9. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 21.7.

MATT. 7:13-14

Totuus ja harha

Niilo Kustaa Malmberg toteaa eräässä kirjeessään olleensa aiemmin itsensä jumala ja maailma hänen taivaansa. Sittemmin Jumala herätti hänet tästä tutun tuntuisesta unesta. Vastaavanlaisen heräämisen mahdollisuuden kirkonpenkissä nuokkuvalle tarjoaa tämän päivän evankeliumi, jossa kaikkinainen väärä rauha halutaan nylkeä meistä pois.

Kaikki tiet eivät Jeesuksen mukaan vie samaan päämäärään, kaikki eivät pääse taivaaseen. Me saatamme yrittää selittää tällaiset Jumalan Sanan ankarat paikat pois, mutta petämme vain itseämme ja pappeina myös kansaa (Jer. 6:13b-14). Pelastuksessa ei ole kuin yksi spesialisti – ja Hän on Herra. Juuri Hän on opettanut voimakkaasti taivaan ja kadotuksen todellisuutta.

Kuva kahdesta tiestä on vanhatestamentillista perua (esim. Ps. 1). Kristittyjä kutsuttiin joskus “tuolle tielle lähteneiksi” (Ap. t. 9:2). Jeesuksen tapa käyttää tätä kuvaa herättää ajatuksia. Näyttää olevan niin, että Hänen mukaansa useammat ovat menossa avarasta portista ja laveaa tietä kohti kadotusta. Ahtaan portin ja kapean tien löytäjiä sanotaan olevan harvassa. Toiseksi on huomionarvoista, että laveaa tietä ei näy tarvitsevan erikseen valita sille joutuakseen. Vain elämään vievästä kapeasta tiestä sanotaan, että se löydetään. Mitään keskitietä ei ole ja ahtaalle portille järkeilemään pysähtyneenkin on hyvä käsittää, että “virta venhettä vie”, aina muodikas kantaaottamattomuuskin on valinta. Mutta ennen kaikkea Jeesus käskee tässä ja nyt varsin selvin sanoin menemään ahtaasta portista ja kaitaa tietä.

Ei ole Jumalan tahto, että ihminen joutuu kadotukseen. Päinvastoin, sinne joutuminen on Hänen nimenomaisen tahtonsa uhmaamista, mieletöntä kieltäytymistä Jumalan täysin ja kokonaan valmistamasta anteeksiantamuksesta. Sanan kadotus alkukielinen vastine apooleia merkitsee muun muassa tuhoamista, hävittämistä, haaskausta ja turmiota. Tässä kontekstissa sanalla kuvataan elämän eli taivaan vastakohtaa. Kyseessä ei ole annihilaatio eikä apokatastasis, mikä ilmenee kirkkaasti Jeesuksen muista opetuksista. Helvetti on alun perin tarkoitettu rangaistuksen paikaksi Saatanalle ja hänen enkeleilleen (Matt. 25:41). Sinne on tarkoitus eristää myös kaikki muu pahuus – ikuisesti.

Kristinuskon perimmäinen vastaus teodikean ongelmaan on juuri eskatologia, oppi viimeisistä tapahtumista, oppi tuomiosta, taivaasta ja helvetistä. Ongelmallista tässä ihmisen kannalta on se, että hän itse on paha. Tästä pahuudesta kumpuavaa röyhkeyttä on sekin, että heristämme nyrkkiämme taivasta kohti ja vaadimme Jumalaa puuttumaan maailman pahuuteen ja samaan aikaan loukkaannumme Raamatun opetuksiin helvetistä. Mutta oikein sanoo Pöhlmann dogmatiikassaan: “Ei ole olemassa mitään teodikeaa, on vain antropodikea”.

Tämän tekstin äärellä saarnaajalla tulee olla se mieli, joka kohdan Juud. 23 kirjoittajalla on: “Pelastakaa ne, jotka voitte, temmatkaa heidät tulesta!” Mutta kuinka? Malmbergin sanoin jo kasteessa olimme Herran omia, vaan sitten aloimme tehdä kauppaa Vapahtajamme myymisestä maailmalle. “Pieni on hinta, jonka saimme, jopa pienempi kuin se, jonka pettäjä Juudas itse sai. Nyt näemme ilkeytemme.” Malmberg puhuu siitä, kuinka meidän tulee katsoa Jumalan Karitsaa, joka pois ottaa maailman synnit – myös meidän syntimme.

Ahdas portti on lopulta Jeesus itse (vrt. Joh. 10:7-10). Vain ja ainoastaan Hänen pelastustyöhönsä turvaamalla me pelastumme (Ap. t. 4:12). Tässä on ristin loukkaus, joka tehokkaasti karsii kiinnostuneita. Se on varmaa, että kun käännymme Jeesusta kohti ja vaivumme Hänen syliinsä kaikkein huonoimpine asioinemmekin itkemään ja armoa anelemaan, silloin olemme saman tien myös päässeet takaisin oikealle tielle! Luterilaisena saarnaajana on hyvä olla taluttamassa kompuroivaa oikein käsipuolesta Mestarin tykö ja johdattamassa häntä rukoukseen. Kukaan ei ole eläessään voinut tehdä tai jättää tekemättä mitään sellaista, mitä ei saisi Jeesuksen edessä uskoa anteeksi!

Kun elvyttyämme jaksamme kohottaa katseemme, niin huomaamme, että taivaan tie on eteenpäinkin kapea (Ap. t. 14:22). Meille ei anneta portilla mitään avointa valtakirjaa synnin tekoon (1. Joh. 3:4-10, duratiivinen “synnissä elämisen” aspekti). Jumalan armoa ei saa kääntää riettaudeksi (Juud. 4), eikä vapautemme saa olla pahuuden verhona (1. Piet. 2:16). Päin vastoin, päivittäin lankeilevina meidän tulee yhä uudestaan asettua Jumalan ja Hänen Sanansa puolelle, vanhaa ihmistämme, maailmaa ja Saatanaa vastaan. Tämä formulasukupolvi saa myös edellisten kristillisten sukupolvien tavoin omalle tiellä pysymiselleen välttämätöntä “down forcea”, oman ristinsä kannettavaksi. Sen paino pitää meidät päivittäin Herraa tarvitsevina, loppuun saakka.

Jeesukselta kyseltiin, onko niitä tosiaan vähän, jotka pelastuvat. Tämä jätti vastaamatta ja kehotti pitämään huolta omasta osasta (Luuk. 13:22-). Moni meistä saattaa pohtia, onko joku edesmennyt rakas todella on taivaassa odottamassa. Mitäpä se hyödyttäisi, vaikka heitä olisi siellä leegio, ellemme itse ole sinne matkalla!

PETRI KORTELAHTI

 

 

10. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 28.7.

MATT. 25:14-30

Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa

Pyhän tekstit puhuvat Jumalan talouden hoitamisesta. Jeesuksen vertaus talenttien hoitajista on helpompi ymmärtää, kuin monet muut hänen vertauksensa, koska talouden hoitaminen on nykyaikaan helposti soveltuva kielikuva. Kuitenkin sen soveltaminen arkiseen Jumalan valtakunnan työhön, jota tehdään seurakunnissa tai järjestöissä, on vaikeaa. Tarvitsemme itsekritiikkiä, jotta sanoma koskettaisi kuulijaa. Heillä on yllättävän paljon kokemusta erilaisesta Jumalan valtakunnan työstä. Myös omakohtaisia yrityksiä ja pettymyksiä! Armollisuutta saarnaan.

Vanhan käännöksen leiviskä, nykyinen talentti oli painoyksikkö, jolla punnittiin rahaa. Viisi talenttia oli 30 000 denaaria eli 30 000 työmiehen päiväpalkka. Puhutaan sadoista tuhansista euroista. Huikea summa rahaa tavalliselle ihmisille. Voisi kuvitella, että suurempi summa olisi helpompi laittaa poikimaan kuin pienet summat. Kuitenkin riskit ovat yhtä suuret sekä suurelle että pienelle summalle. Kaikkien talouden hoitajien saamat summat olivat riittävän suuret tuottoisaan toimintaan.

Talentit puhuvat lahjoista, joita Jumala on antanut käyttöömme luonnollisen varustuksen ja Pyhän Hengen armolahjojen myötä. Ihmiselämän lahjaluonnetta on syytä korostaa. Jumalan lahjoja ei ole tarkoitettu yksityiseen juhlaan, vaan lahjaksi eteenpäin. Ilojuhlan todellinen järjestäjä on myöhemmin Herra. Meidän on syytä pohtia, kuinka ihminen toimii huomatessaan itsellään jonkin hyödyllisen lahjan tai ominaisuuden.

Itseäni pohdittaa, miksi niin moni lahjakkuus menee hukkaan; muusikot, kirjailijat, lahjakkaat nuoret, sananjulistajat. Miksi lahjakas ihminen ajautuu elämästä sivuraiteelle yhteiskunnassa, jossa mahdollisuuksia ei puutu.

Ihmisen korkein kutsumus on rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään sekä elää Jumalan kunniaksi. Kolmas palvelija tunnusti epäsuorasti oman epäonnistumisensa syyn olevan pelko. Vertaus osoittaa, että maailmassa on kaksi napaa, joiden ympärille elämä keskittyy, rakkaus ja pelko. Silloin kysytään työmme motiiveja. Miksi olen liikkeellä? Pelko on osa saatanan toimintastrategiaa. Pelko lamauttaa, tuo pakkoa, vie ilon, ahdistaa, kääntää ihmisen huomion itseensä pois Kristuksesta. Pelolla ei voi rakentaa mitään pysyvää, silti pelkoa käytetään vallankäytön välineenä.

Luulen, että kahdella edellisellä palvelijalla oli tervettä arkuutta suuren tehtävän edessä. Pelko ei ollut heille vieras asia. Jotenkin he hallitsivat pelkonsa. Miten? Isännän reaktio kelvotonta palvelijaa kohtaan olisi ollut kohtuuton, jos kyse olisi ollut vain inhimillisestä pelosta, omien lahjojen puutteellisesta tuntemisesta. Isäntä näki pelon taustalle. Pelko ammensi voimansa itsekkyydestä. Palvelija ei ollut sisäistänyt, että voitot ja tappiot menevät isännän piikkiin. Kelvottoman palvelijan sekoittaessa omat henkilökohtaiset tavoitteensa isännän antamaan tehtävään, vertauksen todellinen luonne paljastui. Kysymys oli rakkaudesta. Puhdasta ja arvokasta rakkautta saa vain Jumalalta.

Emme voi itse arvioida kykyämme rakastaa, koska synti sekoittaa arviointiamme. Se, minkä Jumala on antaut, tulee laittaa heti liikkeelle. Rakastava ihminen ei arvioi, onko tehtävä vähäinen tai merkittävä. Yhteisöjen työtä arvioitaessa ja suunniteltaessa nämäkin kysymykset nousevat luonnollisesti esiin. Onko tarkoituksenmukaista julistaa evankeliumia maassa, jossa kristityksi kääntyminen on tuskallisen hidasta ja toisaalla Sanan nälkä on suuri, mutta työmiehiä vähän.

Jeesuksen vertaus on vakava varoitus länsimaiselle ihmiselle. Juutalainen psykiatri Viktor Frankl oivalsi natsien keskitysleirillä samaa tiivistäessään oman ja ystäviensä selviytymiskokemukset yhteen lauseeseen; “tärkeintä ei ole mitä elämä voi antaa meille, vaan mitä voimme antaa elämälle”. Jeesuksen vertaus tiivistyy lopulta Jumala-kuvaan. Millaisena näemme Jumalan? Jos ymmärrämme Jumalan perimmäisen olemuksen olevan rakkaus, on luonnollista, että asioimme rakkauden antamin lahjoin rakkauden hyväksi. Silloin myös itse asetumme rakkauden vaikutuspiiriin ja olemme velvolliset jatkuvasti kysymään, toimimmeko rakkauden hyväksi tässäkin asiassa. Rakkauden olemusta on syytä selvittää seurakunnassa dialogin omaisesti. Aihe on ajankohtainen.

MARKKU LIUKKONEN

 

 

11. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 4.8.

LUUK. 4:23-30

Etsikkoaikoja

Urheilumaailmassa ja muillakin areenoilla puhutaan kotikenttäedusta. On etua kun on tuttu yleisö tai tuttu kuulijakunta. Siitä ei kuitenkaan ole aina etua. Ei ainakaan, jos kotikenttä halveksii esiintyjän syntyperää tai suhtautuu muuten epäilevästi tai epäuskoisesti häneen – ehkä kateudesta tai muusta syystä.

Jeesuksella olisi luullut olevan hyötyä kotikentästä. Kuulijoiden joukossa oli varmasti ennestään tuttuja ihmisiä, lapsuuden leikkitovereita ja temppelituttuja. Vastaanotto oli tyly. Jeesus sai ensituntumaa ristille johtaneesta vastustuksesta ja taistelusta jo ensimetreillä omalla paikkakunnallaan.

Kun Raamattu puhuttelee

Kuulijat eivät pitäneet siitä, kun tuttua sanaa selitettiin synagogassa perinteisestä poikkeavalla tavalla. Kävisikö vertailukohta nykyaikaan. Kun julistetaan sopivan yleisellä tasolla yleisiä humanistisia totuuksia, on helppo kuunnella tai olla kuuntelevinaan. Kun julistus osuu suoraan kohti ja vähän arkaan paikkaan, ei ole enää niin mukava olo. Tästä oli Nasaretin synagogassa kyse. “Tänään, teidän kuultenne, on tämä sana käynyt toteen.” Se oli liikaa. Entä jos Raamattu vielä puhuttelisi meitä näin suoraan ja ajankohtaisesti? Entä, jos Sana vielä tulisi näin suoraan kohti kuulijaa? Ehkä pimeyttä paljastaen, mutta samalla valoa tarjoten. Onko Raamatulla ajankohtaista profeetallista sanottavaa aikaamme ja aikamme maailmantapahtumiin? Täyttyvätkö kirjoitukset meidän päivinämme?

Äkkipikaista

Samalla kun ihmettelemme kiihtyvää kahinointia Pyhällä maalla, näemme evankeliumista siellä ennen asuneen toimintavalmiin ja äkkipikaisen heimon. Kuulijat olivat ensin ihmeissään ja innoissaan siitä, mitä olivat kuulleet, mutta kohta yleinen mielipide oli työntämässä Jeesusta jo jyrkänteeltä alas jumalanpilkasta syytettynä.

Sama äkkinäiseltä tuntuva muutos oli äskettäin eletyn hiljaisen viikon tapahtumissa. Hoosianna-huudot vaihtuivat ristiinnaulitse –vaatimuksiin hyvin nopeasti. Onko meidän julistuksemme pääosin tällaista tuuliviirin lailla myötätuuleen suuntautuvaa ja kansan tahtoa myötäilevää, vai onko se ankkuroitu kautta aikojen pysyvään Jumalan totuuden sanaan? Silloin voi kuulijoilla olla välillä kivet kourassa.

Hän käveli pois

Pyhäpäivän etsikkoaika –teemaan liittyen evankeliumikohta päättyy Nasaretilaisten kannalta traagisesti, Jeesus käveli pois. Hänen ei tiedetä enää palanneen kotikaupunkiinsa. He saivat rauhassa jatkaa elämäänsä, uskonnonharjoituksiaan, synagogamenojaan. Jumalan valtakunnan lähettiläs, odotettu Messias ei saanut tulla kansan ja kotikaupungin pelastajaksi. Vieläkin tämä kansa odottaa Messiasta tulevaksi, vaikka paljon lähempänä on jo toinen tuleminen.

Ennenkin kansa on hukannut etsikkoaikansa. Jo Elian ja Elisan aikana Jumalan työlle avoimet sydämet löytyivät muualta kuin Israelin kansan joukosta. Nasaretilaisten torjunnassa on se siunaus, että evankeliumi, jota juutalaiset eivät ottaneet vastaan, annettiin meille pakanoille. Lopulta Israelin jäännöskin pelastuu.

Jeesuksen jumalallinen arvovalta näkyy hänen sanoissaan ja teoissaan. Hän oli totuuden tuoja. Sama voima, joka sai viimeisinä tunteina vangitsijat kaatumaan maahan, jäykisti rotkoon syöksijät paikalleen niin, että Jeesus sai rauhassa lähteä kotikaupungistaan kohti työnsä täyttymystä. Kukaan ei koskenut häneen. Tarvittaessa häntä tottelevat aallot ja tuulikin, ihmisetkin, vainoojatkin. Saman voiman hän antaa meille työhömme.

MATTI SALOMÄKI

 

 

12. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 11.8.

MATT. 21:28-32

Itsensä tutkiminen

Jeesuksen opetusta voi avata kahteen suuntaan. Hän opettaa sekä oikeasta Jumalan tahdon täyttämisestä että pelastuksen vastaanottamisesta. Molemmissa ylipapit ja kansan vanhimmat olivat toisen pojan kaltaisia. He sanoivat tekevänsä Jumalan tahdon, mutta jättivät antamatta almun vanhemmilleen tai kritisoivat sapattina tehtyä hyvää työtä. Perinnäissäännöt ovat menneet Jumalan tahdon toteuttamisen edelle. “Jumalan palveleminen” näkyy kyllä päällepäin, mutta sydän on kaukana Hänestä.

He sanoivat myös olevansa oikeita sanan selittäjiä, mutta heiltä jäi huomaamatta Johanneksen ja Jeesuksen kautta avautumassa oleva uusi liitto. He jäivät kiinni vanhaan ja Jumalan valtakunnan ulkopuolelle.

Publikaanit ja portot eivät omasta eivätkä muidenkaan mielestä olleet Jumalan tahdon seuraajia. Mutta he ymmärsivät tämän, katuivat ja katsoivat Johannes Kastajan osoittamaan suuntaan: “Katso, Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnin”. He saivat Jeesuksessa syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän. Heissä on nähtävissä, että Jumalan tahdon täyttäminen on nimenomaan Jeesukseen uskomista. Näissä kahdessa pojassa voidaan myös nähdä juutalaisten ja pakanakansojen suhtautuminen Jeesuksessa tulleeseen pelastukseen (Room 11).

Kertomuksessa olisi voinut olla kolmas ja neljäs poika. Kolmas poika olisi sanonut ettei mene, eikä olisi mennytkään. Hän olisi ollut aitona jumalattomana rehellisempi kuin katumaton siivosyntinen, mutta ei tietenkään olisi saanut rehellisyydestään lisäpisteitä Jumalan edessä. Molemmat olisivat olleet yhtä kaukana Jumalan valtakunnasta, sen ulkopuolella. Ihannetapaus olisi ollut neljäs poika, joka kehotuksen kuultuaan sanoisi menevänsä ja tekisi myös niin. Tämä neljäs poika oli Jeesus, jonka lain täyttäminen luetaan kasteen ja uskon kautta myös meidän hyväksemme.

Päivän teema “itsensä tutkiminen” tähtää itseriittoisuuden välttämiseen. Se, joka uskoo omin voimin pystyvänsä Jumalan tahdon mukaiseen elämään ja pääsevänsä sisälle pelastukseen, kompastuu kirjaimellisesti omaa mahdottomuuteensa. Itsetutkiskelussa meitä auttaa Jumalan Henki. Jumala tuo lainjulistuksen kautta sisimmästämme esiin päivänvaloa kestämättömiä motiiveja, joissa tarvitsemme armahdusta.

Kristitty voi tutkia omaa sisäistä maailmaansa myös psykologian keinoin – liikkuen ensimmäisen uskonkappaleen alueella – tunnustaen kuitenkin samalla syntiinlangenneisuutensa. Siksi kristityt eivät saisi keskittyä paapomaan itseään ja toisiaan niin, että vastuu Jumalan edessä unohtuu. Liian pitkälle menevä ymmärtäminen siirtää vastuuta yhteiskunnalle tai toisille ihmisille – “on ollut niin synkkä lapsuuskin” – kun taas ihmisen pitäisi ottaa vastuu tekemisistään ja tekemättä jättämisistään ja tehdä parannus silloin kun on sen paikka.

Itsensä tutkimisen voisi ulottaa myös siihen, ettei uskosta vanhurskas saisi tulla taikasanaksi, joka halvaannuttaa aidon kristillisen diakonian tai mission. Jumala on sekä antanut kehotuksen rukoilla työntekijöitä viinitarhaan että mennä sinne itse. Neljäs poika sanoo tehneensä näin, että te myös niin tekisitte.

LAURI SEPPÄNEN

 

 

13. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 18.8.

MATT. 12:33-37

Jeesus parantajamme

Sana on kuin ammuttu nuoli. Lähtiessään jousesta sitä ei saa enää takaisin. Samoin lausuttu sana löytää kohteensa ennen kuin ehdimme sitä ajattelemattomuuttamme perua. Puu ja sen hedelmät, Jaakobin kirjeen kieli sekä laivan peräsin –vertaus kuuluvat yhteen (Jaak. 3:1-12). Ne pyrkivät kuvaamaan, miten tärkeää on tiedostaa, kuka sydäntämme hallitsee ja miten se ilmenee käytännön tasolla.

Puu ja hedelmät –vertausta on käytetty paljon erilaisissa opillisissa kiistoissa. Vertauksella on pyritty arvioimaan erilaisten uusien hengellisten virtausten luotettavuutta. Huonoja hedelmiä löydetään kaikesta sellaisesta, joka vaikuttaa meistä oudolta ja vieraalta. Joskus saarnaaja voisi pohtia oman yleissivistyksensä tasoa, kirkkohistorian opetuksia ja ihmisten kokemuksia. Monet hengelliset ilmiöt eivät toimi ihmisten tasolla loogisesti. Asioita on katsottava käytännön tasolla, jotta niiden oikea luonne paljastuisi. Silti pelkään anglosaksiseen kristillisyyteen liitettyä ajattelua; se mikä toimii, se on hyvää? Onko näin myös pitkän päälle?

Jeesuksen vertaus kehottaa kärsivällisyyteen. Isännän vaihtuminen meissä uskoontulon myötä ilmenee usein tuskallisen hitaasti käytöksessämme ja puheessamme. Silti muutoksesta pitää uskaltaa puhua, vaikkapa vain ihanteena, jota kohti olemme matkalla. Ihanteet antavat toivoa, josta television saippuasarjojen suosio kertoo. Olemmeko vähätelleet ihanteiden merkitystä järjen realismissamme?

Pyhän aihe keskittyy puheeseemme. Omaa ja toisten puhetta tulee arvioida ennen kaikkea luotettavuuden tähden. Sanalla on erittäin suuri valta. Sanan valtaa on korostettava myös inhimillisen elämän alueella. Sanalla johdetaan sotajoukkoja, voitetaan vaaleja, pidetään yllä ihmisten toivoa paremmasta. Kaikki inhimillinen elämä perustuu siihen, että luotamme sanaan ja järjestelmään, joka yhteisöjämme ohjaa.

Inhimillisellä sanalla on suuri vaikutus. Loukkaukset muistetaan pitkään. Pahat puheet ja juorut myyvät hyvin. Moni luulee pahalla puheella vaikuttavansa hyvää. Omien puheiden motiiveja on tutkisteltava entistä paremmin jo pelkästään totuuden tähden. Annanko puheellani viestejä, jotka eivät ole totuuden mukaisia. Viimeaikoina minua on henkilökohtaisesti kiusannut erilaiset totuuskirjat, joita en tosin ole lukenut. Mitä mieltä sinä olet niistä? Seurakuntalaisia sellaiset kiinnostavat.

Kuinka suuri on Jumalan Sanan vaikutus? Silti Jumalan ja Jeesuksen sanoja näyttää olevan vaikea ottaa henkilökohtaisena puhutteluna. Jäädään vain yleiselle tasolle. Miksi? Jumalan sanalla on edelleen uutta luova vaikutuksensa. Sana antaa sen, mitä lupaa. Eri asia on, miten lupaukset ilmenevät elämässämme. Ilmeneekö koskaan!

Viimeisen tuomion ja lausuttujen sanojen yhteys hämmentää ja laittaa pienelle paikalle. Asiassa on jotain samaa, kuin Pyhän Hengen pilkassa. Sanat paljastavat elämmekö itse lain vai armon alla, koska sanat ilmentävät sisintämme. Kenen vaikutuspiirissä elämme, hänestä me puhumme. Suomalaisessa kristillisyydessä hiljaisuuden ja laupeuden tekojen merkitystä on korostettu. Sisäinen kristillisyys on käsitetty rukouksen ja tekojen kristillisyydeksi. Jumalan valtakunta tarvitsee myös sanoja. Evankeliumi on sanoma Kristuksesta, joka välittyy kirjoitetun ja julistetun sanan kautta. Ehkä juuri siksi Jeesus on niin ankara turhasta kielenkäytöstä. Sanan mahtia eikä mainetta saa turhentaa. Siitä riippuu ihmisten iankaikkisuus ja elämä.

MARKKU LIUKKONEN

 

 

14. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 25.8.

MATT. 5:43-48

Lähimmäinen

On hyvä lähteä liikkeelle siitä, mikä oli Vanhan testamentin opetus aiheesta. Mitä kirjoitukset sanovat lähimmäisen rakkaudesta?

“Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra.” (3. Moos. 19:18.)

“Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne.” (3. Moos. 19:34.)

“Kun tapaat vihamiehesi härän tai aasin kuljeksimassa karkuteillä, vie se hänelle takaisin. Jos näet vihamiehesi aasin makaamassa taakkansa alle kaatuneena, älä kiellä häneltä apuasi, vaan auta häntä saamaan se jaloilleen.” (2. Moos. 23:4-5.)

“Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, anna juotavaa” (Sananl. 25:21).

Esimerkiksi nämä Mooseksen kirjojen ja Sananlaskujen ohjeet kehottivat lähimmäisenrakkauteen paitsi omaan kansaan kuuluvia kohtaan myös muukalaisia ja vihamiehiä kohtaan. Olihan kansa itse ollut aikanaan muukalaisena Egyptissä.

Vanha ja uusi selitys

Lainopettajien käytössä Raamattu oli saanut monia uusia tulkintoja ja selityksiä. Opetus ei aina vastannut Jumalan valtakunnan todellista luonnetta ja alkuperäistä tarkoitusta. Siksi Jeesus aloitti monet opetuksensa: “Teille on opetettu – – mutta minä sanon teille”.

Mitä sitten opetettiin? Fariseusten opetus oli muuttunut muotoon: “rakasta lähimmäistäsi, vihaa vihamiestäsi”. Omaan kansaan kuuluvaa, suvun ja perheen jäsentä tuli rakastaa, mutta vihamiehiä, pakanoita ja samarialaisia sai vihata. Ehkä tulkinnan perusteena oli Jumalan kehotus joidenkin viholliskansojen tuhoamiseen (2. Moos. 17:14-). Näin Jumalan alkuperäinen tarkoitus oli muuttunut päinvastaiseksi. Vaikka Jumalan viha kuuluu hänen ominaisuuksiinsa, se on täysin eri asia kuin se vihantunne, jota me ihmiset tunnemme erilaisia ja meitä tavalla tai toisella loukanneita ihmisiä kohtaan. Eräät tutkijat arvelevat, että Jeesus viittasi tässä essealaisten seurakuntasääntöihin, joissa sanotaan, että “heidän tulee rakastaa kaikkia, jotka Jumala on valinnut ja vihata niitä, jotka hän on hylännyt”. Raamatussa kehotusta vihamiehen vihaamiseen ei ole.

Jeesus palautti käskyn alkuperäisen tarkoituksen. Hänhän sanoi: “En minä ole tullut lakia ja profeettoja kumoamaan, vaan täyttämään ne”. “Rakastakaa vihamiehiänne, rukoilkaa vainoojienne puolesta.” Tämä on Jumalan tahto ja tarkoitus. Jumalan vihan aika on aikanaan, mutta se ei ole meidän käsissämme. Jeesuksen esimerkki on ohjeena ja mallina meille. Vihamiehiä ei tule vihata, eikä meidän tule ainoastaan välttää loukkaamasta ja kostamasta eli tekemästä aktiivisesti pahaa, vaan päinvastoin heitä tulee aktiivisesti rakastaa. Ei siis vain välttää pahan tekemistä, vaan tehdä hyvää. Rukous vihamiehen puolesta voi muuttaa paitsi vihamiestä myös rukoilijaa. Rukouksen kautta Jumalan hyvä tahto voi tulla todeksi myös häntä kohtaan. Monet esimerkit kertovat, miten tällainen rakkaus ja rukous vihamiesten ja vainoojien puolesta on saanut aikaan sydämen murtumisen ja vihamiehen kääntymisen Jumalan puoleen. Rabbien laintulkinta pyrki esittämään lain täyttämisen minimin käskemällä: “Älä tee!” Jeesus opetti aktiivista asennetta ja toimintaa: “Tee, rakasta, anna, lainaa, rukoile, armahda!”

Jumalan tasapuolisuus

Jumalaan liittyvät muun muassa määreet vanhurskaus ja oikeudenmukaisuus. Jumalan tasapuolisuudesta on esimerkkinä sade ja aurinko, jota hän antaa tasapuolisesti kaikille ihmisille uskontokunnasta tai uskosta riippumatta. Se on Jumalan lahjaa ja armoa ja hyvyyttä, jonka kaikki ihmiset saavat kokea ja joka ilmenee meille erilaisina luomisen lahjoina. Tätä kutsutaan yleiseksi armoksi. Se on kuitenkin eri asia kuin pelastava armo, joka saa meidät katumaan, uskomaan ja pelastumaan. Toki tämäkin yleinen “Jumalan hyvyys vetää meitä parannukseen”.

Samalla tavoin, kuten Jumala “yleisellä armolla” peittää meidät auringon lämmöllä ja virkistävällä sateella, meidän tulisi rakastaa. Me emme saa lajitella rakkauden kohteita.

Enemmin kuin pakanat

Onko kristityillä jotain omaa, korkeampaa moraalia ja etiikkaa? Tästä aiheesta on keskusteltu ja väitelty. Mitä ajatella lain kolmannesta käytöstä?

Jeesuksen opetuksen mukaan kristittyjen elämän pitäisi jotenkin erottua publikaanien ja pakanoitten elämästä. Vanhan luonnon mukaan ollaan kavereita kavereille, mutta torjutaan epämiellyttävät tai vihamieliset ihmiset. Jos Jumalan Henki saa ohjata elämää, silloin rakastavat ajatukset kohdistuvat jokaiseen vastaantulijaan, rodusta, iästä, uskosta, puoluekannasta tai muusta sellaisesta riippumatta. Silloin käsi nousee tervehdykseen myös sille, joka eilen loukkasi minua. Alfred Plummer on tiivistänyt asian näin: “Hyvän maksaminen pahalla on saatanallista; hyvän maksaminen hyvällä on inhimillistä; pahan maksaminen hyvällä on jumalallista”. Jumalan rakkaudelle ei saa asettaa sellaisia rajoituksia, joita fariseukset asettivat, ettei rakasteta niitä jotka meitä loukkaavat ja pakanoita tai muita ulkopuolisia.

Täydellisyys päämääränä

Evankeliumikohdan lopussa nostetaan tunnetusti korkeushypyn rima MM-lukemiin, ja vielä vähän korkeammallekin. “Olkaa siis täydellisiä”. Jumalan silmissä me olemme uskosta vanhurskautettuina täydellisiä, koska Jeesuksen täydellisyys annetaan meille lahjaksi. Ihmisten silmissä meidän tulee pyrkiä aina vain parempaan, vaikka täydellisiksi emme tule. Siihen pyrimme joka päivä, eli vaeltamaan edeltä valmistetuissa hyvissä teoissa, Jumalan tahtoa kysyen ja etsien.

Meidän ei tule ottaa mallia käyttäytymiseen maailmasta, vaan Jumalasta. Silloin tavoitteena on täydellisyys, vanhurskauden nälkä ja jano. Täydellisyys saavutetaan rakkauden kautta, joka peittää paljotkin synnit, niin omat kuin toisten.

MATTI SALOMÄKI

 

 

15. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 1.9.

JOH. 5:1-15

Kiitollisuus

Katkelma kuuluu Johanneksen erityisainekseen eli kertomus ei esiinny synoptikoilla. Tietojeni mukaan Jeesuksen elämään liittyy Jerusalemin lukuisista vesialtaista ainakin kaksi vedenottopaikkaa, joilla molemmilla uskottiin olevan parantava vaikutus ja joiden luona Herra teki parantamisihmeen. Hiskian tunnelin päässä sijaitsee Siloan allas (Joh. 9:1-41). Betesdan allas eli Lammasallas on rakennettu alun perin jo 700-luvulla eKr. kaupungin pohjoispuolen vesien keräämistä varten (Junkkaala – Louhivuori, Raamatun maa. Otava. Keuruu 1993. s. 241). Betesdan altaan luota on arkeologisissa kaivauksissa löydetty kaksoisallas, joka viisine pylväskäytävineen vastaa varsin hyvin Johanneksen evankeliumin kuvausta (Thurén, Johanneksen evankeliumi. SLEY-kirjat. Hämeenlinna 1992. s. 97.). Betesda sijaitsee aivan temppelialueen lähellä (j. 14).

Missä asiayhteydessä teksti on? Evankeliumissa on tähän mennessä osoitettu Jeesuksen olevan Messias kahdella tavalla. Johdanto (1:1-18) julistaa hänen mahtiansa runon maailmankaikkeuden syliinsä sulkevin syvällisin sanoin. Toiseksi hänen teoistaan kertominen on todistanut Messiaasta (kaksi tunnustekoa, vesi viiniksi 2:1-12 ja kuninkaan virkamiehen pojan parantaminen 4:43-54). Altaalla parannettu mies on esimerkki Jeesuksen messiaanisen toiminnan tuloksista. Jeesus on tullut siirtämään ihmisiä kuolemasta elämään (j. 24-26). Vaikkemme tiedä syntyikö parannetussa miehessä pelastava usko Jeesukseen (j. 26), elämän lähde puhuu hyvin altaan taustaa vasten. “Te istutte kyllä siellä altaan äärellä, mutta minä olen elämän lähde.”

Ero esimerkiksi Galileassa maaseudulla ja kaupungissa – vieläpä juutalaisten pyhässä kaupungissa Jerusalemissa – olemisen välillä on samanlainen kuin nykyaikanakin. Nyt ollaan tiiviissä kaupungissa, jossa tieto huomiotaherättävän profeetan Jeesuksen tekemisistä kulkee nopeasti uskonnollista valvontatehtävää hoitavalle juutalaisten johtoryhmälle.

Jeesuksen epäoikeudenmukaiseen teloitukseen päättyvä konflikti ilmaistaan vasta tekstin välittömänä jatkona, mutta jännite luodaan jo jakeissa 9b-15. On muistettava myös Johanneksen edellyttävän usein synopitikot tunnetuiksi. Mooseksen seuraajille sapattikäsky on lain tärkeimpiä, eikä siksi ole ihme, jos juutalaisilla on asiassa lyhyet vieterit. Saarnan kannalta juutalaisten ja Jeesuksen välinen konflikti on kuitenkin korkeintaan sivuteema.

Katkelma herättää kysymyksen, kuka Jeesus oikeastaan on. Onko parantaminen vain Jeesuksen työtä, jonka hän mallikkaasti hoitaa vai kertooko se jotain syvällisempää hänestä? Vastaukseksi sanoisin katkelman olevan johdanto Jeesuksen monologille, puheelle Jumalan Pojan valtuuksista (j. 19-47). Jeesus ei toimi lihassa ollessaan omaan pussiinsa, vaan täyttää Isältä saamaansa tehtävää. Synoptikkojen Jumalan valtakunnan paikalla Johannes puhuu elämästä, johon kutsutaan ja päästään jo maan päällä (Uusi testamentti lyhyesti selitettynä. SLEY-kirjat. Helsinki1992. s. 451).

Mielenkiintoinen poikkeus muihin parantamisiin verrattuna on se, että Jeesus valitsee itse parannettavan – suurin osa sairaista jäi sinne makaamaan. Ehkä Jeesus poimi kunnon jonotusjärjestyksen puuttuessa erityisen kauan sairastaneen (j. 6). 38 vuotta (j. 5) on 5. Moos. 2:14 mukaan aika, jossa kuolivat kaikki Herran tuomitsemat Egyptistä lähteneet miehet. Luvun merkitystä kannattaa miettiä. (Thuren, s. 97.) Toinen erityinen viittaus Vanhaan testamenttiin on mahdollinen miehen sairausajan rinnastuminen Israelin autiomaavaelluksen 40 vuoden kestoon. Pitkä sairaus on synnin seurausta, parantumiseen liittyy anteeksiantamus. Kadotukseen joutuminen olisi vielä pahempi rangaistus kuin lähes 40 vuotta halvattuna makaaminen (j. 14).

HEIKKI LEHTIMÄKI

 

 

16. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 8.9.

LUUK. 10:38-42

Jumalan huolenpito

Jeesus lienee vieraillut Martan ja Marian kodissa useasti Betaniassa käydessään (Joh. 11-12). Tälläkin kertaa Martta ottaa Jeesuksen kattonsa alle. Maria istuutuu sitten, kenties opetuslasten ja/tai veljensä Lasaruksen kanssa (kr. kai, ‘myös, -kin’), kuuntelemaan Mestarin opetusta. Marttaa alkaa sitten pikku hiljaa jurnuttaa yksin palveleminen (kr. diakonia).

Martan toiminta tuntuu meistä sangen ymmärrettävältä. Jeesus kuitenkin osoittaa syntyvässä keskustelussa, että Marian valinta on oikea. Mestarin Sanan kuuntelemista ei ohita mikään. Niin Jeesuksen jalkojen juureen kokoontuvat eivät tänäänkään ole mikään kirkon marginaaliryhmä, kuten jossain tunnutaan ajattelevan – paitsi määrältään.

Toki Jeesuksen opetuksilla on elämää muuttavat ja rakkautta kirvoittavat vaikutuksensa, mutta ne tulevat esiin varsinaisesti siellä, missä sanoma syntien sovituksesta otetaan henkilökohtaisesti vastaan. Pelkkään tämänpuoleiseen hyväntekemiseen löytyy kyllä muita tehokkaampiakin (riidattomampia) organisaatioita kuin seurakunta. Tosin seurakunnan ominta asiaa taas ei edusta täällä kukaan muu. Jos (ja kun) diakonia raastetaan irti evankeliumista ja sen julistuksesta, ollaan eksytty ties minkä –ismin tai –laisuuden metsiin.

Aivan kuten profeetta Tiililä aikoinaan ilmaisi: jos me luterilaiset mielellämme puhumme hyvistä teoista, jotka seuraavat uskoa, vaikkei itsellämme olisi uskon alkeitakaan, paljastumme uskon ulkokultaisiksi jäljittelijöiksi. Voi harjoittamaamme maallikoiden aktivoimista, mikäli ihmisiä silläkin vain väärään rauhaan tuuditetaan! Tuomio tulee meidän tekojemme summana – ja pelastus yksin armosta.

Jeesukselle iankaikkisuusnäkökulma oli hyvin keskeinen. Hän rakasti ihmisiä (esim. Joh. 11:5) ja ruokaa, juomaa ja muuta luotua – aina siihen mittaan, että sai jopa huonon maineen (Matt. 11:19). Hän rakasti elämää ja ymmärsi myös sen kipuja ja vastoikäymisiä niin, että itki itkevien kanssa ja herätti jopa Lasaruksen kuolleista.

Lasaruskin joutui kuolemaan aikanaan uudestaan, kuten kaikki kerran. Sen vuoksi Jeesus tahtoi ja tahtoo erityisesti kantaa huolta ystäviensä – ja vihollistensakin – iäisestä päämäärästä. Herättämällä Lasaruksen Jeesus aikaansai itse juutalaisten lopullisen päätöksen tappaa Hänet. Saamme uskoa, että Jeesus tiesi, miksi pelkkä sosiaalieettinen reformi ei riittänyt, vaan tarvittiin tätä.

Vanhan vertauksen mukaan, jos paidan ensimmäinen nappi menee oikein, eivät loputkaan yleensä mene juoponnappiin. Tuo ensimmäinen nappi on Jeesuksen ristillä hankkiman sovituksen ja lunastuksen ilosanoman kuuleminen ja uskossa omistaminen. Kaikki muu tulee lykätä ja raivata tieltä, kun tätä sanomaa meille ja muille, vaikka kuinka kankeastikin – kunhan vain oikein ja puhtaasti, arvon saarnaajat – selvitetään.

Tämä asenne Jeesuksen Sanaan on todellisen opetuslapseuden tunnusmerkki ja todellisen kristillisen rakkauden kestovoideltu moottori kautta aikojen. Martan olisi kannattanut istua hetkiseksi kuulemaan Sanaa, kun sitä jakavaa Herraa piti vieraanaan. Martta ehkä tahtoi rakastaa Jeesusta, mutta silloin tulisi oppia rakastamaan erityisesti Jeesuksen elämää antavia opetuksia. Ehkä Martalle kävi juuri niin.

Luukas ei kerro tämän enempää, mutta eikö Joh. 11 kuvaa Martan muuttuneena naisena? Ehkä hän siis istui kuin istuikin Marian viereen ja hiljentyi todella, ei vain kuuntelemaan, vaan myös kuulemaan. Tämän jälkeen nämä siskokset saattoivat yhdessä “diakoneerata”. Siinä tapauksessa he luultavasti diakoneerasivat niin maan perusteellisesti – ja oliko paha mieli kellään? Ei, vaan molemmat tekivät Martan työt, mutta Marian mielellä!

Vielä yksi ajatus pohdittavaksi. Antinomistit, nuo kotoiset mooseksenruoskijamme, ovat valmiita poistamaan lain ja lain julistuksen kirkosta. Jumalan Sanan kiusallisten kohtien skippaamista perustellaan muun muassa järjellä ja yleisellä käsityksellä oikeasta ja väärästä. Moni asiahan on toki muuttunut uuden liiton myötä. Tapakulttuurikin muuttuu, eikä järjenkäyttö ole kiellettyä. Sekin on valitettavasti vain osallinen lankeemuksesta. (Ja mitä yleiseen mielipiteeseen tulee, sen mukaisesti “kymmenen miljoonaa kärpästä ei voi olla väärässä: uloste on hyvää”.)

Se on kai totta, että uskova kykenee Pyhän Hengen innoittamana keksimään itselleen yhä uudet kymmenet käskyt, soveltamaan asettuen lähimmäisen osaan. Mutta missä vaikkapa Martti-tohtori sanoo, että meillä tällä perusteella on lupa kumota nuo vanhat käskyt? Eivätkö dekalogi, rakkauden kaksoiskäsky ja monet muut raamatunkohdat ilmaise yhtä ja samaa, muuttumatonta Luojan tahtoa? Ero on ilmaisun yksityiskohtaisuudessa.

Ei kaikki ole siis oikeaa rakkautta tai huolenpitoa. Mitäs, jos sanotaan, että Marian mielellä palveleva ei teekään kaikkia Martan töitä – ja tekee osin sellaista, mitä Martan mielellä oleva ei tekisi, josta hyvästä sitten kerran, Marioiden (ja uudistuneiden Marttojen) omaksikin yllätykseksi, puomilla paijataan (Matt. 25:31-46)?

PETRI KORTELAHTI

 

 

17. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 15.9.

JOH. 11:21-29, (30-31), 32-45

Jeesus antaa elämän

Evankeliumiteksti koostuu mukavasti kolmesta osasta, joista jokainen jo itsessään antaa riittävästi materiaalia saarnan pitämiseen. Kyse ei ole vain sattumalta Jeesuksen eteen tulleista ihmisistä ja tapahtumista. Lasaruksen sairaudella ja kuolemalla oli yksi tärkeä päämäärä – Jumalan Pojan kirkkauden julkituominen (Joh. 11:4). Tässä on lähtökohta, josta on koko kertomusta hyvä tarkastella.

Osa 1 – Joh. 11:21-27

Martan ja Jeesuksen kohtaaminen alkaa Martan syvällä uskontunnustuksella (j. 21-22). Jeesukselle oli lähetetty sana Lasaruksen sairaudesta, mutta Herra ei kiirehtinyt (Joh. 11:6), vaan tuli auttamaan Lasarusta Jumalan antamalla aikataululla. Vaikka Martta oli syvästi surullinen ja ehkä pettynytkin Lasaruksen kuoltua, hän ei kironnut Jumalaa voimattomana, vaan tunnusti, että Jeesukselle on Jumalan voimassa kaikki mahdollista. Ehkä Martan asenne ja usko voisi olla esimerkkinä suhtautumisesta Jumalaan kärsimyksen ja toivottomuuden tunteen keskellä.

Jeesuksen puhuessa ylösnousemuksesta, hän väläyttää omaa valtaansa valtaistuimelle korotettuna Herrana. Jeesuksessa alkaa uusi aika, jossa kuolleet herätetään. Ihminen pääsee osalliseksi elämän ylösnousemuksesta uskomalla Jeesukseen (j. 25). Martan sanoissa ilmenee hyvin vastaus kysymykseen, kuka on se Jeesus, johon tulee uskoa (j. 27). Martan toivo perustui Jeesuksen olemukseen Jumalan Poikana ja Jumalan lähettämänä messiaana.

Osa 2 – Joh. 11:28-40

Jakso on kaksijakoinen. Toisaalta siinä esiintyy Martan ja muiden ihmisten uskontunnustuksia ja toisaalta siinä kuvataan Jeesusta ihmisenä. Jeesuksen tunteita kuvataan hämmästyttävän paljon ja samalla hyvin ytimekkäästi. Jakso antaa hyvän mahdollisuuden käsitellä Jeesusta todellisena ihmisenä samalla, kun hän on todellinen Jumala. Jeesuksen kyky empatiaan, itkuun ja tunteisiin voi antaa puheeseen hyviä sielunhoidollisia ulottuvuuksia, mutta samalla tuo vaaran sortua psykouskonnollisuuteen. Jumalan Poika eli täydellisen ihmisen elämän tunteita, kuolemaa ja hautausta myöten. Siitä saa ja pitää myös puhua! Jakso ei kuitenkaan esitä Jeesusta vain ihmisenä, vaan myös Jumalan Poikana, jolla on valta. Jeesus lupaa Martalle, että hän saa nähdä Jumalan kirkkauden, kun uskoo (j. 40).

Osa 3 – Joh. 11:41-45 (46)

Paljon puheen jälkeen on aika siirtyä toimintaan. Jeesus ei esitä itseään poppamiehenä, joka menee hautaan ja tuo kuolleen ulos, vaan hän osoittaa ensin kunnioituksensa Isälle. Jeesus ilmoittaa selvästi, että on kyseessä Jumalan toiminta (j. 41-42). Hän osoittaa, että vain Jumalalla on valta herättää kuolleita. Jumalan lapsina meille jää tehtävä julistaa Jumalaa, joka tulee toteuttamaan ylösnousemuksen. Jeesus osoitti voimansa Lasaruksen kautta. Kuolema ei ole kaiken loppu, vaan inhimillisen kuoleman jälkeen seuraa aikanaan ylösnousemus. Ylösnousemuksen päivä on samalla tuomion ja uuden luomisen päivä. Jeesus antaa elämän, joka kantaa myös iankaikkisuudessa, yhteydessä itseensä, mutta hänen ulkopuolellaan ei ole elämää, vaan ikuinen kadotus.

Jumalan toiminta jakaa ihmisiä (j.45-46). Näin kävi jo Jeesuksen aikana. Lasaruksen herättäminen herätti uskoa joissakin, mutta toiset taas alkoivat suunnitella Jeesuksen tappamista (Joh. 11:47-53). Valitettava todellisuus on se, että evankeliumi jakaa ihmiset kahteen leiriin. On niitä, jotka uskovat evankeliumin ja niitä, jotka eivät sitä usko. Onneksi evankeliumi synnyttää uskoa! Myös tämän saa todeta päivän tekstin äärellä.

MIKKO TIIRA

 

 

KOLMAS RUKOUSPÄIVÄ 22.9.

LUUK. 13:6-9

Kasvu

Rukouspäivät ovat luonteeltaan kansankirkollisia pyhiä, joita varten presidentti ja kulttuuriministeri antavat julistuksen (www.evl.fi/kkh/to/kjmk/rpjulistus2002.html).

Kun valtio ja kirkko kytkeytyvät rukouspäivissä tällä tavalla toisiinsa, se antaa mahdollisuuden pohtia kristillisen uskon asemaa maassamme ja avata kristillistä uskoa puolustavia näkökulmia. Päivän teemaksi nousee luontevasti kasvu. Edellä mainittu julistus pohtii kasvua ajallisesta näkökulmasta. Päivän tekstit liittyvät hengelliseen ja iankaikkiseen kasvuun.

Evankeliumissa mies odottaa hedelmiä viikunapuustaan. Raamatusta välittyy ajatus, että kristittyä kutsutaan kasvuun omassa hengellisessä elämässään. Meidän tulisi kasvaa lapseudesta aikuisuuteen (esim. 1. Kor. 3:2 tai Hepr. 5:12-14). Sana teleios ilmaisee kasvun päämäärän, joka on käännetty joko sanalla aikuinen tai täydellinen. Kasvu ilmenee Hengen hedelminä. Kristityn elämä on jatkuvaa parannuksen tekemistä ajatuksista, sanoista ja töistä, jotka eivät tuota hyvää hedelmää ja antautumista Pyhän Hengen hallintaan.

Jumalalla on kärsivällisyyttä, niin kuin vanhemmilla tulisi olla lapsiaan kohtaan. Vaikka hän odottaa kasvua ja Hengen hedelmiä, samalla hän ymmärtää millaista tekoa me olemme. Siinä on evankeliumi, että me epätäydelliset saamme hedelmää tuottamattominakin jäädä Herran puutarhaan. Vanhurskauttamisen perustana eivät ole hedelmät, vaan se, että puutarhuri, Jeesus, puolustaa meitä Isän edessä. Lopullinen aikuisuus ja täydellisyys on odotettavissa vasta taivaassa.

Kristittyinä uskomme, että Jumalalla on avain ihmisen sisimpään, ihmisten väliseen yhteiselämään sekä yhteiskuntaan. Hengen hedelmät (Gal. 5:22-23) eivät ole uhka kenellekään, vaan niiden avulla rakennetaan toimivaa yhteiselämää. Kasvu Jumalan valtakunnassa on kasvua vastuulliseen kansalaisuuteen ja lähimmäisyyteen. Miten muuten voisi olla Jumalan luomassa maailmassa! Siksi meidän tulee suosittaa rohkeasti kristillisiä arvoja yhteiskunnan päätöksenteon pohjaksi.

Yleistä keskustelua on viime aikoina käyty siitä mikä nuorison kasvupohjassa on mennyt pieleen, kun nuoret ovat viime aikoina syyllistyneet käsittämättömän raakoihin tekoihin. Yhteiskunnan yleinen etu olisi, että maahamme kasvaisi vastuunsa tuntevia kansalaisia. Neuvostoliitto puolestaan oli esimerkki siitä, ettei ateistisella ideologialla luoda kestävää yhteiskuntaa.

Länsimaissa kristilliset arvot korvaa tänä päivänä hyvin pitkälle markkinaideologia . Yhä pienemmillä resursseilla pitäisi saada aikaan yhä suurempaa tulosta. Näin vanhemmat vedetään mukaan oravanpyörään, jossa ei jää riittävästi aikaa lapsille. Sen sijaan yhteiskunnan olisi tuettava perheitä ja tehtävä esimerkiksi taloudellisesti mahdolliseksi se, että toinen vanhemmista voisi jäädä kotiin hoitamaan lapsia.

On myös kysyttävä, onko aikamme ihmiskäsitys liian positiivinen. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihmiselle on asetettava selvät rajat hänen langenneisuutensa vuoksi samalla, kun tuetaan hänen myönteisiä pyrkimyksiään. Niin kuin Jumala asettaa meille rajoja, samoin vanhempien tulee asettaa rajoja lapsilleen, motiivina rakkaus. Hyvä hedelmä on koettavissa oleva tyytyväisyys, kun ihminen oppii olemaan osa toinen toisensa huomioon ottavaa yhteisöllisyyttä.

LAURI SEPPÄNEN