HELLUNTAIPÄIVÄ 19.5.

JOH. 14:15-21

Pyhän Hengen vuodattaminen

Jeesuksen seuraajien tilannetta leimaa kaksinaisuus: toisaalta Jeesus ei ole enää heidän luonaan, toisaalta hän on kuitenkin heidän kanssaan. Koska Jeesus ei ole heidän kanssaan, on elettävä uskoen (Joh. 14:1). Koska Jeesus on kuitenkin heidän kanssaan, on elettävä rakastaen (14:15, 21, 23, 24). Usko ja rakkaus lyövät leimansa opetuslapsiin.

Rakkaus Jeesukseen on yksinkertaisesti Hänen antamiensa käskyjen pitämistä. Rakkaudella ei tarkoiteta tunteilevaa tai haaveilevaa suhtautumista Jeesukseen. Rakkaus ilmenee arkipäivässä lähimmäisten todellisten ongelmien havaitsemisessa ja heidän auttamisessaan. Jos ei rakasta lähimmäisiä, ei voi rakastaa Jeesusta. Rakkaus on jonkin itselle arvokkaan pois antamista. Annanko aikaani, rahaani vai vaivannäköäni? Jeesuksen lähetyskäskyn noudattaminen kuuluu myös keskeisesti Jeesuksen rakastamiseen. Rakkaus on siis ennen kaikkea elämäntapa, ei jokin tietty osa-alue tai hetki Jeesuksen seuraajien elämässä.

Jeesus lupaa, että Isä lähettää Pyhän Hengen Jeesuksen pyynnöstä (14:16), toisaalta taas Jeesus itse lähettää Pyhän Hengen (15:26, 16:7). Näinkin ilmenee Isän ja Pojan läheinen yhteys. Pyhä Henki on toinen puolustaja. Ilmaiseeko termi “toinen puolustaja”, että he jo tunsivat “ensimmäisen”? Puolustaja merkitsee useita asioita, esimerkiksi puolestapuhujaa, auttajaa, asianajajaa, neuvonantajaa tai lohduttajaa. Jeesus itse on ensimmäinen puolustaja, puolestapuhuja Isän edessä, jos/kun teemme syntiä (1. Joh. 2:1).

Pyhä Henki on Jeesuksen työn jatkaja Jeesuksen seuraajien elämässä ja heidän sydämessään. Nyt on siis erityisesti Hengen aika seurakunnan historiassa. Pyhän Hengen tuleminen sydämeen merkitsee itse Jeesuksen tulemista sydämeen. Siksi Jeesuksen seuraajat eivät ole koskaan yksin tai orpoja (14:18). Pyhä Henki ei tule vain käväisemään sydämessä, vaan hän haluaa pysyä siellä ikuisesti, tässä elämässä ja tulevassa. On vain varottava, ettemme saata murheelliseksi Jumalan Henkeä (Ef. 4:30).

Epäuskoinen maailma ei voi ottaa vastaan Pyhää Henkeä, mutta se ei merkitse, etteikö epäuskoinen voisi kääntyä uskovaksi. Tätä epäuskoista maailmaahan Jumala juuri rakasti (3:16). Pyhän Hengen työ tähtää kääntymiseen: maailman, uskonnollisenkin maailman, ja ennen kaikkea sen yksilöiden täytyy syntyä uudesti (Joh. 3).

Jeesuksen kuoleman jälkeen opetuslapsilla oli orpo olo. Orpouden tunne alkoi kadota, kun Jeesus ilmestyi heille ja osoitti elävänsä. Erityisellä tavalla jakeen 18 lupaus toteutui ensimmäisenä helluntaina. Jeesus tuli opetuslasten luokse Hengen vuodatuksessa, joka oli opetuslasten henkikaste ja Hengellä täyttyminen. Jeesus oli kolmen vuoden ajan ollut opetuslasten ystävä, auttaja ja opettaja. Tämä kaikki jatkui helluntain jälkeen, mutta vain toisella tavalla. Henki kirkastaa helluntain jälkeen Jeesusta (15:26, 16:14).

“Sinä päivänä” ei välttämättä viittaa johonkin tiettyyn päivään, vaan se voi tarkoittaa ajanjaksoa. Jeesuksen ylösnousemus ja helluntain tapahtumat toivat uutta ymmärrystä opetuslapsille. Miten voimme välittää kuulijoille ihmeellisen uutisen, että he ovat Jeesuksessa ja Jeesus on heissä, uskon kautta? Pyhä Henki haluaa jakaa uskoville syvää tietoa Pyhän Kolminaisuuden salaisuudesta. Se ei ole vain jotakin ulkokohtaista, vaan meitä kutsutaan elämään todeksi yhteys Kristukseen (“te olette minussa, ja minä teissä”). Jeesuksen rakastaminen ei lähde mustasta sydämestämme, vaan siitä tosiasiasta, että hän on ensin rakastanut meitä ja tulee asumaan sydämeemme. Ehkä siinä kivikova jääsydän alkaa vähän sulaa.

Virret: 567, 126, 119:1-4, 125, 121, 124.

JARMO MÄKI-MIKOLA

 

 

PYHÄN KOLMINAISUUDEN PÄIVÄ 26.5.

JOH. 15:1-10

Ollako vai eikö olla – Kristuksessa!

Jeesus käyttää viinipuu-vertausta kuvatessaan kristityn ja Kristuksen välistä yhteyttä. Aapeli Saarisalo toteaa Raamatun sanakirjassaan, miten viinipuu, viiniköynnös (vitis vinifera) menestyy Palestiinassa paremmin kuin missään muualla “mitä tulee rungon korkeuteen ja vahvuuteen ja hedelmien hyvänmakuisuuteen, kokoon ja täyteläisyyteen”. Saarisalo toteaa, että viinipuu on siinäkin suhteessa “ihmeellinen”, että “se ylläpitää satoja erilleen hajautuvia pitkiä haaroja pienestä alkurungosta, vaikka ne ulottuisivat kymmenen metrin päähän, ja että juuri ne haarat, jotka näyttävät lehtevimmiltä ja muhkeimmilta, ovat hedelmättöminä leikattavat pois, (Joh. 15:1-2)."

Viinitarhasta Saarisalo sattuvasti toteaa, että viinitarhan penger- ja ympärysmuurit on pidettävä kunnossa, jotteivät rajut talvisateet vie ruokamultaa rinteiltä. Tästä voi olla seurauksena, että kasvin pitkät juuret joutuvat auringon paahdettaviksi ja turmeltaviksi. Vartiotornilla on viinitarhassa ollut tärkeä merkitys.

Uskonpuhdistaja Martti Lutherin opetuksissa tulee esille kristityn ja Kristuksen “kohtalonyhteys”. Lutherin opetusten helmiä on puhe kristitystä, joka on ja on ollut Kristuksessa, totisessa viinipuussa. Kun Kristus syntyi, minä myös. Kun Kristus täytti lain, minä olin hänessä. Kun hän auttoi sairaita, ahdistettuja, hyljättyjä, minä olin hänessä. Kun Kristus rukoili ja taisteli Getsemanessa ja riippui Golgatan ristillä, minä myös. Kun Kristus astui alas helvettiin, minä myös. Kun Kristus nousi kuolleista kolmantena päivänä, minä myös. Kun neljäkymmentä päivää kului ja hän astui taivaaseen, minä myös. Kun Kristus saapuu takaisin pelastushistorian suurena hetkenä, minä olen silloin hänessä.

Jumala on antanut Sanan ja sakramentit, joiden vaikutuksesta usko syntyy. Usko ei ole jokin hurmoskokemus tai tunnetila, vaan sydämen luottamus Kristukseen. Tämän luottamuksen hän itse synnyttää “missä ja milloin tahtoo” evankeliumin kautta. Pyhä kaste on ainutlaatuinen armonväline, jossa synnit pestään pois Jeesuksen nimessä. Siellä missä on Kristus, siellä on koko pelastus, johon ihminen ei voi lisätä mitään tai vaikuttaa inhimillisin voimin. Ilman Kristusta ei saada mitään aikaan, todetaan käsiteltävässä tekstissämme ( jae 5).

Herran pyhä ehtoollinen on armonväline, jossa synnit saadaan anteeksi uskossa ja luottamuksessa, ja jonka luottamuksen kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, vaikuttaa salatulla tavalla.

Kun korvamme avataan kuulemaan “opetuslapsen tavalla” evankeliumi Kristuksesta, kysymys on kolmiyhteisen, salatun Jumalan toiminnasta. Kun synninpäästössä meille lahjoitetaan luottamus Sanan lupauksiin, jälleen vaikuttava tekijä on kolmiyhteinen, salattu Jumala.

On hämmästyttävää, miten usein Uuden testamentin kirjeissä toistuu termi “me tiedämme” tai “olla Kristuksessa”. Näyttää joskus siltä, että nykyajan raamatunkääntäjät näkevät paljon vaivaa poistaakseen uusista käännöksistä nuo perin lohduttavat sanat “olla Kristuksessa”, joka sitten on pyritty korvaamaan vaikkapa ilmaisulla “olla Kristuksen kanssa”.

Armonvälineet ovat Jumalan asettamia “kanavia”, jotta mahdollisimman moni Kristuksen lunastama Ihminen uskossa “tietäisi” sen tosiasian, että kristitty on Kristuksessa, ja että kristitty oli Kristuksessa niin kuin totesimme Lutherin opettavan.

Miksi tänään usein vaietaan opetuksesta, että kristityllä on Kristuksen kanssa sama “historia”? Ehkä syynä on järkeisuskoinen aikamme. Tällainen opetus on varsinainen “ristin hullutus”. Sitä ei tunteen ja kokemuksen keinoin tavoiteta, siksi siitä ei puhuta.

Pelastusvarmuuden näkökulmasta olisi siunauksellista, jos kristitty saisi kolmiyhteisen Jumalan lahjana uskon ja luottamuksen: Kun Jeesus syntyi, minä olin hänessä. Kun Jeesus vaelsi ja täytti lain, minä myös. Kun Jeesus Kristus ristiinnaulittiin, minä olin jne. Toisin sanoen apostolinen uskontunnustus sisältää pelastushistorian peruslinjat, jotka eivät kaipaa tuekseen ihmisten saamia näkyjä, kokemuksia ja tunteita. Tämän kaiken vaikuttaa Pyhä Henki, joka on myös “lapseuden Henki” todistaen henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Jos esimerkiksi kasteopetuksen yhteydessä tämä Jumalan lapseudesta todistava Henki sivuutetaan, on todella vaarana, kuten heränneet aikoinaan varoittivat evankelisia, että opetus jää järjen tasolle koskettamatta ihmisen sisintä. Rosenius näki tämän vaaran, ja siksi hänen kasteopetuksensa on “turvallista”.

Paavo Ruotsalainen lienee tarkoittanut puhuessaan “passista taivaaseen” juuri tätä. Evankelisen liikkeen piirissä voimakkaasti esillä pidetty sakramenttiopetus on ollut suureksi siunaukseksi kirkollemme. On tarvittu myös Paavo Ruotsalaista ja Urho Muromaa, jotka uskollisina “taivaalliselle näylleen” ovat olleet kansamme herättäjiä, ja “saarnaavat” yhä edelleen keskellämme kolmiyhteisen, salatun Jumalan armosta ja rakkaudesta syntistä kohtaan.

SAKARI PÖYHÖNEN

 

 

2. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 2.6.

LUUK. 12:13-21

Katoavat ja katoamattomat aarteet

Vanhin veli sai juutalaisen oikeuskäytännön mukaan kaksinkertaisen perinnön, koska hänen piti elättää äiti ja naimattomat sisaret. Ellei isä ollut eläessään jakanut omaisuuttaan, syntyi helposti erimielisyyksiä. Epäselvissä tapauksissa juutalaiset rabbit ratkaisivat usein perintöriidat. Tähän tehtävään Jeesusta nyt pyydettiin, mutta hän ei siihen suostunut. Hänhän oli tullut johdattamaan ihmisiä Jumalan yhteyteen, ei kullan ja tavaran omistajiksi. Tai voidaan ajatella, että Jeesus luotti maallisten viranomaisten kykyyn ratkaista omaisuusongelmat. Jeesus halusi vapauttaa ihmiset ajallisista sidonnaisuuksista ja kutsua heidät ajallisen elämän aikana toisten palvelemiseen. Mitkä lienevät esteemme antaa itseämme lähetyksen Herran käyttöön?

Ahneus merkitsee aina vain yhä enemmän haluamista. Ahneutta pitää karttaa, eli pitää olla varuillaan, jottei salakavala vihollinen saisi valtaansa ja veisi koko ihmistä lopulta perikatoon (kadotukseen). Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri ja saa monet luopumaan uskosta (1. Tim. 4:10). Ahneus on epäjumalanpalvelusta (1. Kor. 5:10, Kol. 3:5).

Jeesuksen esittämä vertaus kertoo rikkaasta miehestä. Rikkaaksi voi sanoa ihmistä, jolla on enemmän kuin hän tarvitsee. Ruokaan ja vaatteisiin pitäisi olla tyytyväinen (1. Tim. 6:8). Vertaus opettaa elämän lyhyyttä ja yllätyksellisyyttä. Tärkeämpää kuin eurot pankissa on omistaa rikkauksia Jumalassa. Jeesus ei kuitenkaan sanonut, että on väärin olla rikas (vrt. VT:n Aabraham). Rikasta miestä ei saa kuvata liian kielteisesti. Hän ei ollut epärehellinen, vaan ahkera ja tuloksellinen työssään. Kuitenkin hän oli mieletön, hullu. Miksi?

Jumala näkee ajatukset ja salaisimmatkin suunnitelmat (12:17-19). Rikkaan miehen itsekkyys näkyi hänen käyttämästään sanasta: “minä”. Rikas otti huomioon vain oman persoonansa ja vain tämän elämän. Hän ei ollut vain rikas, vaan myös nautinnonhaluinen. Elämän ainoita huolia olivat syöminen ja juominen.

Rikkaan suunnitelmat ulottuivat vuosia eteenpäin hänen viimeisenä elinpäivänään. Olihan tässä jotakin tervettäkin – omenapuu pitää istuttaa, vaikka maailmanloppu tulisi huomenna –, mutta rikkaan erehdys oli Jumalan ja lähimmäisen sivuuttaminen. Ihminen päättää, mutta Jumala säätää.

Rikkaan mielettömyys oli sitä, että hän huomioi vain sen, mitä näki ja omisti; ikuisuuteen hänen katseensa ei ulottunut. Kuoleman hetkellä mies oli yksinäinen ja köyhääkin köyhempi. Hänellä ei ollut ketään eikä mitään, kun hän astui Jumalan eteen. Hän oli unohtanut Jumalan kiittämisen ja köyhien auttamisen.

Aarteiden kerääminen maan päälle on suurin virhe, jonka ihminen voi tehdä. Mitään ei jää jäljelle, kun lähdön aika tulee. Jeesus kehottaa: Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle (Matt. 6:19-21).

Virret: 184:1-4, 126, 521:1-4, 303:4-7, 434, 315

JARMO MÄKI-MIKOLA

 

 

3. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 9.6.

LUUK. 19:1-10

Kutsu Jumalan valtakuntaan

Kumpi on pahempaa: olla kadoksissa ja tajuta se, vai olla kadoksissa sitä itse tietämättä? Onko kadoksissa olevia vähän vai paljon? Niin, kuka tai mikä määrittelee kadoksissa olemisen? Ihmisen oma kokemus, kulloinkin vallitseva yleinen mielipide? Vai Jumalan sana: “Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen” (Jes. 53:6)?

Raamatun mukaan ihmisen eksyminen tässä maailmassa eroon Jumalasta on katastrofi, jonka mittasuhteita ihminen ei kykene käsittämään. Eikä hän omalla etsimisellään – tai hapuilullaan – voi mitenkään löytää takaisin: “– – että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä” (Ap. t. 17:27). Ei, vaikka Jumala on aivan lähellä. Ihmisen eksyksissä oleminen on niin totaalista, ettei hän itse sitä edes tajua, saati että se häntä vaivaisi. “Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa (Room. 10:14)? Ei, vaikka ainoa vaihtoehto löytämiselle on lopulta löytämättä jääminen, pysyvästi kadoksiin jääminen: olla kadotettu. Ihminen voi jäädä iankaikkisesti kadoksiin – mutta ei kuitenkaan enää tietämättömänä, vaan tietäen sen.

Ihmisen kadoksissa olemiseen kuuluu se, että hän pitää mieluummin kadonneena Jumalaa kuin itseään. Jumalahan se vaikenee ja kätkeytyy!

Luukkaan evankeliumin lukeminen riisuu kuitenkin tällaisesta käsityksestä. Se vakuuttaa, että kadonnutta etsitään. Hänellä on etsijä. Minua etsitään; minua ei ole unohdettu eikä hylätty.

Jeesus on kadonneen etsijä.

Luukkaan evankeliumin luvun 19 alku kertoo kohtauksen Jerikosta Jeesuksen viimeisellä matkalla Jerusalemiin. Tämän kohdan edellä Jeesus on parantanut sokean miehen. Näin Jeesus on osoittanut välittämistä ja huolta tuon yhteisön kurjaa ja onnetonta jäsentä kohtaan. Se on saanut ihmiset kiittämään Jumalaa. Kohdatessaan nyt Sakkeuksen Jeesus osoittaa välittämistä ja armahtamista yhteisön mahtavaa, mutta samalla vihattua ja halveksittua jäsentä kohtaan. Kohtaamisessa toteutuu Jeesuksen sana: “Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. Mutta siitä eivät ihmiset enää kiitä.

Lähi-idän kulttuurissa paikkakunnalla vieraileva tunnettu julkisuuden hahmo saa liikkeelle ihmisjoukkoja. Hän ihastuttaa ja vihastuttaa siinä missä erilaiset julkkikset vielä nykyisinkin. Luukas kuvaa, kuinka “Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki.” Jeesuksen kiirehtiminen eteenpäin merkitsi sitä, että hän sivuutti kaikki hänelle esitettävät kutsut. Nyt tällä tunnetulla henkilöllä ei ollutkaan aikomusta kunnioittaa läsnäolollaan kaupungin mahtihenkilöitä! Hän siis katsoo heidän ohitseen, pitäen tärkeämpänä jatkaa matkaansa, vaikka monen talon ovi olisi ollut avoimena hänelle yhteistä ateriointia ja keskustelua varten. Ovatko he hänelle liian vähäarvoiset? Vastaus tulee yhden henkilön liittyessä mukaan tähän suureen joukkoon: Sakkeuksen.

Publikaanien esimies Sakkeus oli yhteisössään samanaikaisesti sekä halveksittu että mahtava. Halveksittu, koska oli antautunut miehittäjän palvelukseen, vieraan vallan kätyriksi. Hän oli siis petturi! Mahtava siksi, että kätyrinä toimiminen oli tuottoisaa puuhaa. Köyhyys oli hänestä kaukana, vaan ei ihmisten viha. Lähi-idän ihmisten vihaa toisiansa kohtaan olemme joutuneet seuraamaan uutisissa viime kuukausina toistuvasti: iskua vihollista vastaan seuraa kostoisku, sitä kostoiskun kostoisku. Käynnissä on hallitsematon veritekojen sarja. Sitäkö he todella haluavat? Varmaankaan ei, vaan rauhaa – sitten kun viholliselle on ensin kostettu!

Millainen on petturin osa?

Oman kansansa pettäneelle ei heru ymmärrystä. Häntä ei kohdella suopeasti. Ihmisten vastaus petturuuteen on yleensä armoton kosto. Olemme oppineet, että näin tässä maailmassa menetellään. Ei armoa! Me ihmiset osaamme tosin olla armottomia muitakin kuin pettureita kohtaan.

Evankeliumeja luetaan usein (tai ymmärretään usein) ikään kuin niiden kuvaamat asiat tapahtuisivat keskellä harmonista, jopa idyllistä elämää. Silloin synnytetään kuilua elämän todellisuuden ja evankeliumien tapahtumien välille. Niistä tulee jotenkin epätodellisia ja etäisiä. Ja silloin ne eivät enää kosketa meitä todellisina elämän tapahtumina, vaan ne saavat uskonnollisen kuorrutuksen: tulevat kesytetyiksi.

Evankeliumien tapahtumissa on kuitenkin kyse mitä todellisimmasta elämästä kaikessa vaikeudessaan, uuvuttavuudessaan, karuudessaan, kovuudessaan ja haavoittuvuudessaan. Monissa kohtauksissa on voimakas ihmisten välisistä, mitä moninaisemmista jännitteistä nouseva lataus. Kulttuurisesta ja ajallisesta erosta johtuen emme vain tunnista tätä. Ohitamme näin helposti monta ymmärtämisen kannalta tärkeää yksityiskohtaa.

Evankelista Johannes kirjoitti Jeesuksesta, että Jeesus oli “täynnä armoa ja totuutta”. Tämä kertoo Jeesuksesta sen, että armo ei ollut hänen elämässään ja toiminnassaan vain jokin teoreettinen, opetettava asia, vaan että armo tuli nähtäväksi Jeesuksen koko elämässä ja toiminnassa. Ihmisille armon kohtaaminen Jeesuksessa oli usein koko elämää muuttava voima. He saivat osakseen jotakin aivan odottamatonta, usein aivan päinvastaista kuin luulivat.

Lyhyt reppana, joka joutui kiipeämään puuhun?

Jeesuksen ja Sakkeuksen kohtaamisesta meillä on usein hyvin pyhäkoulumainen käsitys. Sakkeus oli se lyhyt kaveriparka, joka olisi halunnut nähdä Jeesuksen, mutta ei voinut, koska piittaamattomat ihmiset eivät antaneet hänelle edes hieman tilaa. Mutta eipä hätää, onneksi hän nopeaälyisenä ratkaisi tilanteen edukseen juoksemalla eteenpäin ja kiipeämällä puuhun.

Oliko syynä puuhun kiipeämiseen väkijoukon muodostama näköeste? Ensilukemalta näin vaikuttaisi olevan. Sanoohan teksti, että “Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa.” Asia on tätä myöten selvä: hän kiipesi puuhun lyhyen pituutensa vuoksi.

Mikäli Sakkeuksen menettelyn katsotaan johtuvan tästä syystä, niin silloin ohitetaan hänen asemansa kaupungin yhteisössä. Kaupunkilaisten silmissä hän oli Rooman kätyri, siis yhteisön petturi. Oli riittävän katkeraa joutua maksamaan veroja vieraalle miehitysvallalle, mutta että asian käytännössä hoitivat omista riveistä lähtöisin olevat petturit, teki asian entistä katkerammaksi.

Lähi-idässä – kuten missä tahansa – petturi ei ole kansansa suosiossa. Hänen on oltava jatkuvasti varuillaan, koska hänellä on lukuisia todellisia vihamiehiä. Heidän käsiinsä tavalla tai toisella jääminen tietäisi jotakin hyvin epämiellyttävää. Tästä syystä Sakkeus – varsinkin, kun hän oli lyhyt – ei halunnut eikä voinut sulautua väkijoukkoon. Oli kyse hänen omasta turvallisuudestaan. Tästä syystä Sakkeuksen oli syytä väistää väkijoukkoja.

Sakkeuskin kuitenkin tunsi Jeesuksen maineen ja halusi kohdata hänet. Ongelmana vain oli, että Sakkeukselle vihamieliset ihmiset ympäröivät Jeesuksen. Hänen ei olisi viisasta mennä sekaan tuohon joukkoon. Miten hän voisi ratkaista tilanteen?

Hän päätti kiiruhtaa edelle voidakseen kohdata Jeesuksen kaupungin ulkopuolella, ilman että hänet tunnistettaisiin. Kenties olisi toivoa siitä, että väkijoukko jättäisi Jeesuksen, kun on tultu kaupungin ulkopuolelle. Joka tapauksessa Sakkeuksen valintana oli nousta metsäviikunapuuhun. Valinta ei ollut sattuma. Metsäviikunapuun hedelmä oli sokeriton ja siis arvoton. Siitä saatiin talojen kattoihin kurkihirsimateriaalia. Sen ei kuitenkaan annettu kasvaa asutuksen keskellä. Rabbien säädösten mukaan se ei saanut kasvaa viittäkymmentä metriä lähempänä asutusta.

Metsäviikunapuu on Israelissa kasvavista puulajeista tiheä- ja suurilehvästöisin. Sen lehvästöön saattoi piiloutua ihmisiltä, mikä oli Sakkeuksenkin pyrkimys. Hän laski puun lehvästön antavan riittävän näkösuojan itselleen. Näin häntä ei havaittaisi.

Puuhun kiipeäminen on pojanviikareiden touhua. Merkittävässä sosiaalisessa asemassa olevien henkilöiden tapana ei ole kiipeillä puihin. Lähi-idän kulttuurissa tällainen on ennenkuulumatonta, suoranainen skandaali! Kun Jeesus saapuu puun kohdalle ja näkee Sakkeuksen, tämä merkitsee sitä, että kaikki voivat nähdä hänet. Hänen riistonsa nöyryyttämille ihmisille tämä hetki on kuin unta. Se tarjoaa kultaisen tilaisuuden maksaa ivana, pilkkana ja hävyttömyyksinä takaisin edes jotakin siitä, mitä he ovat Sakkeukselta joutuneet kärsimään ja sietämään. Väkijoukon seasta on hyvä huudella herjoja ja kirouksia, sillä oma selusta on turvattu.

Tässä tilanteessa väkijoukko odottaa, että heidän luonaan oleva kuuluisuus, Jeesus, ilman muuta asettuu heidän puolelleen tulevassa välienselvittelyssä. Onhan Sakkeus, petturi roomalaisten palveluksessa, kansansa uskon häpäisijä, saastuttanut itsensä olemalla tekemisissä pakanoiden kanssa ja on nyt nolossa tilanteessa häpäisemässä itseään istumalla puussa. Jeesuksen tulisi julistaa Sakkeukselle että tämä katuisi tekemäänsä vääryyttä, hyvittäisi ihmisille vääryytensä, kävisi Jerusalemissa puhdistautumassa ja alkaisi elää hurskaan juutalaisen tavoin.

Tätä Jeesus ei kuitenkaan tee. Kaikkien yllätykseksi hänen viestinsä on aivan toisenlainen. Jeesus kutsuttaa itsensä yhteisön petturin luokse vieraaksi, kun taas yhteisön arvostamat silmäätekevät henkilöt saavat Jeesukselta kieltävän vastauksen. Nyt hän on muuttanut mielensä: hänellä on aikaa Sakkeukselle!

Jerikolaisille nämä sanat olivat järkytys. Niinpä reaktiona tähän menettelyyn oli välitön paheksunta. Heidän Sakkeusta kohtaan tuntemansa viha ja halveksunta kohdistuukin nyt Jeesukseen! Eli jälleen kerran odottamattoman rakkauden osoittaminen on tulossa kalliiksi osoittajalleen.

Jeesus osoittaa tätä rakkautta, sillä hän itse on rakkaus, ja puussa on ihminen, joka tarvitsee sitä. Sakkeuskaan ei ole uskoa silmiään ja korviaan: kuinka tämä mies asettuu hänen puolelleen, vaikka se merkitsee toisten vihan kohdistumista häneen? Kuinka hän voi tehdä niin petturin tähden?

Miten hän vastaa tähän rakkauden ja armon osoitukseen? Vanha käännös sanoo, että Sakkeus “astui esiin”. Hän tulee esiin kätköstään kotikaupunkinsa ihmisten ja Jeesuksen edessä. Jeesuksen armollisuus on koskettanut häntä syvästi ja hän suostuu löydettäväksi. Näin Hyvä Paimen on saanut johtaa yhden eksyneen takaisin yhteyteensä.

Odottamattoman rakkauden vastaanottamisella on vaikutuksensa. Sen voimasta Sakkeus uudistuu ihmisenä. Puusta alas ei tule sama mies, joka kiipesi ylös. Kenenkään vaatimatta hän nyt tahtoo hyvittää vääryytensä. Se on osoitus ja todistus siitä, että evankeliumi on koskettanut hänen tekemiään syntejä, myös taloudellisia. Sakkeus ymmärtää, että rakkaus odottaa hänen vastaustaan. Hänen vastauksensa – palauttaa ja hyvittää tekemänsä vääryydet – kertoo syvimmällä mahdollisella tavalla, kuka hän on: Abrahamin poika, niin kuin Jeesus hänestä sanoi, jolle pelastus on nyt tullut.

ILKKA RYTILAHTI

 

 

4. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 16.6.

LUUK. 15:11-32

Tavallisuudesta poikkeava isä – tavalliset pojat

Kenneth E. Bailey toteaa tuhlaajapoikavertausta käsitellessään, että nuorimman pojan pyyntö saada perintö “ennen aikojaan” oli merkki pojan röyhkeydestä: poika toivoi isänsä kuolemaa. “Kunpa kuolisit jo!” Perheen kannalta pyyntö oli ilmeinen järkytys. Se merkitsi pojan “kuolemaa” suhteessa perheeseen.

Tuhlaajapoikavertauksen isä poikkeaa radikaalisesti senaikaisesta normaalista isätyypistä. Isä ei torju pojan pyyntöä. Hän ei käyttäydy muiden isien tavoin. Hän vain alistuu torjutun rakkauden edessä ja itkee itkunsa sallien pojan lähteä omille teilleen. Nuori mies muuttaa kiinteän omaisuuden rahaksi “kokoamalla kaikki varansa” ja häipyy kiireesti perhe- ja kyläyhteisön tavoittamattomiin. Kritiikin ääniä ei tarvitse enää kuunnella.

Nuorella miehellä oli nyt varaa. Narsistinen elämäntyyli ahmaisi hänet kokonaan syleilyynsä. Hän eli “holtitonta elämää”, joka ei suinkaan tarkoittanut sukupuolista irstailua, josta vanhempi veli myöhemmin häntä kotiinpaluun jälkeen syytti (jae 30). Näin tehdessään vanhempi veli osoitti tekopyhyyttä, farisealaista mielenlaatua nuorempaa veljeä kohtaan. Tekopyhä hurskastelu on meidänkin kiusauksemme. Erityinen “herkkupala” median näkökulmasta oli hiljattain tunnetun poliitikon ja urheilumiehen kohtalo. Sama henkilö tutki, syytti ja tuomitsi. Seurauksena syytetyn virastalähtö. Oliko syytetyssä syytä, ei ole meidän ratkaistavissamme; oikeustapauksena asia oli normaalista oikeuskäytännöstä poikkeava.

Tuhlaajapoika viipyi ulkomailla varsin kauan. Nälänhätä ei yllätä muutamassa kuukaudessa. Häneltä meni “luottokelpoisuus”, ja niin makeat “kasino-vuodet” olivat mennyttä elämää. “Velkaneuvottelutkaan” eivät tuoneet tulosta (ei ollut turvallista sukua ympärillä). Hätätilanteessa kertomuksemme poika “liittyi” (alkukielessä myös merkitykset: liimautua, ripustautua) sikatilan omistajaan. Isäntä piti parempaa huolta sioistaan kuin rengistään. Renki ei saanut ravinnokseen edes sianruokaa!

Nyt oli nuoren miehen elämä kriittisessä pisteessä. Lienee muuten totta, että useat pohjanmaalaiset minkkifarmarit tekivät itsemurhan, kun lama iski turkisteollisuuteen 90-luvun alkuvuosina. Kun entinen kauppa- ja teollisuusministeri ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, hän ilmoitti paikkakuntansa lehden haastattelussa, ettei aio tehdä itsemurhaa eikä tulla uskoon.

Kertomuksemme tuhlaajapoikakaan ei ilmeisesti halunnut tässä vaiheessa “tulla uskoon”. Kenneth E. Bailey kiinnittää huomionsa sanaan “palkkalainen”. Poika tunnustaa kyllä syntinsä, mutta “takataskussa” on vielä ajatus: palkannauttijana minä ansaitsen niin hyvin, että itse pystyn edes jossakin määrin saamaan takaisin “status quo’n” isän poikana. Tässäkin on meidän ongelmamme tänään: synti ja syyllisyys tunnustetaan, mutta täydellistä romuttumista ja vararikkoa vanhurskaan ja pyhän Jumalan edessä ei ole tapahtunut. Lain saarna on hipaissut vain pintaa. Lain aikaansaama “tappotuomio” on vieras käsite.

Tuhlaajapojan murtuminen tapahtuu vasta sitten, kun isä juoksee kapeaa kujaa pitkin kotiinpalaavaa poikaansa vastaan. Vahingoniloiset, uteliaat silmäparit ikkunoissa seuraavat, kun isä lankeaa poikansa jalkoihin. Arvohenkilöt eivät yleensä juokse. Nyt kuitenkin isä “juoksee” ehtiäkseen ensin! Epätavallinen isä! Normaali poika! Kärsivän palvelijan osaan antautunut Isä juoksee “kujanjuoksun” Pojassaan Jeesuksessa Golgatan ristillä. Tuhlaajapojan sydän murtuu syleilevän, armahtavan rakkauden lämmössä. Kuollut herää. Kadonnut tulee Isän löytämäksi! Ei oman “ratkaisun ja antautumisen” kautta, vaan Isän liikkeellelähdön tähden.

Vanhemman veljen reaktiot ovat luku sinänsä. Käytös on todella törkeää isää ja kotiin palannutta veljeä kohtaan. Poissa on isän kunnioitus. Vanhempi veli väittää jopa tehneensä orjantyötä. Tosiasiassa hän on vuosien aikana kartuttanut itselleen tulevaa omaisuutta. Liekö hänenkin sydämessään ajatus: “Kunpa kuolisit jo!”? Vanhemmalla veljellä on myös syvä inho kotiinpalannutta veljeä kohtaan. Hän käyttää veljestään halventavaa nimitystä “sinun poikasi”, eikä sanoja “minun veljeni”.

Tuhlaajapojan paluujuhlissa isä on pääroolissa. Kun pelastava usko syntyy sanan ja sakramenttien vaikutuksesta, tapahtuma on täysin Jumalan alullepanema ja loppuunsaattama – aina taivaan kotiin asti.

SAKARI PÖYHÖNEN

 

 

JUHANNUSPÄIVÄ 22.6.

LUUK. 1:57-66

Armahduksen airut

Suomalainen juhannus, yöttömän yön juhla ja Johannes, karu autiomaan profeetta, lahjomaton parannussaarnaaja, totuudenpuhuja, joka ei yösijaa saanut! Yhteensopimaton asetelmako?

Juhannuspäivän evankeliumi kertoo joka tapauksessa keskeisen pelastushistorian tapahtuman. Syntyy ihminen, jonka yllä on Jumalan käsi, ja jota Herramme itse ylisti naisesta syntyneistä suurimmaksi.

Juutalaiseen pääsiäisateriaperinteeseen sisältyy mielenkiintoinen yksityiskohta. Juhlapöydässä on tyhjä tuoli ja sen edessä koskematon kattaus. Se on Elian tuoli, siltä varalta, että hän sattuisi tulemaan ennen ateriaa tai sen aikana. Elian odotus elää yhä VT:n viimeisiin jakeisiin perustuen: “Kuulkaa! Ennen kuin tulee Herran päivä, suuri ja pelottava, minä lähetän teille Elian. Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Silloin en tuomitse maata perikatoon, kun tulen.” (Mal. 3:23-24)

Johannes itse kielsi olevansa Elia, mutta Jeesus sanoo: “‘Minä sanon teille, että Elia on jo tullut. Ihmiset eivät tunteneet häntä, vaan tekivät hänelle mitä tahtoivat. Samoin he tulevat tekemään Ihmisen Pojalle.’ Silloin opetuslapset ymmärsivät, että hän oli puhunut heille Johannes Kastajasta.” (Matt. 17:12-13)

Johanneksen syntymään liittyy piirre, joka on yhteistä pelastushistoriallisille tapahtumille. Hedelmätön Elisabet synnyttää pojan. Sakariaan epäilykset ovat ymmärrettäviä, samoin 90-vuotiaan Saaran nauru. Heidän uskonsa ei yltänyt väistämättömien luonnonlakien yli. Myös hedelmätön Hanna sai kantaa pienen Samuelin, tulevan profeetan, ylipappi Eelin hoidettavaksi. Ihmeellisintä oli Jumalan Pojan syntyminen neitsyt Mariasta.

Jumala toimii suvereenisti. Häntä eivät sido tähän maailmaan kuuluvat lainalaisuudet. Hänhän on maailmankaikkeuden Luoja. Hän toimii silloin, kun ihmisen mahdollisuudet ovat menneet. Ihmiselle ei ole jäävä mitään harhakäsitystä omasta osuudestaan Jumalan pelastavaan toimintaan.

Nimen antamisesta tuli tiukka keskustelu. Kyseessä ei ollut pelkkä muodollisuus. Itse asiassa nimeä ei enää voitu antaa, koska se oli jo annettu. Perinteet rikkoutuivat. Nimellä Johannes oli sisältö ja viesti: “Herra armahtaa”. Armon aika oli koittamassa. Tien aukaisija oli tullut maailmaan. Pian tulisi itse tie.

Sakariaan huulet avautuivat ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa. Siinä oli ihmisen reaktio Jumalan aktioon, Jumalan edessä avuttoman ja nöyrtyneen syntisen hyvä osa, suurenmoinen ja riemullinen. “Se alkaa täällä jo maitten päällä ja jatkuu iäti taivaassa.”

Sakariaan ylistykseen sisältyy pahan vallan voittava visio: “Sinä johdatat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen. Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville.” (Luuk. 1:77-79a)

Pelkkä auringon valo ei riitä poistamaan ihmistä ahdistavaa pimeyden mahtia. Yöttömän yön juhlankin ylle lankeaa niin usein pettymysten ja kuoleman pimeä varjo. Tarvitsemme “aamun koiton korkeudesta”, “maailman valon”, armahtajan ja kuoleman voittajan.

Mika Piiparinen laulaa synnit anteeksi saaneena: “Oi katso, mikä aamu! Saan alkaa uudelleen.” Mitä tuleekaan olemaan kaiken uudesti luomisen aamu! O Lord, what a morning!

RAFAEL REPO

 

 

5. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 23.6.

JOH. 8:2-11

Armahtakaa!

Aikamme monitahoisen eettisen keskustelun keskellä on tarpeellista pysähtyä miettimään uudestaan ja uudestaan, miten Jeesus toimi monimutkaisen elämän keskellä. Hänellä ei näyttänyt olevan vaikeuksia kohdata tilanteita, joissa me tämän ajan kristityt emme oikein tiedä, miten menetellä. Jeesuksen menettelytavat olivat niin yllättäviä, että hänen vastustajansa, mutta myös hänen opetuslapsensa, olivat ymmällä. Tällainen on myös tämä tämän sunnuntain evankeliumi, joka liittyy seksuaalietiikkaan.

Lainopettajat ja fariseukset halusivat Jeesukselta konkreettista lain tulkintaa. Evankelista Johannes kertoo, että Jeesuksen vastustajat halusivat “panna Jeesuksen koetukselle”. Aihe oli kaikkien aikojen “kuuma peruna”: Arjen keskellä oli tavattu nainen, joka oli jäänyt kiinni aviorikoksesta. Jeesukselle esitettiin toimintatapa: “Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot? Lainopettajat halusivat näin panna Mooseksen ja Jeesuksen toistensa vastapuoliksi. He olivat ikään kuin liikkeellä pitäen toisessa kädessään Mooseksen lakia ja toisessa haureudessa elänyttä naista. Uskonnollinen kiihko ja fanaattisuus yhdistettyinä sopivaan laintulkintaan johtaa vain traagiseen lopputulokseen. Siitä meille kertoi talebanien äärimmäinen hallinto Afganistanissa.

Mutta Jeesus ei lähde mukaan tällaiseen uskonnolliseen lakikiihkoiluun, jossa ihminen ikään kuin asettaa itsensä Jumalan kymmenen käskyn lain ulkopuolelle. Halu tuomita toinen ihminen on meille syntiinlangenneille ihmisille hyvin luontaista. Samoin kuin se, että ylenkatsomme ja hylkäämme Jumalan lain elääksemme omien halujemme mukaisesti. Jeesus haluaa osoittaa naisen syyttäjille, miten vakavasta asiasta Mooseksen välittämässä Jumalan kymmenessä käskyssä on kysymys. Jeesus hiljentää kiihkeän joukon kumartumalla ja kirjoittamalla sormellaan maahan. Evankelista ei näytä tietävän, mitä Jeesus kirjoitti, mutta todennäköisesti se on ollut jotain sellaista, joka liittyi tähän tilanteeseen.

Sitten Jeesus osoittaa, mikä on meidän ihmisten asema suhteessa Jumalan lakiin. “Se teistä, joka ei ole syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven”. Laki ei enää suuntaudukaan tuohon toiseen joka on tehnyt sitä ja sitä vaan se kohdistuu minuun. Lainopettajat ja fariseukset tunsivat kyllä kirjoitukset niin, että he tajusivat yksi toisensa jälkeen, miten mestarillisesti Jeesus sovelsi lakia arjen elämään. Ei olekaan kysymys vain ulkonaisesta käyttäytymisestä, vaan sydämen asenteesta, mielenlaadusta ja ajatuksista. Jumalan laki johtaa ihmisen aina syntisen paikalle, jossa sormella osoittelu loppuu ja alkaa armon etsiminen. Lainopettajat ja fariseukset eivät jääneet Jeesuksen luo, vaan poistuvat. Heiltä jäi kuulematta, mistä armo ja anteeksiantamus löytyy.

Jeesus ja haureellinen nainen jäivät kahdestaan. Jeesus esitti naiselle kysymyksen: “Eikö kukaan tuominnut sinua?” Ja nainen sai vastata: “Ei, herra”. Vaikka teksti on näiltä osin niukkaa, sisältyy siihen kuitenkin merkillinen armon ja anteeksiantamuksen sana. Ja kun Jeesus vielä jatkaa: “En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää koskaan tee syntiä”, oli syntinen nainen kohdannut Armahtajan, jolla oli valtaa antaa synnit anteeksi ja sellainen kokemus armosta, ettei haluaisikaan jatkossa enää elää haureellista elämää. Armo ei ole halpaa vaan kallista armoa, joka johtaa arjen kilvoitukseen.

MAURI TERVONEN

 

 

APOSTOLIEN PÄIVÄ 30.6.

MATT. 16:13-19

Herran palveluksessa

Monella on kokemus tilanteesta, jolloin tarvittavia avaimia ei löydy. Kodin, mökin, varaston, auton, työpaikan. Avaimet ovat kadoksissa. Tällöin ovet ja lukot jäävät avautumatta. Jos taskussa onkin avaimia, mutta ei oikeaa, niistä ei ole hyötyä. Sisään et pääse. Avain merkitsee siis pääsemistä johonkin ja osallisuutta siihen, mikä avaimen käytön jälkeen tulee saataville.

Nyt Jeesus opettaa, että taivasten valtakuntaakin on olemassa omat avaimensa, joita on käytettävä oikein. Tämä tekstikohta on aikojen varrella synnyttänyt kiivaita ja katkeria väittelyitä siitä, kenen haltuun nämä avaimet kuuluvat ja kenellä on todellinen käyttöoikeus niihin. Eri tahoilla on omittu taivasten valtakunnan avaimet ja varattu ne vain omaan käyttöön julistamalla toiset käyttäjät lainsuojattomiksi.

Jeesuksen mukaan näiden avainten käyttämistä varten on tarpeen tietää, mistä avaimista on kyse. Tähän liittyy kysymys Jeesuksen persoonasta; siitä, kuka hän on. Avainten käytöstä ei tule mitään, ellei Jeesusta tunneta. Hän on Johannes Kastaja! Hän on Elia! Hän on Jeremia! Hän on joku profeetoista! Kenellekään näistä vastaajista Jeesus ei taivasten valtakunnan avaimia antanut. Avaimena avainten saamiseen oli vastaus: “Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika”. Ei mikään muu.

Huomionarvoista näissä sanoissa on ensinnäkin se, että ihmisellä itsellään omine edellytyksineen ei ole mitään mahdollisuutta päätyä tähän vastaukseen. Juuri pääsy siihen hänen oman käsityskykynsä ja ymmärryksensä varassa on häneltä evätty. Siihen tarvitaan ilmoitus, joka koskettaa koko ihmistä ja joka uudistaa hänet. “Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.” Näin Jeesus sanoo, että monenlaisista käsityksistä huolimatta me emme elä suljetussa maailmankaikkeudessa, jonka materiaalisen todellisuuden lisäksi mitään muuta ei ole. Kyllä on – ja tämä Oleva, Jahve joka on, Isäni taivaassa, on sen ilmoittanut.

Juuri tämän Jumala on tahtonut aivan erityisesti ilmoittaa. Ilmoitus on siis tapahtunut sitä varten, että siihen vastattaisiin myöntävästi.

Tämä vastaus on tunnustus. Siinä on kyse uskon vastauksesta, ja sen vaikutus on, että ihminen on autuas. Sen lähde ei ole ihmisen ymmärryksessä tai kyvyissä, vaan sillä on taivaallinen lähde.

Pulppuaako tämä lähde vain harvoille ja valituille? Onko joillakin yksinoikeus tähän ilmoitukseen: “Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni”?

Onko Pietari tuo kallio?

Kallio on jotakin, joka edustaa pysymistä ja kestämistä. Pietari ei tätä ollut. Hänen oma epätäydellinen ihmisyytensä tuli selkeästi näkyviin tavan takaa. Ensimmäistä näyttöä tästä ei tarvinnut kauan odottaa. Pian näiden tapahtumien jälkeen Jeesus sanoi Pietarille: “Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä.” (16:23)

Siis tämänkö miehen varaan Jeesus kirkkonsa perusti? Tällaiselle kalliolle? Jos hän olisi perustanut sen Pietarin varaan, niin ajattelemista antaa se, että Pietari oli ensimmäinen estelemään Jeesusta käymästä ristille. Jos Pietari Isän ilmoittamana tiesikin, kuka Jeesus on, ei hän omalla ymmärryksellään voinut päätellä Jeesuksen tehtävää ja osaa. Hänen ristin kauhistuneena torjuva vastauksensa ei nouse enää samasta taivaallisesta lähteestä kuin edellä, vaan ihmismielestä saatanan innoittamana.

Inhimillisen Pietarin varaan tätä kirkkoa ei voitu perustaa. Se perusta ei voi kestää. Pietari-kallio on Lähi-Idän hiekassa, tuulessa ja kuumuudessa rapautuvaa, rikkoutuvaa ja lohkeilevaa kalliota, ei sen kestävämpää. Mutta kestävää sen sijaan on se ilmoitus, jonka Pietari Jumalalta sai. Se on se kallio, jota tuonelan portit eivät voita. Eivät totisesti – kun Jeesus heitti henkensä ristillä ja kaikki näytti menetetyltä, voitto olikin itse asiassa saavutettu. Pääsiäispäivän aamuna Jeesus nousi kuolleista ilmestyäkseen Pietarille ja muille todistuksena siitä, että kuolema on kukistettu. Jeesuksen sana ei ole siis liioittelevaa uhoa tai tyhjä, merkityksetön lupaus, vaan hänen sanansa on koeteltu rankimmalla mahdollisella tavalla. Kristus joutui kirotuksi meidän edestämme. Hänet tehtiin synniksi. Hän joutui Isän hylkäämäksi – mutta ei kuolema eikä tuonela voinut pitää häntä hallussaan.

Kirkon käyttöön uskotut avaimet ovat siis jumalallisen arvovallan avaimet. Niillä on valta joko avata eli päästää taivasten valtakuntaan tai sulkea eli sitoa, estää pääsemästä. Tämä valta on annettu kaikille Pietarin tunnustuksesta osallisille, ei vain Pietarille ja hänen seuraajilleen: “Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” Avainten valtaa ei ole annettu vain joillekin valituille vaan koko seurakunnalle, joka on perustettu Isän antaman ilmoituksen kalliolle. Kannattaa lukea tämän tekstin rinnakkaiskohdat, joissa Jeesus toistaa saman asian koko kristilliselle seurakunnalle. Pohjimmiltaan avaimet ovat yksin Kristuksen: minulle on annettu kuoleman ja tuonelan avaimet; minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, ja hänen haltuunsa koko kristillinen seurakunta on uskottu.

Augsburgin tunnustuksen mukaan avainten valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit – eli siis tehdä sitä, mikä konstituoi koko kirkon. Päästää ja sitoa.

Sitominen merkitsee pidättämistä synneissä ja erottamista seurakunnan yhteydestä. Suvaitsevaisuutta korostavalle aikamme ihmiselle tämä opetus on suoranaista myrkkyä. Kaikkea pitäisi suvaita sokeasti ja kritiikittä. Tämä on ylin ohje. Voi sitä, joka tätä ei hyväksy ja noudata! Kirkossa on kuitenkin noudatettava Vapahtajan sanaa huolimatta vastustuksesta ja kaikesta vastenmielisyydestä, jota se ihmisissä herättää. Miksi? Siksi, että ellei avaimia käytetä oikein, niin väärä käyttö johtaa ihmisten mielissä siihen käsitykseen, että ajan yleinen suvaitsevaisuuden avain vapauttaa heidät elämään omaa elämäänsä tahtomallaan tavalla, vailla mitään vastuuta tai rangaistuksen uhkaa. Väärä vapaus tulee näin väärän toiminnan perustukseksi ja takaajaksi. Tämän uskomuksen pohjana ei ole Isän antama ymmärrys: Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika. Sen pohjana on käsitys Jeesuksesta yhtenä muiden joukossa, ei ainutlaatuisena. Tähän käsitykseen kirkko ei voi ihmisiä vapauttaa. Se voi ja sen tehtävänä on vapauttaa ihmisiä (vain) siihen vapauteen, jossa syntinen tunnustaa syntinsä ja kääntyy eli vapaaksi synneistä. Muu on mielettömyyttä!

Kuinka on, vieläkö näinä viimeisinä aikoina kirkolla on avaimet hallussa ja käytössä? Kohtalokkainta, mitä seurakunnassa voi tapahtua, on, että taivasten valtakunnan avaimet jäävät jonnekin kätköihin ja lukkosepillä teetetään tilalle uusia kuvitellen niiden palvelevan paremmin. Se on avainten väärinkäyttöä. Väärinkäytöllä seurakuntaa ei rakenneta, vaan hävitetään. Yritys päästää väärällä avaimella merkitsee sitomista, mutta sitäkin väärällä tavalla. Väärä vapauttaminen merkitsee sitä, että kukaan ei ole vapautettu, vaan kaikki ovat sidotut.

Armon julistus, synnin nuhtelu, ripin käyttö ja kirkkokuri ovat avainten oikeaa käyttöaluetta. Vaan alkaen kirkkokurin rapistumisesta olemme nähneet, että maailman paineessa kirkolla on jatkuva kiusaus suorittaa avainten vaihto. Varjelkoon Jumala meitä kaikkia käyttämään hänen antamiaan välineitä uskollisesti – koska se, mikä on päästetty maan päällä on päästetty taivaassa, ja mikä on sidottu maan päällä on sidottu taivaassa.

ILKKA RYTILAHTI

 

 

7. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 7.7.

MARK. 10:17-27

Ihmiselle mahdotonta – Jumalalle mahdollista

Jeesus kohtaa miehen, joka esittää hänelle kohteliaasti kaikista keskeisimmän pelastusopillisen kysymyksen. Jo Jeesuksen ensimmäisestä vastauksesta miehelle paljastuu, että Jeesus haluaa ohjata kysyjän pois niistä mahdollisuuksista, joita ihminen kuvittelee omaavansa Jumalan edessä. Jeesus ei nimittäin siedä edes sitä, että häntä sanotaan hyväksi, vain Jumala on hyvä. Ja tähän Jumalan hyvyyteen perustuu myös hänen antamansa käskyt tuomaan varjelusta ja siunausta elämään.

Mies ei kuitenkaan näytä aluksi ymmärtävän, mitä Jeesus haluaa sanoa tälle, vaan jatkaa rohkeasti vakuuttamalla, että “nuoruudesta pitäen olen kaikkea tätä noudattanut”. Kohtelias ja itsevarma ihminen kuvittelee, että hän omilla teoillaan voi ansaita kelpoisuuden Jumalan edessä. Kohteliaisuus, suvaitsevaisuus ja itsevarmuus leimaa myös aikamme “hurskauselämää”. Samalla kuitenkin taju Jumalan pyhyydestä ja hänen käskyjensä ehdottomuudesta on haluttu unohtaa. Uskontodialogissa suvaitsevaisuuden ja kohteliaisuuden nimissä me kristityt helposti kadotamme tietoisuuden kristinuskon pelastusopista. Jeesus haluaa meitä jälleen muistuttaa, kuten kertomuksen miestä. Mitään todellista ja totuudellista lakiuskonnon tietä ihmisellä ei ole Jumalan luo.

Mutta kun Jeesus tämän esittää miehelle, evankelista toteaa, että Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä. Jeesus ei siis esitä asiaansa fanaattisesti ja uskonnollisen kiihkon vallassa vaan rakkaudellisesti, sielunhoidollisesti. Jeesuksen valitsemat sanat sisältävät lain tulkinnan, joka tulee tavallisen elämän keskelle tavallisen ihmisen elämään. Se osuu kohteeseensa kuin nykyajan täsmäohjus. Miehelle Jeesuksen sanat ovat käsittämättömät. Mies ei kuitenkaan halua luopua itsevarmasta uskonnollisesta kohteliaisuudestaan. Vaikka hän ehkä ymmärtää Jeesuksen totuudellisuuden ja tajuaa, mitä Jeesus tarkoittaa, hän kuitenkin haluaa pitää kiinni omasta uskonnollisuudestaan. Miehestä kerrotaan, että hän synkistyi ja lähti surullisena pois. Viime kädessä kaikki lakiuskonnollisuus johtaa synkkyyteen ja suruun viimeistään ajan rajan tuolla puolen. Aito pelastuksen ilo puuttuu kokonaan, vaikka ihminen saattaa uskotella muuta tässä ajassa.

Jeesuksen opetuslapsetkaan eivät ymmärtäneet, miksi Jeesus oli ollut näin tiukka rikkaalle miehelle, jonka epäjumala oli kaikki tämä maallinen. Jeesuksen lyhyt vertaus “kamelista ja neulansilmästä” on lopullinen kuvaus ihmisen mahdottomuudesta omilla hyvillä teoillaan pelastaa itseään. Jeesukselta ei enää kysytä, mitä minun pitää tehdä, että pelastuisin? Jeesukselle esitetään opetuslasten puolelta epätoivoinen kysymys: “Kuka sitten voi pelastua? Jeesus valmistaa opetuslapsiaan tulevaisuutta varten, kun hän sanoo: “Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.”

Golgatan keskimmäisellä ristillä riippui itse Jumalan Poika sovittamassa ja lunastamassa ihmiskunnan sen synneistä. Tämä on kristillisen uskon ainut pelastustie, Jeesus Kristus. Rikas mies lähti pois Jeesuksen luota. Mutta moni Jeesuksen aikalainen ja monet sen jälkeen ovat saaneet synteinensä polvistua Jeesuksen eteen rukoilemaan: “Herra, armahda minua, syntistä ihmistä”. Ainut mahdollisuus meille mahdottomille on tämä pelastustie, jonka kaikkivaltias Jumala on valmistanut.

MAURI TERVONEN

 

 

KIRKASTUSSUNNUNTAI 14.7.

MARK. 9:2-8

Kirkastumisesta riippuu lopulta kaikki

Kirkastussunnuntain sanoma on keskeistä pelastushistoriassa. Kyse ei ole pelkästään voimakkaista, koko olemuksen valtaavista elämyksistä, “kirkastusvuorikokemuksista”, vaan paljon syvemmälle ulottuvasta.

Raamattu puhuu yllättävän paljon kirkastumisesta ja kirkkaudesta. Jumalan olemus on kirkkaus, jonka läheisyyttä ihminen ei kestä. Jumalan Poika on Isän kirkkauden säteily (Hepr. 1:3). Ihmisen osa on elää hänen kirkkautensa ylistykseksi (Ef. 1:12). Luonnostaan ihminen on Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23), mutta ne, joilla on Jumalan rauha, riemuitsevat siitä toivosta, että Isä kirkastaisi Poikansa. Kirkkaus on kaiken päämäärä ja täyttymys.

Lieneekö Johanneksella ollut mielessään kirkastusvuorikokemuksensa todistaessaan: “Me katselimme hänen kirkkauttaan, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14) Hän oli ainoa todellinen kirkas kohta tässä synnin ja kuoleman varjon laaksossa. Hänestä yksin loisti synnin ja syyllisyyden kahleista vapauttava armo sekä valheen ja pimeyden ruhtinaan petokset paljastava totuus.

Jeesus oli valinnut hänelle tärkeään hetkeen todistajiksi läheisimmät oppilaansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen. Mikä luottamus hänellä olikaan erityisesti Pietaria kohtaan. Vaikka Pietari olikin tunnustanut Jeesuksen elävän Jumalan Pojaksi, hän oli vastikään tarjoutunut – kenties tietämättään – viettelijän asiamieheksi ja saanut ankarat nuhteet: “Väisty tieltäni Saatana.” Pian oli edessä sadatusten säestämä Mestarin kieltäminen. Taivasten valtakunnan avaimia ei häneltä kuitenkaan riistetty. Pietarin koulutus oli vielä kesken.

Jeesus tarvitsi kirkastusvuorikokemuksensa. Hän oli matkalla suorittamaan maailmanhistorian raskainta tehtävää, johon vain hänellä oli edellytykset. Elia ja Mooses oli lähetetty rohkaisemaan häntä. Itse Isän vakuutus oli kuitenkin merkittävintä.

Elia ja Mooses eivät olleetkaan “kokonaan” kuolleet, kuten aikamme holistiset teologit väittävät ihmisen kuolevan. Eikä Aabrahamkaan ollut Jeesuksen käsityksen mukaan tällä tavalla kuollut. Hänen “helmansa” oli yhä avoin.

Halu jäädä kirkastusvuorelle on inhimillistä. Taivas on lähellä. On autuas olo. Pietari ehdottaa pysyvämpää oleskelua. Tässä ajassa kirkastusvuori on kuitenkin ohikiitävä kokemus. Meille luovuttavin kokemuskaan, Jumalan armon kirkastuminen, ei tunnetasolla säily samanlaisena, niin valloittava tai jopa järisyttävä tapahtuma kuin se saattaa ollakin.

Kirkastusvuorellakin yllätti pelko. Markuksella ja Matteuksella on siitä erilaiset tulkinnat. Markus kertoo Pietarin ehdottaneen majojen rakentamista pelon hämmentämänä. Matteuksen mukaan pelon aiheutti Jumalan äänen kuuleminen Pietarin vielä puhuessa. Ehdotus majoista oli jo tehty.

Kun tapahtuma oli ohi, Jeesus tuli oppilaittensa luo ja joutui jälleen rohkaisemaan heitä: “Älkää pelätkö!” Kaiken järisyttävän jälkeen he näkivät Jeesuksen yksinään. Se oli merkittävintä. Kokemukset olivat ohi, mutta Jeesus ei ollut jättänyt heitä. Hänen turvissaan he saivat palata karuun arkeen. Jo vuoren juurella he kohtasivat riivaajien todellisuuden, epätoivoisen isän ja avuttomat opetuslapset. Jeesusta tarvittiin kipeästi.

Miten lyhyessä hetkessä kaikki muuttuikaan! Tunnekokemukset haihtuivat. Avuttomuus masensi. Miksi emme pystyneet? Sekin aika koittaisi pian, että hekin pystyisivät, mutta ei omin voimin ja taidoin.

RAFAEL REPO