiirastorstaina puhua.

Mistä saa voimaa tähän? Siitä, että saa kokea Jumalan Pojan rakkautta – sitä valtavaa, ehdotonta rakkautta. Juuri ehtoollispöydässä sitä saa kokea. Vaatimatta mitään Jeesus antaa meille niin paljon kuin tarvitsemme. Hän antaa synnit anteeksi ja ikuisen elämän jokaiselle, joka tulee hänen luokseen ja turvautuu häneen.

JARI RANKINEN

 

 

PITKÄPERJANTAI 29.3.

JOH. 19:16-30

Jumalan Karitsa

Yksittäiset sanat, sanonnat tai lauseet ilmaisevat usein enemmän, kuin mitä sana itsessään on.

“Kantaen itse ristiään”

Jeesuksen oli kannettava puinen ristinsä. Muista evankeliumeista näemme, että hänen väsyessään se annettiin toisen kannettavaksi. Tämä ei ollut Johannekselle oleellista. Oleellisempaa oli syy, jonka tähden Jeesuksesta tuli häväisty, pilkattu ja tuomittu ristin kantaja (Joh. 3:14-17). Järkyttävän tuomion syynä olemme me. Jumala antoi meidät ristiksi hänelle (Jes. 53:4). Muuten me olisimme jääneet itse kantamaan omaa tuomiotamme ja osanamme olisi iankaikkinen ero Jumalasta.

Synti erottaa Jumalasta. Syntiinlankeemuksessa Saatanasta tuli ihmisen isäntä. Hän ei kuitenkaan vie meitä suurempaan vapauteen ja kirkkauteen, vaan pimeyteen ja iankaikkiseen kadotukseen. Saatana sai kerran viekkaudellaan sen, mikä kuului Jumalalle. Lankeemus merkitsi avointa tottelemattomuutta Jumalaa ja Hänen sanaansa sekä tuomiota kohtaan, joka synnistä oli julistettu. Ihmiskunta tuli näin Jumalan vihan ja tuomion alaiseksi.

Synti tekee ihmisestä kuolleen. Itse emme tunne tarvetta palata Jumalan yhteyteen puhumattakaan, että meillä olisi siihen omia kykyjä tai mahdollisuuksia. Jumala tiesi meidän tarpeemme. Hyvyydessään ja rakkaudessaan hän teki vaihtokaupan meidän hyväksemme. Nytkin kuolema sai sen, mikä kuului Jumalalle: Ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan. Mutta kuolemalla ei ollut valtaa Jeesukseen. Syytön antoi vapaaehtoisesti henkensä (Joh. 10:17-18), mutta ei Saatanalle vaan Isän käsiin. Jeesuksen kuuliaisuus Isän tahtoa kohtaan tuli meidän tottelemattomuutemme sijaan. Hän kantoi meidät ristinään tuomittavaksi ja täytti lain vaatimuksen (Jes. 53:5). “Se on täytetty” kertoo loppuun suoritetusta työstä. Risti kertoo meidän syntimme järkyttävyydestä, mutta samalla Jumalan kaikkensa antavasta rakkaudesta meitä kohtaan.

Jeesus ristikuolema ei menetä ajankohtaisuuttaan koskaan. Se ei ole vain kauan sitten tapahtunut järkyttävä teloitus vaan meidän syntiemme sovitus, jonka Jumala lukee hyväksemme. Kristillisen saarnan tehtävä on vakuuttaa kuulijat tästä. Joskus tuntuu, kuin jumalanpalvelusta pidettäisiin harrastuspiirinä, johon uskonnollisesti suuntautuneet kokoontuvat kuuntelemaan kauniita ja hyvin sommiteltuja puheita ja saamaan vain elämyksiä. Se on kuitenkin paikka, jossa viime kädessä autetaan ihmisiä kohtaamaan oma kuolemansa turvallisesti yhdessä Vapahtajansa kanssa, joka kuolemallaan voitti meidän kuolemamme. Häneen turvaava saa kallistaa päänsä kuten Jeesus luottaen siihen, että Isä kantaa varmasti omansa elämään ja kirkkauteen. Kaikki on saatu päätökseen.

“Kaupungin ulkopuolelle”

Tuomittu jätettiin yksin häpeällisen kuolemansa kanssa. Hänet katsottiin arvottomaksi ja elämään kelpaamattomaksi. Ennen suurinta häpeää, teloitusta, hänet häväistiin näinkin. Erityisesti Jeesuksen kautta näemme, että Jumalan valtakunnan ulkopuolelle jää kerran kaikki synti (Hepr. 13:11-12 ja viittaukset VT:iin). Häneen siirrettiin se, mikä meissä on hyljättävää (2. Kor. 5:21). Johannes ei ole toistanut Jeesuksen sanoja: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”, mutta kaupungin ulkopuolelle tuomittuna hänessä toteutui Vanhan testamentin säädös ja kuva luvatun Vapahtajan tiestä. Hän tuli olemaan kaikkien hylkäämä, Jumalankin. Näin siksi, että Jumala ei jättänyt meitä hylätyksi ja vääriin käsiin, vaan toinen hylättiin meidän edestämme.

Meidän aikamme hallitsee tekniikan, joka estää epäsopiviksi luokiteltujen syntymisen. Heidät jätetään yhteisön ulkopuolelle jo ennen syntymää. Muutenkin vallitsevat kovat lait. Hyödyllisillä ja tuottavilla on etuoikeus nauttia ajallista hyvää. Jeesuksen suostuessa tulemaan kaikkien hylkäämäksi, hän loi perustan elämän todelliselle arvolle. Jumala antoi Poikansa, että meidän elämäämme tulisi usein pinnallisuuteen taipuvaisen ja ohikiitävän ajan keskellä pysyvä arvo, iankaikkinen merkitys. Jeesuksen kautta me saamme iankaikkisen elämän.

“Jeesuksen heidän keskelleen”

Me olemme kaikki saman kaltaisia kuin ryövärit. Tuomittuina tarvitsemme Jeesuksen keskellemme. Luukas kertoo toisen ryöväreistä kääntyneen ristillä Jeesuksen puoleen. Vapahtaja oli riittävän lähellä ja samaan ahdinkoon laskettuna kuin hän. Hänen puoleensa oli mahdollista kääntyä. Kristillisen saarnan tehtävä on tuoda Jeesus lähelle kuulijoita. Samalla se muistuttaa, että usko ei anna aihetta ylpeyteen vaan nöyryyteen. Uskosta osallisenkin on syytä laskeutua nöyrästi uskosta osattoman rinnalle. Ryövärin osa yhdistää kaikkia. Heitähän kirkkauden valtakunnan pyhät kerran olivat.

“Älä kirjoita: ‘Juutalaisten kuningas’. Kirjoita, että hän on sanonut: ‘Minä olen juutalaisten kuningas.’”

Monet eivät välitä Jeesuksesta sellaisena kuin hänet annetaan meille. Hänestä otetaan vain se, mikä tuntuu hyvältä. Tai “he jakavat keskenään” sen, mitä hänestä on jäänyt sen jälkeen, kun hänet on häväisty ja tuomittu. Jeesuksen ristin juurella tärkeimmäksi tulee usein sellainen, millä ei ole mitään merkitystä. Tai Jeesus on väline maallisen hyvän saamiseksi. On säälittävää, että Jeesuksen ajan hengelliset opettajat tekivät kaikkensa auttaakseen ihmisiä olemaan uskomatta häneen sen sijaan, että olisivat vieneet heitä avun lähteelle. Saarnaajana on syytä kysyä itseltään, miten minä toimin?

“Tämä on poikasi! – – Tämä on äitisi!”

Pyhä Henki ohjaa entiset synnin palvelijat evankeliumin mukaiseen elämään. Jumala ei parantele meidän vanhaa ihmistämme, vaan haluaa meissä uuden syntymistä. Hengen hedelmä on palaamista siihen elämään, josta synti kerran irrotti ihmisen. Kristityn elämässä uskoa seuraavat hyvät teot. Niitä ei ole tarkoitettu lisäämään meidän näkyvyyttämme tai korostamaan erinomaisuuttamme. Vanhalle luonnollemme se kyllä sopii. Mutta ristiltä kumpuaa pyyteetön, uusi elämä kuoleman sijaan. Rakkaus palvelee sitä, joka ei sitä itse ansainnut.

ANTTI HERKKOLA

 

 

PÄÄSIÄISPÄIVÄ 31.3.

JOH. 20:1-10

Kristus on ylösnoussut!

Mikä olisikaan hienompaa kuin saarnata pääsiäisenä, mutta mikä taas sen haastavampaa kuin löytää pääsiäisen evankeliumista vuosi toisensa jälkeen uutta ja koskettavaa sanottavaa. Uutta ei tarvitsekaan löytää, tärkeintä on saada sanoma Kristuksen ylösnousemuksesta henkilökohtaiseksi ja puhuttelevaksi.

Kertomus toimii aina. Siksi voi kertoa eräästä pääsiäissunnuntain aamusta Ugandassa. Pastori Kefa Sempangi oli palaamassa kotiin jumalanpalveluksen jälkeen. Hänet yllätti viiden tappajan väijytys. “Nyt me tapamme sinut”, sanoi joukon johtaja. “Jos sinulla on jotakin asiaa, niin sano se ennen kuin kuolet”. Kefa alkoi vapista. “Ei heidän tarvitse minua tappaa”, hän ajatteli, “kuolen pelosta muutenkin”. Myöhemmin hän kertoi: “Kuulin kaukaa äänen ja ällistyksekseni se oli omani. “Ei minun tarvitse puolustaa itseäni”, kuulin sanovani. “Minä olen kuollut mies. Elämäni on kuollut ja kätketty Kristukseen. Teidän henkenne tässä on vaarassa, sillä te olette kuolleet synteihinne. Rukoilen Jumalaa, että hän varjelisi teidät ikuiselta tuholta sitten, kun olette tappaneet minut.” Johtaja astui eteenpäin. Hänen ilmeensä oli kokonaan muttunut. “Rukoilisitteko meidän puolestamme heti?” hän pyysi. Siitä tuli käännekohta. Kaikki viisi miestä liittyivät Kefan seurakuntaan.

Ugandalaista pastori Kefaa kohdanneet tapahtumat ovat yksi lukemattomista todisteista siitä, miten Jeesus on todella noussut kuolleista ja elää. Suuri todiste Jeesuksen ylösnousemisesta onkin hänen seuraajiensa edelleen kasvava joukko kaikkialla maailmassa!

Pääsiäisaamuna jokainen on Jeesuksen tyhjän haudan edessä. Hauta oli tyhjä, se on kiistaton tosiasia. Tätä tyhjää hautaa voi selittää monella tavalla, jotka varmasti tunnemme. Ainoa selitys, joka sopii tunnettuihin tosiasioihin on se, että Jeesus nousi kuolleista. Tunnettuja tosiasioita on useita. Ensinnäkin, Jeesus oli todella kuollut. Toiseksi, Jeesuksen ruumiin käärinliinat löytyivät haudasta. Ruumista viedessä ne olisi viety mukana tai sitten ne olisi täytynyt repiä auki. Kolmanneksi, Jeesuksen ylösnousemus oli täydellinen yllätys jokaiselle opetuslapselle. Se ei ollut toiveajattelun tuotetta. Neljänneksi, ylösnoussut Jeesus ilmestyi eri paikoissa eri vrk:n aikoina yli 500:lle ihmiselle. Kyse ei ollut vain tietyn hetken harhailmiöstä. Viides tosiasia on se muutos, mikä tapahtui opetuslapsissa. Heistä tuli aivan kuin uusia ihmisiä, jotka muuttuvat murheen murtamista ja pelkäävistä täynnä iloa ja toivoa oleviksi ihmisiksi.

Tyhjän haudan edessä ei kukaan voi loputtomasti väistää kysymystä: mitä tämä merkitsee minun kohdallani? Uskonko vai enkö usko? Mitä tämä merkitsee minun suhteessani kuolemaan?

Kuoleman kipeää ongelmaa ihmiset ovat pyrkineet välttelemään vuosisadasta toiseen. Kuolema on pyritty voittamaan kaikella mahdollisella: rahalla, kunto-ohjelmilla, ihmelääkkeillä, ideologioilla, rajatiedolla ja niin edelleen. Sen edessä jokainen on kuitenkin voimaton.

“Voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut”, kysyi Raamatun mies Job. Hän kysyi meidän kaikkien kysymyksen. Tämä kysymys on vaivannut miehiä ja naisia aina. Kivikauden ihmiset, heimokansat, nykyajan virtuaalitodellisuudessa elävät... Kaikille tämä ongelma on ollut yhteinen.

Kaikilla ihmisillä on aina ollut sisimmässään jonkinlainen usko kuolemanjälkeiseen olemassaoloon. Kreikkalaiset uskoivat sielun kuolemattomuuteen, hindulaiset jälleensyntymiseen. Kuolemanjälkeisen olemassaolon ei kuitenkaan oletettu olevan oikeaa olemassaoloa vaan jotakin epämääräistä elämän jäljennöstä, harmaata ja varjomaista elämää, katoamista tiedottomuuteen, jonkinlaiseen lepoon tai uneen.

Samantyyppisiä käsityksiä eri muunnoksineen löydämme yllättävän paljon meidänkin keskellämme. Kuolemasta puhutaan epämääräisenä parempaan pääsemisenä, unena, lepona ja tuskista pääsynä. Monesti uskotaan edelleen sielun kuolemattomuuteen, siihen että sielulla olisi itsessään kyky olla ikuisesti olemassa. Raamatun käsitys ihmisen elämästä täydellisesti Jumalan varassa olevana on kirkasta ja vapauttavaa sanomaa näiden epämääräisten käsitysten rinnalla.

Vastauksena Jobin kysymykseen meillä on Jeesuksen ylösnousemus. Jeesuksen ylösnousemus kertoo meille sen, mitä meidän tarvitsee tietää haudan takaisesta elämästä. Tärkeintä on se, että tiedämme, että haudan jälkeen on elämää taivaassa Jeesuksen kautta. Paljon muuta emme tästä ikuisesta elämästä pystyisikään järjellämme ymmärtämään. Kyseessä on niin valtava asia. Oman elämämme suhdetta iankaikkiseen elämään on verrattu vesiämpärin ja meren suhteeseen. Tämä rajallinen ja lopulta niin lyhyt elämämme on kuin ämpärillinen vettä verrattuna iankaikkiseen elämään, joka on kuin meri.

Jeesuksen ylösnousemus on ihme, joka ei jätä ketään ulkopuoliseksi ja sivustatarkkailijaksi. Se pakottaa ottamaan huomioon myös yhden varman tosiasian; vielä tulee päivä jolloin jokainen kohtaa Jeesuksen, joka on noussut ylös kuolleista. Tämä laittaa arvioimaan uudestaan elämää, sen tärkeysjärjestystä ja elämän tehtävää.

VESA KOIVISTO

 

 

2. PÄÄSIÄISPÄIVÄ 1.4.

JOH. 20:11-18

Ylösnousseen kohtaaminen

Evankeliumiteksti kertoo Marian ja Jeesuksen kohtaamisesta pääsiäisaamuna. Minkälaisia näkökulmia päivän teksti antaa saarnan valmistukseen?

Eräs mahdollinen teema voisi olla “Herran kadottaminen ja löytäminen”. Marian kokemus haudalla oli ensin huolen ja ahdistuksen sävyttämä: “Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu”. Moni Jeesuksen seuraaja kokee ajoittain samaa. Tuntuu, että Herra on kateissa: “Luulin olevani hänen yhteydessään, mutta nyt kaikki näyttää menetetyltä.” Syystä tai toisesta ollaan jouduttu tilaan, jossa epäillään niin omaa itseä kuin Herraakin. Yhtäältä kysytään, vieläkö olen uskossa ja toisaalta ihmetellään, miksi Herra on kätkeytynyt? Raamattu ja päivän tekstikin osoittavat, että tällaiseen epäilyksen tilaan joutuminen ei ole tavatonta. Hengelliset isät kertovat myös vastaavista kokemuksista.

Jeesus oli lähellä Magdalan Mariaa, vaikka tämä ei itse tiennyt sitä. Tästä voisi avautua toinen näköala. Meilläkin saattaa olla sellainen kokemus, että Herra on kaukana. Oma tilannearvio ei kuitenkaan välttämättä pidä paikkaansa. Herra ei ole aina läsnä sillä tavalla kuin me toivoisimme. Hän voi myös kätkeytyä ja koetella meitä. Hän voi jopa kätkeytyä vastakohtiinsa. Ristinteologiaan kuuluu näkemys, että Jumala voi olla meitä lähellä, vaikka hän tuntuisi olevan kaikkein kauimpana. Omiin aisteihin ja tuntemuksiin ei pidä sen vuoksi liikaa luottaa. Usko katsoo Jumalan lupauksiin ja elää niistä. Lupauksensa mukaan Jeesus on meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti.

Kolmanneksi, Jeesus lausui Marialle sanat, jotka auttoivat tätä tunnistamaan Mestarinsa. Alkutekstissä käytetään heprealaista Mariam-muotoa tavanomaisen kreikkalaisen Maria- muodon sijasta. Sana on säilynyt sellaisena kuin se tuli Jeesuksen suusta, suunnilleen samoin kuin “talita kuum” tai “effata”. Tämä henkilökohtainen puhuttelu avasi Marian (uskon)silmät. Hän tunnisti Jeesuksen. Pantakoon merkille, että Jeesus oli jo tätä ennen puhunut Marialle ja kysynyt, miksi tämä itki ja ketä hän etsi. Nämä sanat eivät kuitenkaan vielä avanneet Marian silmiä. Sanoilla ja sanoilla näyttäisi olevan eroa, silloinkin kun ne tulevat Jeesuksen suusta. (Vrt. 1. Tess. 1:5, jossa kerrotaan, että evankeliumi tuli tessalonikalaisille – ei vain sanoina vaan myös Pyhän Hengen voimana.) Tarvitsemme eläviä, henkilökohtaisia sanoja Jeesuksen suusta. Meidän vallassamme ei ole niiden ottaminen, mutta me saamme kuitenkin pyytää niitä. Saamme rukoilla, että Kristus tulisi sanassa meidän sydämiimme, valaisisi pimeyttämme ja avaisi luonnostaan sokeat silmämme.

Neljänneksi evankeliumista voidaan huomata, että Jeesuksen kohtaaminen sai Mariassa muutoksen aikaan. Perikoopin ensimmäisessä ja viimeisessä jakeessa tulee näkyviin Marian mieliala. Itkevästä Mariasta tulee opetuslasten luo rientävä viestinviejä, jonka pitää saada kertoa iloinen uutinen. Tästä lienee lupa vetää johtopäätöksiä. Jeesukselta tullut elävä sana voi muuttaa surullisen iloiseksi ja toivottoman tarmokkaaksi (vrt. 1. vuosikerran tuttu kertomus Emmauksen tien kulkijoista). Vaikka evankeliumin ydin ei olekaan mielialamme muutoksessa, ei tästäkään puolesta pidä tyystin vaieta. Pääsiäisen tapahtumat kertovat siitä, että Kristuksen kohtaamisella on myös psykologisia vaikutuksia. Hän pelastaa synnistä ja kuolemasta, mutta hän voi myös uudistaa ja virkistää mielen. Onnellista olisi, jos jotakin ylösnousemuksen todistajien innosta voisi tarttua meihinkin.

JORMA PITKÄNEN

 

 

1. SUNNUNTAI PÄÄSIÄISESTÄ 7.4.

JOH. 21:1-14

Ylösnousseen todistajia

Ensimmäisen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain aiheena on “Ylösnousseen todistajia”. Päivän raamatuntekstit kertovat, että ylösnoussut Jeesus ilmestyi epäileville opetuslapsilleen ja vakuutti heidät ylösnousemuksestaan. Perikoopin lopussa todetaan, että tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen. Herra halusi todella vakuuttaa opetuslapsilleen, että hän on noussut ylös. Ei pidä koskaan unohtaa, että kristillisen uskon ydinasia on tässä. Ei ole kyse vain kristillisestä elämäntulkinnasta, vaan siitä, että Jeesus on elävä Vapahtaja. “Ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla” (1. Kor. 15:17).

Yksi mahdollinen saarnan teema on siinä, että Jeesus auttaa opetuslapsensa uuteen alkuun. Tekstissämme kerrotaan, että Pietari ja kumppanit lähtivät kalaan vanhaan tapaan. Oliko tässä kyse siitä, että he katsoivat Jeesuksen seurassa vietetyn ajanjakson päättyneeksi? Tämä on hyvinkin mahdollista. Saatettiin pohtia, oliko Herra sittenkään muuta kuin yksi opettaja toisten joukossa. Herran ylösnousemukseen ei oikein jaksettu uskoa. Ihmisten kalastus oli osoittautunut liian vaikeaksi tehtäväksi. Siksi lähdettiin takaisin vanhaan.

Suuri kalansaalis avasi sitten opetuslasten silmät: “Se on Herra.” Näinhän oli Luukkaan mukaan tapahtunut jo kerran aikaisemmin (Luuk. 5:4-7). Herra toimii tavalla, joka oli vanhastaan tuttu. (Tässä voi olla myös Johanneksen versio samasta tapahtumasta.) Tuttua on myös Jeesuksen tapa tarjota kala-ateria, jossa on eittämättä ehtoollisen piirteitä. Opetuslapset vakuuttuvat, että Herra elää ja haluaa edelleen olla yhteydessä heidän kanssaan. Tämän on täytynyt olla erityisen merkittävää Pietarille. Ehkä hän juuri sen vuoksi hyppäsi veteen ja lähti Herraa vastaan. Päivän evankeliumia välittömästi seuraavassa perikoopissa kerrotaankin sitten Pietarin ja Jeesuksen kohtaamisesta ja Pietarin kutsumuksen uudistamisesta.

Evankeliumi kertoo, että opetuslapset eivät tunnistaneet Herraa hänen seisoessaan rannalla. Kyse ei liene ollut fyysisestä vaan hengellisestä etäisyydestä. Herran täytyi itse toimia, jotta hänet tunnistettiin. Miten me voimme tunnistaa Herran? Saatamme kaivata erityisiä elämyksiä, jotka voisivat hälventää epäilyksemme pilvet. Olisi kuitenkin hurmahenkisyyttä käydä etsimään ja odottamaan erityisiä kokemuksia ylösnousseesta. Jumala ilmestyy meille evankeliumin sanassa (Room. 1:17). Meillä on toisaalta myös lupaus siitä, että ihminen voi kokemusperäisesti vakuuttua Jumalan todellisuudesta (Joh. 7:17).

Evankeliumi antaa meille viitteen ehtoollisesta kertoessaan ateriahetkestä rannalla. Jumala lähestyy meitä paitsi sanassa myös ehtoollisen sakramentissa. Siinä Herra palvelee meitä ja uudistaa uskoamme ja kutsumustamme. Silloin kun meidät valtaa kiusaus luopua uskosta tai Herran antamasta tehtävästä, on hyvä käydä Herran pöytään. Tarvitsemme yhä uudestaan Herran kohtaamista ja hänen antamansa kutsumuksen vahvistamista.

1. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai antaa mahdollisuuden viitata ehtoollisen ohella myös kasteen sakramenttiin. Evankeliumikirjan päivän luonnetta selittävässä johdantotekstissä kerrotaan, että pyhäpäivän latinankielinen nimi (quasi modo geniti, ‘niin kuin vastasyntyneet’) viittaa pääsiäisenä kastettuihin. Päivän toinen latinankielinen nimi (dominica in albis, ‘valkoisten vaatteiden sunnuntai’) viittaa sekin kasteeseen. Pääsiäisenä kastetut kantoivat aikoinaan valkoista kastepukua seuraavan viikon ajan. Tämän jälkeen puettiin jälleen arkivaatteet. Heidän tehtävänsä oli tästä lähtien todistaa jokapäiväisessä elämässään ylösnousseesta Vapahtajasta. Tässä kasteen velvoitus nousee korostetusti esiin, mutta mikäänhän ei estä puhumasta myös kasteen lahjasta. Kaste on joka tapauksessa lupaus siitä, että me saamme palata uudelleen ja uudelleen Jumalan luo ja aloittaa alusta. “Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua” (Room. 11:29).

Lopuksi todettakoon, että kalat kuvaavat ilmeisesti ihmisiä, jotka Kristus itse pyytää. Jeesuksen toiminta muistutti opetuslapsia siitä, että ihmisten kalastaminen ei onnistu ilman hänen apuaan. “Ilman minua te ette saa aikaan mitään” (Joh. 15:5). Kalojen lukumäärään liittyvää symboliikkaa selitetään kommentaareissa ja myös Aimo T. Nikolaisen teoksessa Tämän päivän evankeliumi. Joka omistaa viimeksimainitun, löytää siitä muutenkin hyviä näkökulmia saarnan valmistukseen.

JORMA PITKÄNEN

 

 

2. SUNNUNTAI PÄÄSIÄISESTÄ 14.4.

JOH. 21:15-19

Enemmän kuin nämä

Luukkaan evankeliumi kertoo, että Jeesuksen opetuslasten kesken syntyi kiistaa siitä, kuka heistä on suurin (Luuk. 22:24). Vertasivatko he toistensa uskoa vai elämää, sitä ei kerrota. Jos me vertaamme itseämme Jeesukseen etsiäksemme suuruutta, kukaan ei selviä. Hänen rinnallaan me olemme kuoleman hätään joutuneita avuttomia, jotka vain Jeesus voi pelastaa. Jumalan silmillä katsottuna kristityn suuruus on siinä, että hän uskoo ja tuntee, että Mestari rakastaa häntä. Kristitty voi sanoa Pietarin kanssa yhdessä: “Sinä Jeesus tiedät sen”. Kristus on tehnyt hänen puolestaan kaiken, mitä hän tarvitsee päästäkseen Jumalan lapseksi.

Päivän evankeliumissa Johannes aivan kuin palaa Luukkaan mainitsemaan kysymykseen. Varsinaisena syynä Jeesuksen kysymyksiin Pietarille oli se, että tämä oli kieltänyt kolme kertaa Mestarinsa. Nyt Pietari joutui uudessa tilanteessa pohtimaan, millainen hän on. Millaisena Jumala hänet näkee? Rakastaako hän todella Jeesusta enemmän kuin mitään muuta? Enemmän kuin esimerkiksi omaa kunniaansa. Jokainen Jeesuksen opetuslapsista joutui katselemaan nyt itseään “totuuden peilistä”. Tilanne oli samankaltainen, kuin jos me joutuisimme arvioimaan itseämme siinä tilanteessa, jossa ensimmäiset ihmiset lankesivat syntiin. Onhan aina silloin tällöin närkästyneenä arvosteltu puhetta perisynnistä. On pidetty epäoikeudenmukaisena pitää kaikkia syyllisinä, vaikka kaikki emme olleet siinä mukana. Eikö silloin olekin syytä kysyä: kuka meistä olisi kestänyt kiusauksen, jossa esivanhempamme lankesivat? Meillä on ollut omat tilaisuutemme näyttää kykymme. Raamattu sanookin, että kukaan ei voi kerskata.

Luukkaan viitatessa opetuslasten keskusteluun siitä, kuka heistä olisi suurin, he pohtivat asiaa vahvuudentunnossa, jossa he eivät vielä olleet tulleet tuntemaan omaa heikkouttaan. Itsekkäät tarpeet olivat päällimmäisinä. Mutta nyt tilanne oli toinen. Jeesuksen kysymykset Pietarille eivät tarkoita, että meidän tulisi vertailla itseämme, uskoamme tai elämäämme muihin voidaksemme ratkaista, kuka meistä on suurin. Eihän Jumalakaan lopulta tee niin, vaikka tietää ja tuntee kaiken. Olemme kaikki yhtä syyllisiä hänen edessään. Samoin pelastus on kaikille samanlainen; se, jonka Jeesus antaa ja johon uskossa liitytään. Muistamme myös Jeesuksen sanat siitä, että viimeksi Jumalan valtakuntaan tullut saa saman palkan kuin ne, jotka ovat siellä olleet aikaisemmin ja pidempään. Jumalalla on oikeus ja hän haluaa tehdä hyvää poikkeuksetta jokaiselle. Perustana eivät ole ansiot vaan Jumalan hyvyys (Matt. 20:13-15). Jeesus sovitti yhdellä kertaa kaikkien synnit ja avasi pelastuksen tien jokaiselle.

Nyt Jeesus haluaa auttaa Pietaria siinä, mikä on meille kaikille vaikeaa. Jumalan herättäessä ihmisen tuntemaan oman syntinsä ja kadotuksen alaisen tilansa meidän luonnollinen ihmisemme haluaisi itse korjata tilanteen ja hyvittää rikkomukset joillakin määrätyillä teoilla tai oikeanlaisella elämällä, jotka Jumala korvaa hänelle. Näin synti tulee sovitettua. Tällainen tie ei vie kuitenkaan perille. Ainoa pelastustie on Jumalan täydellinen anteeksianto Jeesuksen kautta. Se ei ole palkkio. Meidän on usein vaikea uskoa tätä. Kuitenkin se on meidän etuoikeutemme. Helposti uskon rinnalle otetaankin erilaisia ansioita ja tekoja, joita ajatellaan Jumalan edellyttävän voidakseen antaa meille anteeksi. Kristitty joutuu usein taistelemaan hänessä olevia vanhan luonnon piirteitä vastaan. Kristitty voi sitkeästi pitää kiinni ansioajattelusta. Tältä pohjalta kristityt myös vertailevat toisiaan: “Ketä heistä olisi pidettävä suurimpana?” Omahyväisyys kätketään teennäisen nöyryyden taakse. Armolahjoista kiitetään, mutta samalla niistä tehdään merkkejä suuremmasta kristillisestä kelpoisuudesta. Jokaisen kristityn on syytä katsoa itseensä. Kuinka paljon minun kristillisyydessäni on tilaa Jumalan Hengen työlle? Vai ovatko omat itsekkäät tarpeeni etusijalla?

Jeesuksen kysymykset Pietarille ovat tarpeelliset jokaiselle kristitylle. Pietari joutui mahdottoman tilanteen eteen. Miten hän olisi voinut verrata omaa uskoaan ja rakkauttaan muiden uskoon ja rakkauteen? Miten hän olisi voinut sanoa uskovansa ja rakastavansa Mestaria enemmän kuin muut. Helposti meidän vanha luontomme ryhtyy vertailemaan muiden uskon ja rakkauden suuruutta tai pyrkii ratkaisemaan sen, uskooko joku vai ei. Sitä emme voi tehdä tyhjäksi, että kaikki eivät tule pelastumaan. Kaikki eivät usko ja rakasta Jeesusta. Monet sanovat sen suoraan. Emme silloin ala väkisin tehdä heistä kristittyjä, vaikka he olisivat esimerkiksi kastettuja. Usko Jeesukseen on kristityn tuntomerkki. Mutta vain Jumala näkee sydämet. Joku voi olla kuin Pietari. Sydämessä on halu tunnustaa usko Jeesukseen, mutta suu ei rohkene sitä kovalla äänellä sanoa, kun tietää oman heikkoutensa. Mutta silloinkin sydän saa kääntyä Jeesuksen puoleen niin kuin Pietari: “Sinä Jeesus tiedät sen”.

Pietarin oma vahvuus, se, jonka varaan vanha luontomme rakentaa, oli riisuttavana. Hän sai nöyrtyä. Mutta näin kristityn kohdalla täytyykin olla. Mitä suurempana ihminen tuntee oman syntinsä, sitä enemmän hänellä on aihetta rakastaa Jeesusta, joka armahtaa syntistä (Luuk.7:47). On suuri etuoikeus saada olla heikko ja rakentaa koko elämä Jumalan armon varaan. Vanhan sijaan tulee uusi ihminen, jota Pyhä Henki ohjaa. Me olemme vahvoja silloin, kun Jumala saa olla meidän vahvuutenamme. Jumalan Hengen kautta me saamme tehdä myös hyviä tekoja, jotka kirkastavat Kristusta. Mitä lujempi usko, sitä lujempi rakkaus. Hän valitsee kullekin tien, joka on paras mahdollinen. Sen päässä on todellinen suuruus: iankaikkinen elämä kirkkauden valtakunnassa.

ANTTI HERKKOLA

 

 

3. SUNNUNTAI PÄÄSIÄISESTÄ 21.4.

JOH. 17:11-17

Jumalan kansan koti-ikävä

Evankeliumiteksti kuuluu Jeesuksen jäähyväisrukoukseen. Rukouksesta nousee esille seuraavia teemoja: Jeesuksen seuraajien yhteys, suojelus pahalta ja Jeesuksen seuraajien pyhittäminen lähettämistä varten.

Jeesus rukoilee, että hänen seuraajansa olisivat yhtä ja varjeltuisivat hajaannukselta. Epäilemättä Saatana pyrkii hajottamaan Jeesuksen seuraajien vaatimattoman joukon ja siksi Jeesus rukoilee Isää suojelemaan seuraajansa hänen maanpäällisen tehtävänsä ollessa loppusuoralla.

Jeesuksen seuraajien pysyvä ja jatkuva tavoite tulisi olla yhtä niin kuin Poika ja Isä ovat yhtä. Tämä ei tarkoita vain kirkkokuntien välistä yhteyttä vaan monesti hajaannus löytyy, ikävä kyllä, oman kirkkomme ja jopa oman seurakuntamme ja sen työntekijätiimin sisältä. Jeesuksen huoli rukouksessaan kristittyjen yhteyden puolesta ei ole aiheeton. Saatana on päässyt iskemään kiilaa Jeesuksen seuraajien joukkoon aivan liian menestyksekkäästi. Siksi tuo rukous on meidän aikanamme yhä tärkeämpi.

Isän ja Pojan yhteys on muun muassa rakkauden, tavoitteen, pyhyyden ja totuuden yhteyttä. Tällaista yhteyttä Jeesus rukoilee myös seuraajilleen niin, että he olisivat yhtä hänen rakkaudessaan (huolenpito ja välittäminen), yhtä tavoitteessa (kuuliaisuus Jumalan tahdolle, alttius palvella Jumalaa ja todistaa Hänestä), yhtä pyhyydessä (olla Jumalan käytössä täyssydämisesti) ja yhtä totuudessa (elää puhdassydämisesti).

Tällaista yhteyttä ovat tuhoamassa kateellisuus, viha, kiistat, ylimielinen eristäytyminen, itsekkyys, katkeruus, anteeksiantamaton henki ja pahan puhuminen. Pätemisen tarve, yhteistyökyvyttömyys ja kärsimättömyys estävät yhteyttä tavoitteessa. Tietoinen synnissä eläminen taas murskaa pyhyyden yhteyden. Valheet, haluttomuus myöntää virheitään, epäluottamus ja asioiden lakaisu maton alle tuhoavat totuuden yhteyden. Kun näitä asioita löytää omasta elämästään, siitä on tehtävä parannus tai muutoin antaa loistavan tilaisuuden Saatanalle murtaa Jeesuksen seuraajien yhteyttä. Jos näitä asioita esiintyy seurakunnassa on niihin päättäväisesti mutta rakkaudella puututtava.

Jeesus rukoilee seuraajilleen myös suojelusta pahalta. Jeesuksen seuraajista on tullut Jumalan lapsia ja taivaan kansalaisia. Paha eli Saatana pyrkii vaikuttamaan heihin maailman vihan kautta ja tätä pahan vaikutusta vastaan he tarvitsevat suojelusta. Jeesuksen rukouksesta näkyy, miten seuraajat eivät välty konflikteilta. Jeesus ei ensisijaisesti rukoilekaan seuraajiensa välttymistä ongelmilta ja maailman vihalta. Sen sijaan Jeesus rukoilee seuraajilleen kestävyyttä näissä tilanteissa, että he voisivat vastustaa pahan hyökkäyksiä uskoaan vastaan.

Kun vertaamme omia rukouksiamme Jeesuksen rukoukseen huomaamme, miten materialistisia omat rukouksemme monesti ovat. Käytämme suuren osan rukouksestamme omien asioiden puolesta rukoilemiseen, joita ovat muun muassa terveys, projektit, päätökset, perhe ja talous. Nämä kaikki ovat toki hyviä ja tarpeellisia rukousaiheita. Mutta kuinka paljon rukoilemme suojelusta pahan hyökkäyksiltä ja voimaa vastustaa pahaa ongelmatilanteissa? Aivan liian hämärästi näemme sen hengellisen taistelun josta esim. Paavali oli tietoinen (Ef. 6:10-18).

Jeesus rukoilee myös pyhitystä seuraajilleen. Pyhittäminen tarkoittaa asettamista erilleen Jumalaa ja Hänen tarkoituksiaan varten. Jeesus siis rukoilee, että Jumala pyhittäisi seuraajat käyttöönsä. Pyhittäminen tapahtuu totuudella, joka on Jumalan Sana. Jumalan Sanan tutkiminen ja omaksuminen on se, joka pyhittää meitä Jumalan tarkoituksia varten. Ihminen on sitä, mitä hän ajattelee. Siksi Jumalan Sanan säännöllinen tutkiminen tekee meistä Jumalalle kuuliaisempia.

Pyhitys ei tässä Jeesuksen rukouksessa ole vain henkilökohtaista pyhitystä. Jumalan tarkoitus ja tavoite pyhitykselle löytyy seuraavasta jakeesta (j. 18), jossa kyseessä on lähettäminen maailmaan. Jeesuksen seuraajat pyhitetään olemaan Hänen todistajiansa maailmassa. Perustana Jeesuksen seuraajien pyhitykselle on Hänen uhrinsa ristinpuulla.

Vaikka Jeesuksen rukous meidän pyhittämisemme puolesta johtaakin lähettämiseen vihamielisen maailman keskelle, siitä seuraa todellinen ilo, koska silloin toteutamme Jumalan tahtoa. Todellinen ilo syntyy Jumalan tahdon toteuttamisesta ja toteutumisesta.

VESA KOIVISTO

 

 

4. SUNNUNTAI PÄÄSIÄISESTÄ 28.4.

JOH. 17:6-10

Taivaan kansalaisena maailmassa

Jeesuksen jäähyväisrukousta on kutsuttu ylimmäispapilliseksi rukoukseksi. Kuva ylimmäisestä papista, ylipapista, johtaa meidät VT:n ja Heprealaiskirjeen syvälliseen sanomaan Jeesuksesta Kristuksesta. “Meillä on ylipappi, joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle. Hän toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä.” (Hepr. 8:1-2). Tämä Jeesuksen palvelu pelastaa meidät hukkumiselta (Hepr. 7:25). Siihen palveluun kuuluu myös esirukous kaikkien häneen uskovien puolesta (Hepr. 7:25; Room. 8:34).

Päivän evankeliumi kertoo meille, mitä Jeesus rukoillessaan puolestamme haluaa toteutuvan meissä. On hyvä lukea moneen kertaan Jeesuksen rukous ja aivan kuin imeä sen sanoja niin, että ne tulevat meille uskon vakaumukseksi ja alkavat ohjata ajatuksiamme, asenteitamme, sanojamme ja tekojamme.

Jeesus rukoilee, että sydämestämme uskoisimme hänen ilmoittanen meille Jumalan oikean nimen (Joh. 17:6). Joka tietää Jumalan nimen, hän tuntee myös Jumalan (2. Moos. 3:14). Jeesus Kristus on ainoa, joka opettaa meidät tuntemaan todellisen Jumalan (Joh. 14:6; Ap. t. 4:12).

Jeesus haluaa meidän myös uskovan, että Jumalan luomina ihmisinä (Ps. 139:13-16) kuulumme Jumalalle (Joh. 17:6) ja että Jumala antaa meidät Pojalleen Jeesukselle Kristukselle, hänen omikseen ja hänen seuraajikseen (Joh. 6:37). Näin siksi, että hän on jo ennen maailman luomista valinnut meidät (Joh. 17:6) ja se on valintaa Kristuksen osallisuuteen uskossa (Ef. 1:4). Se on armon valintaa, ei laatuumme tai suorituksiimme perustuvaa (Room. 11:6).

Jumalan valinta alkaa toteutua kohdallamme vasta silloin, kun Jumalan sana kohtaa meidät (Joh. 17:6). Otammeko vastaan ja omaksemme Jumalan sanan ja suostummeko Jeesuksen puheeseen, kun se evankeliumina tulee luoksemme? Tessalonikalaiset ottivat evankeliumin sanan vastaan ja näin heissä toteutui Jumalan valinta (1. Tess. 1:4-6) ja Jeesuksen kirkkaus tuli heissä julki (Joh. 17:10).

Jumalan sanan vastaanottaminen antaa myös varmuuden siitä, että kaikki, mitä Jeesuksella on, on Jumalasta (Joh. 17:7). Jeesuksen sanat Isän ja Pojan ykseydestä ovat ehdotonta totuutta: “Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun” (17:10). Isä ja Poika ovat yhtä (Joh. 10:30). Poika on Isän vertainen (Joh. 5:18). “Ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika” (Joh. 5:19). “Jotta kaikki kunnioittaisivat Poikaa niin kuin he kunnioittavat Isää. Se, joka ei kunnioita Poikaa, ei kunnioita myöskään Isää, joka on hänet lähettänyt” (Joh. 5:23).

Isän ja Pojan ykseys on meille äärimmäisen tärkeä tieto ja uskomme todellinen sisältö (Joh. 17:8, 10). Sitä se on juuri tänä aikana, jolloin joudumme kristittyinä maailmanlaajasti kohtaamaan islamin haasteen. Yli miljardi aikamme ihmistä on tietoisesti sitoutunut Koraanin opetukseen. Koraanin väitteet ovat jyrkässä ristiriidassa UT:ssa olevan Jeesuksen opetuksen kanssa. Koraani väittää: “Kristityt sanovat: ‘Messias on Jumalan poika’. Näin he puhuvat kuin uskottomat ennen heitä. Jumala kirotkoon heidät, kuinka he valehtelevat. He ovat ottaneet oppineensa, munkkinsa ja Messiaan, Marian pojan, herroikseen Jumalan asemasta, vaikka heidän on käsketty palvoa vain yhtä Jumalaa. Ei ole muuta jumalaa kuin Hän. Hän on niiden yläpuolella, joita he asettavat Hänen rinnalleen.” (Suura 9:30-31). “Ne, jotka sanovat: ‘Messias, Marian poika, on Jumala’, eivät ole uskovia” (5:72).

Keskeisen islamuskon suuran 112 sanat “Jumala on yksi, Jumala, Ikuinen. Ei Hän ole siittänyt eikä syntynyt, eikä Hänellä ole ketään vertaista” kiistävät mahdollisimman selvästi kristillisen uskon tärkeimmän tunnustuksen Jeesuksesta Jumalan ainoana Poikana, “joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä” (Nikaian uskontunnustus).

Kun muslimioppineet myöhemmin laativat kirjoituksia kristillisestä uskosta, he erityisen terävästi arvostelivat nimenomaan opetusta Jeesuksen jumaluudesta. Alf at-Tabarin (synt. 775) mielestä kukaan ei voi ylistää saatanaa enemmän kuin kristityt, kun he väittävät, että Jumala tuli ihmiseksi vapauttaakseen ihmiset synnin taakasta. Samaan aikaan eläneen Al-Dzahizin mukaan on mahdotonta ajatella, että Jumala olisi ruumiillistunut ja että Jumalaksi nimitetty olemus varustettaisiin inhimillisillä attribuuteilla. Kristityt hänen mukaansa syyllistyvätkin epäjumalanpalvelukseen, koska he palvelevat Jumalana Kristusta, joka on vain ihminen (Seppo Rissanen, Islamin Jeesuskuva, Kirkkomme lähetys, 2/79, s.17).

Uskommeko me kristityn nimeä tunnustavat islamin voiman ja vallan vastapainona, että Jeesus on totuudellisesti ja täydellisesti ilmoittanut meille Jumalan nimen (Joh. 17:6)? Olemmeko ottaneet omaksemme Jumalan sanana sen, että Jumala on valinnut meidät maailmasta ja antanut meidät Jeesukselle ja että kaikki mitä Jeesuksella on, on tullut Jumalalta (Joh. 17:6-7)? Olemmeko todella vakuuttuneita siitä, että Jeesus on tullut maailman Jumalan luota Jumalan lähettämänä (Joh. 17:8)? Olemmeko kiitollisia siitä, että Jeesus rukoilee jatkuvasti meidänkin puolestamme (Joh. 17:9)? Saako Jeesuksen kirkkaus tulla meissä julki sillä tavoin, että kaikessa ja aina turvaudumme evankeliumiin Jeesuksesta ja huudamme hänen nimeään avuksemme (Joh. 17:10)?

OLAVI PELTOLA

 

 

5. SUNNUNTAI PÄÄSIÄISESTÄ 5.5.

MATT. 6:5-13

Sydämen puhetta Jumalan kanssa

Jokainen meistä on rukouksen asiantuntija, sillä kaikilla meillä on omakohtaisia, joko myönteisiä tai kielteisiä kokemuksia rukouksesta. Jokaisessa jumalanpalveluksessa kohtaamme useita rukouksia.

Rukous on kuitenkin vaikea taito. Opetuslapsetkin pyysivät Jeesusta opettamaan heille rukousta. Silloin Jeesus antoi heille avuksi ja malliksi maailman suurenmoisimman rukouksen – Isä meidän –rukouksen (Luuk. 1:1-2)

Vuorisaarnassa oleva opetus rukouksesta alkaa kielteisillä esimerkeillä. Ei tule rukoilla tavoitellen näkyvyyttä, kuuluvuutta ja hyväksyttävyyttä. Rukous ei ole näytös, ei jokin sellainen suoritus, josta muiden ihmisten tai edes itseni tulisi olla selvästi tietoisia. Rukous on sydämen salattua elämää Jumalan kanssa. Siksi ei tule ihastua sanoihin ja sanojen paljouteen. Ei pidä kuvitella, että Jumala kuulee minua sanojeni takia. Jumalaa ei tarvitse myöskään rukouksilla herätellä. Hän tietää tilanteemme ja tarpeemme jo ennen kuin olemme hänelle sanoneet sanaakaan. “Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.” (Room. 8:26).

Kielteisen opetuksen jälkeen Jeesus auttaa meitä rukoilemaan antamalla hyviä sanoja. Näihin sanoihin sisältyy koko rukouselämämme. Nuo tutut sanat antavat rukouksillemme siivet, jotka vievät ne rukoukset Jumalan valtaistuimen eteen. Ilmestyskirja kuvaakin uskovien rukouksia suitsukkeen savuna, joka nousee Jumalan luo (Ilm. 5:8; 8:3-4). Suloisimmalta tuoksuu se suitsuke, joka tuoksuu Isä meidän –rukousta.

Tänään olemme vielä maan päällä. Jumala on meidän kykyjemme ja mahdollisuuksiemme tavoittamattomissa olevassa todellisuudessa, taivaassa. Jumala “asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä” (1. Tim. 6:16). Kuitenkin Jeesus antaa ensimmäiseksi rukoussanaksi sanomattoman turvallisen puhuttelunimen: Isä. Kaikesta kapinallisuudestamme huolimatta voimme puhutella Jumalaa Isäksemme, sillä Jeesus on Jumalan edessä syntiemme sovittajana. Hän antaa meille uskalluksen lähestyä Jumalaa (Hepr. 7:19). Jeesuksen tähden olemme varmat siitä, että Jumala on taivaallinen Isämme.

Jumala ei ole kaukana tähtitarhain tuolla puolen, vaan lähellä, niin lähellä, että varmana kuulluksi tulemisesta voimme aloittaa jokaisen rukouksemme sanoilla: “Isä meidän, joka olet taivaissa”. Näin rukoillessamme Jumala majesteetillinen etäisyys, kirkkaus ja käsittämättömyys muuttuu lähellä olevaksi ja luo meihin syvän turvallisuuden ja lapsenmielisyyden.

Jeesus on ilmoittanut meille Jumalan suuren ja pyhän nimen (Joh. 17:6). Häveten joudumme kuitenkin tunnustamaan, ettemme ole kiittäneet ja kunnioittaneet Jumalan nimeä yli kaiken. Siksi rukous: “pyhitetty olkoon sinun nimesi”, on myös anteeksipyyntö.

Jumalan kirkkauden valtakunta ilmestyy pian. Sitä odotamme ja rukoilemme. Silloin Jumalan nimi on oleva täydellisesti pyhä. Silloin mekin pystymme pyhittämään kaikin tavoin hänen nimensä. Rukoillessamme Jumalan valtakunnan tulemista, me myös rukoilemme, että me jo nyt yhdessä lähellä ja kaukana olevien kanssa pääsisimme henkilökohtaisesti osalliseksi valtakunnan lunastuksesta ja armosta sanan ja uskon välityksellä ja että pysyisimme omakohtaisessa uskossa.

UT:n vaikuttavimpia esimerkkejä sydämen rukouksesta on Jeesuksen rukous Getsemanessa. Se keskittyy rukouksista vaikeimpaan: “Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä” (Matt. 26:39). Ainakin yhdessä asiassa tiedämme varmasti omalla kohdallamme Jumalan tahdon. Jumala “tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim. 2:4). Rukoustaistelumme on siinä, ettemme annakaan Jumalan pelastaa meitä hänen tavallaan, mutta kyllä sillä tavoin kuin itse tahdomme. Meidän tahtomme on elää tämä ajallinen elämä oman mielemme ja halumme mukaan ja lopulta periä taivas. Jumala tahtoo pelastaa meidät yksin uskosta Kristukseen ja monen ahdistuksen kautta (Ap. t. 6:31; 14:22).

Rukouksessa opettelemme heittämään jokapäiväisen elämämme murheet Herran päälle luottaen siihen, että hän pitää meistä huolen (1. Piet. 5:7). Meidän ei tarvitse olla mistään huolissamme, vaan voimme saattaa aina sen, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon (Fil. 4:6). Näinhän teemme rukoillessamme: “Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme”. Siinä tunnustamme, että olemme kaikessa joka hetki täysin riippuvaisia Herran avusta ja hoidosta. Sitä jäämme odottamaan.

Monet meistä tarvitsemme jatkuvasti uskonkilvoituksessa publikaanin rukousta: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” (Luuk. 18:13). Vähä Katekismus sanoo rehellisesti syyn tähän: “Me teemme paljon syntiä joka päivä ja ansaitsemme yksinomaan rangaistusta”. Siksi emme voi hypätä Jeesuksen opettaman “ja anna meille velkamme anteeksi” –rukouksen yli. Meillä ei ole varaa rutinoitua tähän rukoukseen. Armon ja anteeksiantamuksen saaminen merkitsee tänään, että Jumala kätkee pahuutemme Jeesuksen veren turviin. Hän haluaa myös rohkaista meitä antamaan anteeksi lähimmäisillemme.

Viimeiset rukouksemme – “äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta” – liittyvät jokapäiväiseen kamppailuumme (Gal. 5:17), kun perkele, maailma ja oma lihamme koettavat pettää ja vietellä meitä epäuskoon, epätoivoon ja muihin suuriin synteihin ja paheisiin (Vähä katekismus). Samalla rukoilemme, että Herra “antaisi meille autuaan lopun ja armollisesti ottaisi meidät tästä murheen laaksosta tykönsä taivaaseen” (Vähä katekismus).

OLAVI PELTOLA

 

 

HELATORSTAI 9.5.

JOH. 17:24-26.

Suurin on rakkaus – vai onko?

Viimeisellä aterialla ennen poistumistaan tästä maailmasta Jeesus oli huolissaan oppilaistaan. Mahtoiko Vapahtaja olla huolissaan siitä, olivatko hänen seuraajansa ymmärtäneet varmasti kaiken niin kuin hän oli heitä opettanut? Ymmärtäneet siis oikein kasteen? Ja ehtoollisen? Seurakunnan? Viran? Armolahjat…?

Jeesus ei ollut huolissaan mistään näistä. Ja samalla hän oli huolissaan kaikista näistä. Kuinka se on mahdollista? Vapahtajan varsinaisena huolen aiheena oli nimittäin se, mitä hän rukoilee tässä niin sanotussa ylipapillisessa rukouksessaan: säilyisikö hänen seuraajillaan rakkaus. Isän osoittama rakkaus Pojassa. Niin kuin Poika toimii, niin toimii Isän rakkaus.

Vapahtaja ei siis ollut huolissaan seuraajiensa opillisesta puhtaudesta, vaikka historian valossa juuri siitä hänen olisi pitänytkin olla erityisen huolissaan! Onhan kristikunta monesti hajaantunut erilaisten oppiriitojen seurauksena. Ne sisältävät niin syvällisiä ristiriitoja (Miten kuvaava sana tuo “ristiriita” onkaan tässä yhteydessä!), että ne eivät voi mitenkään olla yhtä aikaa totta. Eiväthän? Siis ainakaan inhimillisen järjenjuoksun mukaan. Jotkut Kristuksen seuraajina itseään pitävät ovat niin pahasti harhassa, että heidän kanssaan ei kerta kaikkiaan voi edes rukoilla, saati osallistua samalle ehtoolliselle. Eihän?

Mutta eikö juuri silloin pitäisi unohtaa kaikki “oikeat opit” ja ryhtyä yksinkertaisesti vain “rakastamaan” muita? Kuulostaa epäilyttävän helpolta ratkaisulta. Inhimillinen järjenjuoksu siinä taas jyrää kaikki opit lakoon – tai tekee niistä yhdentekeviä. Sitäkö Jeesus tarkoitti rukoillessaan, että “heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut”? Kumoaako rakkaus oikean opin? Tai tekeekö rakkaus oikeasta opista turhan? Onko siis aidon Jeesuksen seuraamisen ainoa tuntomerkki se, että ihminen kykenee osoittamaan rakkautta toisille?

Jeesuksen opetuksesta ja elämästä ei mistään saa sellaista käsitystä, että hänelle “oppi” ja “rakkaus” olisivat olleet jotenkin toisensa poissulkevia vastakohtia tai että toinen olisi tehnyt tyhjäksi toisen. Isän rakkaus ei toimi näin. Päinvastoin. Koska Jeesus rakasti, hänellä oli selkeä oppi. Myös rakkaudesta. Siksi hän myös rakasti käytännössä.

Rakkaus ei ollut Jeesukselle mielihyvää tai oman edun etsimistä, kuten sana rakkaus käytännössä useimmiten ymmärretään. Rakkaus merkitsi Jeesukselle palvelemista, itsensä likoon panemista toisten hyväksi. Koska Jeesus rakasti, hän kulki ristin tien. Häpeästä välittämättä.

Sellaista on Isän rakkaus. Mutta sellaistahan on lopulta myös inhimillinen rakkaus – ainakin silloin, kun se on aitoa. Kirjassaan Pappi? piispa Eero Huovinen kuvaa opin olemusta vertaamalla sitä nimenomaan inhimilliseen rakkauteen. Hän toteaa, että “rakastuneen peruskysymys on, miten hän voi viihtyä rakkaansa seurassa ja oppia tuntemaan hänet. – – Silloinkin kun rakkaus joutuu koetteelle, kysytään ensi sijassa keskinäistä ymmärtämistä, siis oikeastaan ’yhteistä’ oppia”. (s. 88)

Voisiko Jeesuksen rukouksessa olla kyse tästä? Rakkaudesta, jossa etsitään keskinäistä ymmärtämistä, yhteistä oppia? Jos siis Jeesus on tullut meille rakkaaksi, niin rakkaaksi, että hän on elämässämme ensimmäinen ja viimeinen, niin me häneen intohimoisesti rakastuneena etsimme sitä, mikä on meille yhteistä.

Ristiriitaisissa tilanteissa, kun raamatuntulkinnat ja opilliset korostukset iskevät yhteen niin että kipinät sinkoilevat, palataan taas siihen yhteiseen. Siis etsimään Kristuksen armahtavaa rakkautta syntisiin, palvelevaa mieltä ja itsensä uhraavaa asennetta niihin nähden, jotka eivät ole sitä mitenkään ansainneet, armollisuutta keskeneräisyyteen – omaan ja toisten.

Jos taas suhteemme oppiin on ideologisoitunut ja siitä on tullut meille katsomusasia, niin tällaisen ideologisoitu oppi tekee meistä helposti vallanhaluisia ja kovia. Pelko syöksyy luottamuksen tilalle. Pelkäämme menettävämme identiteettimme, jopa uskomme. Silloin on aika palata rukouksessa ja Pyhän Hengen avuksi huutamisessa Jeesuksen luo, rakastumaan uudelleen Vapahtajaan ja hänen evankeliumiinsa. Siinä on identiteettimme kristittyinä. Uskomme kohde ei ole ideologia, vaan persoona, joka johannekselaisittain ilmaistuna “oli täynnä armoa ja totuutta”. “Täydellinen rakkaus karkottaa pelon”, sanoo Johannes.

Meiltä ei täydellistä rakkautta varmasti löydy, mutta Vapahtaja antaa omastaan mielellään. Uskomme ja rakkautemme kohde ei siis ole yhdessäkään opissa vaan Jeesuksessa. Silti koko uskomme ja rakkautemme riippuu opistamme, eli siitä millainen Jeesus meillä on: onko hän lihaksi tullut Sana, Jumalan Poika ja Syntisten Ystävä? Jeesuksen identiteetin tunnistaminen on meidän identiteettimme perusta. Tästä Jeesus: “he ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut”. Siihen perustuu luottamus eli usko.

Rakkaus ja oikea oppi kuuluvat yhteen niin kuin armo ja totuuskin. Toista ei voi olla ilman toista. Rakkaudeton oppi on laskelmoivaa ja kovaksikeitettyä ideologiaa. Opiton rakkaus on puolestaan romanttista haihattelua, mielihyvän ja himojen tyydyttämistä, josta totuus on kaukana.

Jos olemme päässeet tämän uskon ja rakkauden paradoksin kanssa painiskelemaan, meillä ei ehkä ole varaa hylätä niitä, jotka eivät ajattele kaikessa uskosta ja rakkaudesta samoin kuin me. Voisimmeko ajatella, että tässäkin suhteessa kasvumme on vielä kesken? Siis Paavalin sanoin “tietomme on vajavaista” – meidän ja muiden.

Entä jos suhtautuisimme itseemme ja toisiimme keskenkasvuisina ja etsisimme yhdessä taivaaseen astuneen Kristuksen kirkkautta, valoa, joka loistaisi omaan pimeyteemme? Vai olemmeko siihen liian viisaita, liian itsetietoisia, liian aikuisia, liian valistuneita…? Siihen on vain yksi lääke: lapseuden Hengen odotus, että hän kirkastaisi meille sanasta Kristuksen.

JOUNI TURTIAINEN

 

 

2. RUKOUSPÄIVÄ 12.5.

LUUK. 2:41-52

Yksin kotona

Joitakin vuosia sitten tehtiin amerikkalainen elokuva Yksin kotona (ja tietysti Hollywoodin tyyliin jatko-osakin). Se kertoo pienestä pojasta, jonka hänen vanhempansa unohtavat kotiin, kun he lähtevät joululomamatkalle Eurooppaan. Elokuva on pienen ihmisen hauska selviytymistarina lasten nokkeluuden ja aikuisten typeryyden täyttämässä maailmassa.

Siinä on aineksia, jotka voisivat nousta päivän evankeliumitekstistä. Tässähän vanhemmat unohtavat hetkeksi vastuunsa ja luottavat lapsensa kykyyn seurata muun perheen mukana nasaretilaisten pyhiinvaeltajien matka-aikataulua Jerusalemin pääsiäisjuhlille. Luukkaan mukaan Jeesuksen vanhemmat ovat liian luottavaisia poikansa selviytymiseen yksin, ja näin Luukkaan selviytymistarina on valmis. Jeesushan unohtui omien sanojensa mukaan kotiin, vaikka hänen vanhempansa “eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti”.

Pyhä perhe esitetään Luukkaan kertomuksessa hyvin tavallisena ja inhimillisenä perheenä. Luukas antaa ymmärtää, että tällaistahan voi tapahtua kenelle vain (kuinkahan monilla kesäjuhlilla on koettu samanlaisia tilanteita?). Miksei siis myös Pyhälle perheelle? Maria oli ilmeisesti jo kohtalaisen lapsikatraansa kanssa joutunut huolehtimaan koko perheensä matka-asioista: pakkaamisista, eväistä, roomalaisten tulleista, majoituksesta sukulaisten luona… Joosef perheen päänä keskittyi temppeliuhrin hoitamiseen, kuten Toora edellytti (2. Moos. 12:3; 3. Moos. 23:4-8). Uskonnolliset velvollisuudet riittivät isän murheiksi, äiti huolehti kaikesta muusta.

Lapsista huolehtiminen pyhiinvaellusmatkalla oli siis ennen kaikkea äidin velvollisuus. Mutta ei isäkään ollut vastuusta vapaa. Varsinkaan, kun kyse on esikoispojasta, jolle suvun uskonnollisten perinteiden vaaliminen siirtyi. Sen vuoksi Luukas kertoo, että molemmat “luulivat” Jeesuksen olevan matkaseurueessa. Toisin sanoen molemmat unohtivat Jeesuksen.

Luukas kertoo, että Jeesus oli tuolloin 12-vuotias. Meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, minkä ikäisenä pojan katsottiin tuohon aikaan saavuttaneen uskonnollisen (ja sosiaalisen) täysi-ikäisyyden. Keskiajalta asti on juutalaisuudessa vietetty niin sanottua Bar Mitswa –juhlaa, jossa poika velvoitetaan 13-vuotiaasta lähtien elämään ‘käskyn poikana’ eli täyttämään uskonnolliset velvollisuutensa (varhaisin kirjallinen dokumentti siitä on peräisin 1400-luvulta). Meillä on kuitenkin täysi syy olettaa, että juhlalla on paljon vanhemmat juuret, mahdollisesti jo antiikin juutalaisuudessa.

Jeesus siis todennäköisesti oli Joosefin silmissä jo lähes aikuinen ja siten velvollinen huolehtimaan itse itsestään. Marian näkökulmasta Jeesus oli kuitenkin vielä lapsi, jonka kulkemiset olivat hänen vastuullaan. Sen vuoksi kertomuksen toimija on äiti, Maria, vaikka Luukas painottaa, että molemmat vanhemmat etsivät Jeesusta ja olivat hänestä huolissaan.

Kertomuksen ydin ei kuitenkaan ole siinä, että Maria ja Joosef unohtivat Jeesuksen juhlille ja laiminlöivät vastuunsa vanhempina. Eikä se ole edes siinä, että Jeesus olisi tieten tahtoen halunnut loukata vanhempiaan antamalle heille aihetta ylimääräiseen huoleen. Luukas painottaa aivan muuta tässä yhteydessä: Jeesuksen tietoisuuden heräämistä omasta messiaanisesta tehtävästään.

Jeesuksen syntymä oli yliluonnollinen vain Marian ja Joosefin kokemusmaailmassa. Jeesukselle hänen syntymisensä oli aivan luonnollinen tapahtuma, niin kuin sitä seuranneet lapsuusvuodetkin. Näin ainakin saattaa olettaa Luukkaan kertomuksen perusteella. Nyt oli tullut Jeesuksen elämän käännekohta: pääsiäisjuhla Jerusalemissa. Samoilla juhlilla hänen messiaaninen tehtävänsä saisi kerran myös täyttymyksensä.

Jeesus oli nytkin “kateissa” kolme päivää ja aiheutti huolta ja paniikkia – aivan niin kuin ristiinnaulitsemisensa jälkeenkin, kunnes hänen oppilaansa “löytävät” hänet ylösnousseena Vapahtajana kolmen päivän kuluttua. Jerusalemissa Jeesus on siis yksin kotona, Isän luona, koska hänen messiaanisen tehtävänsä täyttymys tapahtuisi juuri siellä.

Luukkaan teologinen tähtäyspiste on huikaiseva: Jeesus on kirjoitusten tuntematon Mestari, joka hämmästyttää oppineet jo 12-vuotiaana. Niin hämmästyivät kerran myös Emmauksen tien kulkijat, kun hän tuntemattomana selitti heille kirjoituksia (Luuk. 24). Niinpä hänen vanhempansa eivät vielä voi käsittää, mistä tässä salaperäisessä katoamisessa kotiin oli kyse.

Se selvisi Mariallekin vasta hänen Poikansa ylösnousemuksen jälkeen. Mutta tämä tapahtuma jäi jo askarruttamaan Marian mieltä. Sydämeen kätkeminen olikin hänen huolensa varsinainen purkautumistie. Luukas kertoo, miten kaikki sitten selvisi Mariallekin, josta tuli Poikansa taivaaseenastumisen jälkeen alkuseurakunnan kantava hahmo (Ap. t. 1:14).

Jeesus tahtoo kirkastaa itsensä meille juuri Kirjoituksista. Sieltä meidän tulee häntä etsiä. Meidän tehtävämme Kirjoitusten äärellä on ihmettely ja asioiden tutkistelu sydämissämme. Ei haittaa, vaikka emme heti ymmärtäisikään kaikkea. Kyllä me lopulta sieltä löydämme Jeesuksen. Viimeistään kolmantena päivänä…

JOUNI TURTIAINEN