Mikkelinpäivä 29.9.

Matt. 18:1-10

Jumalan sanansaattajat

 

Arkkienkeli Mikaelille omistettua päivää on vietetty kristikunnassa yli 1500 vuotta. Mikael on mukana Jumalan “vieraassa työssä” taistelussa pimeyden valtoja vastaan, ja Gabriel on taas hyvien uutisten tuoja. (Dan. 8-12, Luuk. 1-2.)

Kaikilla synoptikoilla evankeliumin kohta esiintyy kirkastusvuoren tapahtumien jälkeen. Se osoittaa, kuinka suuretkaan kokemukset eivät johda ihmistä aina nöyryyteen vaan hengelliseen ylpeyteen. Jos tarkkaan luetaan alkutekstejä, voidaan havaita, että opetuslapset käyttävät komparatiiveja. He vertailevat mielellään itseään toisiinsa: kuka meistä on suurempi, kellä enemmän lahjoja, kellä suosikkiasema ja niin edelleen. Jeesus ei käytä komparatiiveja tai superlatiiveja ihmisistä kuin alhaisuutta ilmaisevassa adjektiivissa: Se, joka on pienin, on suuri (Luuk. 9:48).

Aikuinen voi tulla lasten kaltaiseksi vain kääntymyksen kautta. Alkutekstin passiivin aoristi strafeete ilmaisee Jumalan työtä: ‘ellette tule käännetyiksi’ (samoin latinan conversi fueritis). Esimerkiksi Jeremialla sama ajatus tulee esille sanaleikissä: “Jos sinä käännyt (verbin shuuw kal-muoto), minä käännän sinut (finaalinen hifiil heshiw)”. (Jer. 15:19 ym.) Koko Jumalan pelastusjärjestys on näin ilmaistu sekä VT:ssa että UT:ssa yhden verbin eri muodoilla. Ihminen on vastuullinen kutsun edessä, mutta Jumala yksin tekee työn ja saa kaiken kunnian.

Tässä lapsiin kuuluvat myös ja erityisesti imeväiset (brefee, Luuk. 18:15!). Pienessä lapsessa on vielä se aitous, joka kuuluu Luojan kaikkiin tekoihin. Hän luo originaaleja, mutta ihmisistä tulee iän myötä helposti kopioita. Lapsen olemukseen kuuluu vielä täydellinen riippuvuus vanhempien hoidosta (ravinto, puhtaus, vaatteet). Sellaista tulisi olla aikuisten riippuvuuden Isästä. Muinainen Israel sai tästä vaikuttavan opetuksen: luvattuun maahan pääsi Egyptistä lähteneistä aikuisista vain kaksi, mutta kaikki ne lapset “jotka eivät vielä tienneet, mitä on hyvä ja paha” pääsivät sinne (5. Moos. 1:34-39). Mikä sanoma lapsikasteesta Punaisen meren ylityksenä!

Lapsen vietteleminen pahaan on synneistä suurimpia. Viettelys, skandalon, tarkoittaa ansaa, johon saalis houkutellaan. Se merkitsee myös omantunnon loukkaamista, vahingoittamista. Paljonko keskellämme on lapsia, joiden omantunnon vanhempien ja muiden aikuisten pahat teot ovat vioittaneet, jopa turmelleet ja poltinraudalla merkinneet (1. Tim. 4:2)? Aasien tehtävä oli pyörittää suurta myllynkiveä, johon ne oli ikeellä sidottu. Sellainen valtaisa kivi vie mukanaan syvyyksiin siihen sidotun. Elämme aikaa, jolloin yhä useampi viettelee lapsia ja vetää siten päälleen hirvittävän Jumalan rangaistuksen. Helvetin lieskan täytyisi jo täällä polttaa synninharjoittajien omatuntoja, kun vielä on ovi avoinna parannukseen. Mihin olemme kadottaneet lain saarnan?

Paha on torjuttava jo alkuasteella ja hakattava pois. Se, mihin katsot, valtaa mielesi. Repäise siis paha silmä pois, älä anna pahan astua sisälle silmästä. Paha teko (käsi) on torjuttava alkuasteella, paha askel (jalka) jätettävä ottamatta. Ihmisen ei pidä leikkiä synnin kanssa, sillä synti alkaa pian leikkiä ihmisen kanssa. Synti ei silloin ole ihmisen käsissä vaan ihminen synnin käsissä. Syvyyden vetovoima on vakavaa todellisuutta.

Lapsen ja vähäisen halveksunta kuuluvat samaan kategoriaan kuin Jumalan lain tai äidin halveksunta. Septuagintassa (Sananl. 19:16 ja 23:22) käytetään samaa kreikan verbiä katafronein kuin tässä. Samaa sanaa tai vastaavaa aramean ilmaisua Jeesus käyttää myös ihmisestä, joka ei voi – vaikka yrittäisi – palvella kahta herraa, Jumalaa ja mammonaa (Matt. 6:24). Mammonan palvonta johtaa väistämättä Jumalan halveksuntaan, mutta myös toisten ihmisten ja vähäisten Kristuksen oppilaiden väheksymiseen (1. Kor. 11:22). Tämän hedelmät näemme omassa ajassamme. Ei ole auttanut hyvä tarkoitus, kun dollariin on kirjoitettu “In God we trust”. Vaihdon välineestä ja mammonan arvon mitasta onkin tullut kaikkien arvojen mitta. Rahaan vaihdetaan jopa taivaan aarteet (Luuk. 16).

Ne, jotka täällä ovat usein halveksittuja, ovat Isälle niin rakkaita, että hän on asettanut kullekin oman enkelin. Enkeli on kommunikoija taivaan ja maan välillä, joka näkee joka hetki Isän rakkaat kasvot taivaassa ja samalla itsessään kadotetun, mutta Kristuksessa lunastetun (j. 11) ja Herraan turvautuvan ihmisen.

Erkki Ranta

 

 

 

20. sunnuntai helluntaista 6.10.

Joh. 9:24-38

Usko ja epäusko

 

Muistan joskus yrittäneeni katsoa elokuvaa, jonka nimenä oli “Silmitön raivo” tai jotakin vastaavaa. Siinä sokea mies riehuu keppinsä kanssa, ja kukistaa kaikki pahat miehet, jotka yrittävät toteuttaa pahuuttaan. En jaksanut katsoa tätä kepin heilutusta loppuun asti, mutta muistan ajatelleeni, että elokuvan ideana oli liioitella sokean ihmisen kykyä korvata menetetty aisti toisilla aisteilla. Joka tapauksessa elokuva opetti liioittelevaan sävyyn, miten sokean ihmisen elämä avartuu muiden aistien avulla. Esimerkiksi sokean kuuloaisti on paljon herkistyneempi kuin näkevän ihmisen. Hän kuulee pahan pojan sipsuttelun oikealla ja osaa kääntyä 48 astetta sekä singota keppinsä miehen kasvoille alavasemmalta 39 astetta ylöspäin.       Knockout on tosiasia.

Voisimme sanoa, että saarnatekstimme liittyy menetettyyn näkökykyyn ja herkistyneeseen kuulokykyyn. Sokea mies kuulee hyvin; hän kuulee erityisesti Jeesuksen hengellisen puheen. Häntä kuulustelevat oppineet hengelliset johtajat. He näkevät, mutta eivät oikein millään saa tolkkua parantuneen sokean todistuksesta, jonka mukaan juuri Jeesus Jumalan voimalla sai tämän ihmeen aikaan. Uudelleen ja uudelleen he esittävät kysymyksiä, ja yrittävät yhdessä ymmärtää vaikeaa ilmiötä. Vähitellen kuitenkin turvallisessa sosiaalisessa ilmapiirissä löytyy teologinen vastaus, joka tarjotaan parantuneellekin valmiiksi märehdittynä: Me olemme Mooseksen opetuslapsia, mutta emme tiedä, mistä tuo Jeesus on oppinsa saanut.

Tällainen valmiiksi märehditty ja, tapahtumat huomioon ottaen, myös teologisesti varsin hapan ratkaisu ei vain pahemmin kosketa miestä, joka on omassa elämässään saanut kohdata ihmeen. Oppinut, ihmiskunnian ympärille kietoutunut teologia murtuu siellä, missä ihminen kohtaa Jumalan rakkauden.

Keskustelu jatkuu ja kierrokset kovenevat. Teologista sanastoa käytetään selventämään raja-aitojen sijaintia. Lopulta parantuneellekin jo huudetaan, että hän on syntinen ja alkaa muka nyt opettaa oppineita! Ja näin yhteishengen vallitessa on kaveri lopulta helppo ajaa pois. Syntinenhän ei saa olla kosketuksissa pyhien miesten kanssa. Kiusallinen episodi on takanapäin.

Jälkinäytelmiä tälle tapahtumalle on kaksi. Ensiksikin Jeesus kohtaa sokeana syntyneen miehen. Tässä kohtaamisessa korostuu parantuneen miehen halu kuulla, mitä Jeesus puhuu. Usko syntyy tästä kuulemisesta. Sokea sai näkönsä ja nyt hän näkee senkin, mikä on näkymätöntä.

Toinen jälkinäytelmä on Jeesuksen toteamus siitä, miten hän on tullut tekemään näkevistä sokeita ja sokeista näkeviä. Tämä puhe herättää kiinnostusta myös niiden oppineiden keskuudessa, jotka olivat vähän aikaisemmin onnistuneet teologisilla perusteluillaan ajamaan parantuneen sokean miehen pois. Nämä uskonnolliset spesialistit Jeesus pysäyttää nyt pohtimaan näkökykyä. Siellä, missä nähdään liian hyvin ja tullaan liian lähelle auringon valoa, auringon voima lopulta häikäisee ja tekee sokeaksi.

Jeesus oli Jumala ja hän syntyi ihmiseksi. Hän oli Valo Valosta, mutta ihmishahmossa kuin auringonpimennyksen aikainen suuri Valo. Tätä Valoa voitiin katsoa pelottomasti ja sokeuduttiin; häntä voitiin myös kunnioittaa ja katsella aralla mielellä tietäen, että Valo paljastaa lopulta voimansa, kun se tulee näkyviin kaikessa valovoimassaan. Tällaisessa katselemisessa syntyi usko. Sokea sai näkönsä.

Antti Laato

 

 

 

21. sunnuntai helluntaista 13.10.

Luuk. 10:1-12

Jeesuksen lähettiläät

 

Edellisen luvun alussa (9:1-6) kerrotaan, miten Jeesus lähetti kaksitoista lähintä opetuslastaan julistamaan Jumalan valtakuntaa. Nyt samaan työhön lähetetään 72 muuta. Heidän tehtävänsä on valmistaa tietä Jeesukselle. Jumalan valtakunnan työ ei siis ole vain joidenkin harvojen tehtävä (seurakunnan viranhaltijat), vaan se kuuluu jokaiselle kristitylle. Eivätkä 72 lähetettyäkään vielä riitä, vaan Jeesus kehottaa rukoilemaan vieläkin enemmän väkeä työhön. Miten tämän päivän kristityt löytäisivät oman tehtävänsä Jumalan valtakunnassa ja sen julistamisessa?

Matkaan lähetettyjen julistuksen sisältö on aivan sama kuin Jeesuksen oman julistuksen: Jumalan valtakunta on tullut lähelle (esim. Mark. 1:15). Sen tähden Jeesus voikin sanoa heti tekstimme jälkeen, että se, joka kuulee opetuslapsia, kuulee häntä ja joka hylkää opetuslapset, hylkää hänet (Luuk. 10:16). Edelleen Paavali sanoo omasta julistustyöstään, että hän on Kristuksen lähettiläs ja Jumala itse kehottaa hänen kauttaan (2. Kor. 5:20). Lähettiläältä vaaditaan uskollisuutta lähettäjäänsä kohtaan. Jumala on antanut meidän tehtäväksemme hänen sanansa julistamisen tälle maailmalle, ja hän on luvannut itse vastata sanastaan. Olisiko meidän syytä useinkin tarkastella työmme perusteita ja sisältöä ja uskaltaa kysyä, vieläkö meidän julistuksemme on lähettäjän antaman tehtävän mukaista?

Jeesus lähettää omansa kuin lampaat susien keskelle. Kristityt joutuvat seuraamaan Herransa jalanjälkiä myös siinä, että tulevat vihatuiksi ja vainotuiksikin Jumalalle selkänsä kääntäneen maailman keskellä. Jumala kuitenkin pitää huolen omistaan. Heidän tulee oppia luottamaan Jumalan apuun, ja siksi edes rahakukkaroa, laukkua tai jalkineita ei tarvita matkalla. Niiden sijasta voi ottaa matkalle mukaan vaikkapa Psalmin 23:5 sanan: “Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen”.

Jumalan valtakunnan työllä on kiire. Sen tähden ei matkan varrella ole edes aikaa pysähtyä tervehtimään ketään. Yhä edelleen työllä on kiire. Siellä, missä ovet ovat auki evankelumin julistamiselle, ei ole syytä aikailla, sillä koskaan ei voi tietää, milloin ovet sulkeutuvat ja aika loppuu. Siksi vähemmän tärkeät asiat joutavat jäädä taka-alalle, jotta tärkeimmälle jää aikaa ja voimavaroja.

Lähettiläiden tehtävänä oli rauhan toivottaminen niihin koteihin, joihin he tulivat. Rauhan toivotus ei ollut pelkkä tervehdys vaan samalla todellista rauhan tarjoamista. Kun me julistamme evankeliumia, tarjoamme Jumalan rauhaa eli rauhaa ja sovintoa Jumalan kanssa. Siellä, missä evankeliumi uskotaan ja otetaan vastaan, Jumalan rauha valloittaa sydämet ja kodit. Siellä taas, missä sanoma hylätään, rauha jää saamatta.

Edelleen lähettiläiden tehtävänä oli Jumalan valtakunnan julistaminen, ei ainoastaan sanoin vaan myös teoin parantamalla sairaat. Uudessa testamentissa kerrotaan usein, miten Jumala itse vahvistaa julistuksen tunnusmerkeillä (esim. Mark. 15:19 ja Hepr. 2:4). Miten tämä toteutuu tänä päivänä? Mitä me voisimme tehdä, ettei meidän julistuksemme olisi pelkkää puhetta?

Jumalan valtakunta on tullut lähelle Jeesuksessa. Jeesus on Jumalan sanassa ja sakramenteissa. Sen tähden Jumalan valtakunta on tänään lähellä siellä, missä evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Synnit saa uskoa anteeksi ja Jumalan valtakuntaan saa käydä sisälle. Siksi Jumalan valtakunnan läheisyys on ilosanoma. Samalla se on kuitenkin myös tuomion sanoma niille, jotka hylkäävät evankeliumin. Uskottomille Jumalan valtakunnan läheisyys merkitsee kovan tuomion läheisyyttä.

Ville Auvinen

 

 

 

Neljäs rukouspäivä 20.10.

Jes. 30:18-21

 

Lutherin esipuhe Jesajan kirjaan sisältää ajatuksen, jonka mukaan kirja tulee jakaa kolmeen osaan. Alkuosa liittyy profeetan ankaraan tuomionjulistukseen Juudassa 700-luvun lopulla eKr. Toinen on kansoille suunnattua tuomionjulistusta. Kirjan viimeinen osa taas liittyy Lutherin mukaan Babylonian pakkosiirtolaisuuteen. Nykyeksegetiikassa tämä Lutherin näkemys on tullut yleiseksi tavaksi lukea Jesajan kirjan sanoma. Nykyisin korostetaan lisäksi, että Jesajan kirja on profeetan oppilaskunnan teos. Se käsittää profeetan oman julistuksen 700-luvun lopulla eKr. ja hänen myöhempien opetuslastensa julistuksen Babylonian pakkosiirtolaisuudessa 500-luvulla eKr. ja sen jälkeen.

Jesaja kutsuttiin profeetaksi 730-luvulla eKr. Hänet lähetettiin paaduttamaan kansa kuoleman uneen (Jes. 6:9-10). Tällä sanomalla Jumala halusi kertoa kansalleen, että sen on pian käännyttävä tai se nukahtaa lopullisesti kuoleman uneen, josta ei herätä ennen kuin katastrofi on kohdannut kansaa. Jes. 8:16-18 mukaan profeetta tiedostaa jo varhaisessa vaiheessa, että hänen julistustansa ei oteta vakavasti. Profeetta “lukitsee” sanomansa opetuslapsiinsa (eli teroittaa sanomansa heidän mieliinsä) ja jää odottamaan uuden ajan alkua, jolloin kansa jälleen on halukas kuuntelemaan Jumalan sanaa ja jolloin myös Jumala antaa pelastuksen kansallensa.

Luvut 28-31 liittyvät profeetan myöhempään elämänvaiheeseen, aivan 700-luvun loppuun eKr. Näistä luvuista käy hyvin ilmi, miten profeetta joutuu elämään todeksi sen, minkä hän tiedosti jo kutsumuksensa alkuaikoina. Jes. 29:9-16 mukaan kansa on sokea eikä voi kuulla profeetan sanoja. Ne ovat lukittuja sanoja. Profeetta huutaa. Kansa kuulee huudon, mutta ei ymmärrä puhetta. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää tarkastella profeetan ulkonaista olemusta, ja silloin reaktiona on pilkka ja ylimielisyys (vrt. Jes. 5:19). Mutta Jesaja tiedostaa vahvasti, että tulee uusi aika, jolloin kansa on jälleen halukas kuulemaan. Jes. 29:18 mukaan profeetan suljetun kirjan sanat avautuvat, kun koittaa uusi pelastuksen aika. Silloin Jumalan sanan nälkä on myös suuri.

Jesajan kirjan jälkimmäinen osa (luvut 40-66) liittyy siihen uuteen historialliseen ajanjaksoon, Babylonian pakkosiirtolaisuuteen ja sen jälkeiseen aikaan, jolloin ainakin osa kansasta oli jälleen halukas kuulemaan Jumalan puhetta. Joku Jesajan profeettakoulun oppilas, joka oli uskollisesti tallettanut ja toimittanut eteenpäin profeetan julistuksen, purkaa tuntojaan profeetallisessa näyssään (Jes. 50:4-11). Hän kertoo, miten Jumala on nyt herättänyt hänet näkemään ja ymmärtämään Jesajan julistuksen oikean opetuslapsen tavoin. Hän kokee tehtäväkseen lohduttaa ahdistukseen ajautunutta kansaa Babylonian virtojen varsilla. Jes. 40-55 huokuukin tätä pelastuksen sanomaa. Ja tämä sanoma kiteyttää Jumalan rakastavan tahdon koko maailmaa kohtaan. Se on Uuden testamentin tekstien taustalla, kun ne todistavat siitä suuresta pelastuksesta, joka Jeesuksen sovituskuolemassa on kohdannut koko maailmaa (ks. erityisesti Jes. 53).

Saarnatekstimme Jes. 30:18-21 liittyy yhteen tällaiseen toivon sanomaan, jonka tarkoituksena on selittää kansan paatumus ja Herran pelastussuunnitelma, joka voi toteutua vasta tulevaisuudessa. Jumala odottaa voidakseen olla armollinen. Kansa eksyy vielä omalla tiellään, mutta tulee aika, jolloin Jumala osoittaa, mitä tietä sen on kuljettava. Meidän kristittyjen on lupa nähdä tässä uusi pelastuksen aika, jonka Vapahtajamme ilmoittaa sanoissa: “Minä olen tie, totuus ja elämä.”

Antti Laato

 

 

 

23. sunnuntai helluntaista 27.10.

Matt. 18:15-22

Antakaa toisillenne anteeksi

 

Matteuksen evankeliumissa tämä perikooppi seuraa vertausta, jossa Jeesus kuvaa Isän hyvä paimen –mieltä jokaista kadonnutta lastaan kohtaan. Sama mieli, Kristuksen mieli, tulee olla hänen opetuslapsillaan synnin teille eksyneitä kohtaan. Jumalallinen hienotunteisuus langennutta kohtaan tulee tässä esille. Veljen huonoja asioita ei tuoda kaiken kansan keskelle ja reposteltavaksi vaan edetään kahdenkeskisestä nuhtelusta kolmen neljän keskiseen ja sitten tarvittaessa koko uskovan seurakunnan eteen.

Jakeessa 15 veli tarkoittaa jo uskoon päässyttä, joka alkaa tehdä syntiä hyvällä omallatunnolla. Tämä on paatumuksen ensimmäinen aste: “krossaamista armon päälle”. Ihminen, jonka tulisi olla armon varassa, onkin armon varas. Sellaista kristittyä ei saa johtaa suruttomuuden rauhaan, vaan häntä on nuhdeltava. KR 92 löysyttää alkutekstin verbiä elenkhoo, joka ei tarkoita vain ‘puheeksi ottamista’ vaan ‘ojentamista’, ‘paljastamista’ ja ‘syylliseksi osoittamista’ (latinan corripere). Jos missä, niin tässä pätee vanha hyvä sääntö: fortiter in re, suaviter in modo. On oltava luja itse asiassa, mutta esittämistavassa lempeä.

KR 38 noudattaa Codex Vaticanuksen ym. adverbiaalista lisää ‘sinua vastaan’ (eis se), mikä ei esiinny esimerkiksi Codex Sinaiticuksessa. Synti on aina persoonallista vääryyttä Jumalaa ja lähimmäistä vastaan, ja se erottaa synninharjoittajan sekä Jumalasta että lähimmäisestä. Meidän ei tule pahastua vain itseämme vastaan kohdistuneesta synnistä, vaan vielä enemmän toisia vastaan tehdystä vääryydestä. Itseemme nähden päteköön sääntö, että parempi on kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä.

Kuuleminen (jakeet 15-17) tarkoittaa ennen kaikkea kuuliaisuutta, tottelemista. Takaisin voittaminen sisältänee sanaleikin, jossa viitataan Kristuksen tykö palaamiseen (kantasana kerdos, ‘voitto’, tulee lähelle sanaa Khristos). Tätä sanaleikkiä Paavali käyttää Fil. 3:7:ssä. Samuelin tavoin on myös oltava Herran edessä ja sanottava: “Puhu, Herra, palvelijasi kuulee, kuuntelee (tottelee)” (1. Sam. 3). Usein taidamme kuitenkin käyttäytyä päinvastoin: Kuuntele, Herra, palvelijasi puhuu! Seurakunnan ja sen yksityisten jäsenten tulee olla niin totuudellisia ja luotettavia, että synnintekijä ei voi vedota vääriin perusteisiin. Seurakunnan kuulemisen tulee vastata jopa itse Jumalan äänen kuulemista. Tämä johtaakin ripin suunnattoman tärkeään ja vakavaan merkitykseen.

Ekklesia esiintyy evankeliumeista vain Matteuksessa (16:18 ja 18:17). Klassisessa kreikassa sana tarkoittaa kansankokousta: ulos kutsuttua tai huudettua joukkoa, jonka virallinen sanansaattaja on huutanut ulos taloista osallistumaan yhteiseen kokoukseen. Uudessa testamentissa se taas tarkoittaa Jumalan maailmasta kutsumien joukkoa, jolle on uskottu sanomattoman suuri vastuu ja luottamus. Septuagintassa on heprean sana qahal käännetty ekklesiaksi. Uuden testamentin seurakunta on omaksunut juuri Vanhan testamentin qahal-seurakunnan uuden liiton esikuvaksi. Se on jumalanpalvelukseen kutsuttujen joukko.

Ripissä käytetään Kristuksen antamaa valtuutusta (Matt. 16:19, Joh. 20:23, Ilm. 3:7 ym.). Syntiin sitominen on välttämätöntä, jos ripittäytyjä ei ole valmis luopumaan synnistään. Jopa saatanan haltuun antaminen voi olla tarpeen, jotta rikkoja näkisi tilansa ja palaisi takaisin (1. Kor. 5:5). Vanhat kristityt myös Suomessa asettivat etsijän tentaatioon koetellakseen, oliko hän tosissaan. Me olemme liian kerkeitä kaupittelemaan “halpaa armoa”. Mutta katuvalle syntiselle ei Jumalalla ole yhtään pahaa sanaa sanottavana. Ei kai meilläkään? Armon vakuutus ripissä otetaan uskossa vastaan. Se ei ole synnin laastaria vaan lääkettä haavoihin.

Ripin ja keskinäisen rukouksen yhteyteen kuuluu symfoonia, sopiminen, yhteinen sävel. Kristuksen nimessä vedotaan sanan lupauksiin ja siksi myös pienissä soluissa rakastetaan Raamattua. Juutalaiset opettavat, että siellä on shekina, Jumalan läsnäolo, missä yhdessä tutkitaan Tooraa. Kristityt ovat koolla vielä avarammilla vesillä, sillä kaikkien Jumalan lupausten aamen ja kyllä ovat tulleet vastaanotettaviksi Kristuksessa (2. Kor. 1:18-20).

Rakkauden kosto on kristityn tapa kohdata henkilökohtaiset vääryydet. Siinä veisataan Karitsan virttä. Yhteiskunnan tehtävä on laulaa Mooseksen virttä, jossa vallitsee ius talionis, tekojen ja seurausten tasapaino. Luonnon virttä, vahvemman julmaa valtaa, eivät noudata vain eläimet vaan myös Lemekin heimolaiset, jotka kostavat seitsenkertaisesti kokemansa vääryydet (1. Moos. 4:27; 5:31). Tämä kohta on Jeesuksen ajatuksissa, kun hän vastaa Pietarille. Lemekin mieli voitetaan vain vastavoimalla, joka yksitoista- tai 70-kertaisesti (KR92, KR38) asettuu kukistamaan pahaa omassa ja toisten sydämessä. Siinä kootaan tulisia hiiliä vastustajan pään päälle (Room. 12:20).

Erkki Ranta

 

 

 

Pyhäinpäivä 2.11.

Matt. 5:1-12

Pyhien yhteys

 

Vuorisaarna, yksi maailmanhistorian tunnetuimmista julkisista puheista, alkaa juhlallisella autuaaksijulistamisella. Jeesus julistaa autuaiksi yhdeksän ihmisryhmää, joista ainakaan kaikki eivät olleet tottuneet pitämään itseään erityisen autuaina, päinvastoin. Jeesuksen julistuksessa totutut arvojärjestykset kääntyvät useinkin päälaelleen. Portot ja publikaanit menevät ennen fariseuksia taivasten valtakuntaan. Se, joka haluaa olla kaikkein korkein, olkoon kaikkien palvelija. Lapsi asetetaan oikean uskon esikuvaksi.

Autuaita ovat hengessään köyhät: ne, jotka tajuavat oman köyhyytensä ja hädänalaisen tilanteensa Jumalan edessä. Vastakohtana voisi olla Ilmestyskirjassa mainittu Laodikean seurakunta, joka piti itseään rikkaana eikä tajunnut omaa köyhyyttään ja alastomuuttaan (Ilm. 3:17).

Autuaita ovat murheelliset. Jeesuksen vertauksessa köyhästä Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä Lasarus sai kuolemansa jälkeen lohdutusta Abrahamin luona, mutta rikas mies joutui kärsimään tuskaa (Luuk. 16:19-31).

Autuaita ovat kärsivälliset, jotka jaksavat odottaa Jumalan oikeudenmukaisuuden toteutumista, vaikka nyt näyttääkin usein siltä, että pahuus menestyy.

Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, sillä Jeesus on se elävä leipä, joka sammuttaa nälän ja janon (Joh. 6:35) ja antaa iankaikkisen elämän. Nälkäinen ja janoinen tulee Jeesuksen luokse ja saa avun, mutta se, jolla ei ole nälkä, kulkee ohi eikä löydä elämää.

Autuaita ne, jotka armahtavat toisia niin kuin Jumalakin on Jeesuksessa armahtanut meidät. Jumalalta saatu armahdus on tarkoitus laittaa käyttöön. Sen tulee näkyä ihmissuhteissa.

Autuaita puhdassydämiset: eivät synnittömät vaan ne, jotka haluavat kilvoitella hyvällä, Jeesusken veren puhdistamalla omallatunnolla.

Autuaita rauhantekijät: ne, jotka ihmissuhteissaan etsivät riidan sijasta rauhaa. Rauhantekijä on myös se, joka vie eteenpäin sanomaa rauhan Ruhtinaasta ja Jumalan ihmiskunnan kanssa tekemästä rauhasta.

Autuaita ovat vanhurskauden tähden vainotut ja herjatut, sillä tällainen vaino liittää heidät siihen Jumalan kansaan, joka vanhurskaasta Abelista asti – puhumattakaan monista Vanhan liiton profeetoista – on joutunut vainotuksi ja pilkatuksi. Johannes Kastaja menetti päänsä vanhurskauden tähden, ja lopulta Herra itse liittyi pilkattujen, vainottujen ja vanhurskauden tähden tapettujen joukkoon. Jumalan kansan tie on aina kulkenut ja tulee aina kulkemaan kärsimysten kautta kirkkauteen.

Autuaaksijulistaminen antaa kristityn elämään iankaikkisuusnäkökulman. Taivasten valtakunnan saaminen, lohdutuksen saaminen, maan periminen ja Jumalan näkeminen voivat jollain tavalla toteutua jo tässä ajassa. Varsinaisesti ne toteutuvat vasta kerran taivaassa, kuten tietysti myös sen palkan saaminen, jonka Jeesus tekstin lopussa lupaa.

Ville Auvinen

 

 

 

24. sunnuntai helluntaista 3.11.

Luuk. 12:4-7

Kahden valtakunnan kansalaisena

 

Ihmisen elämä ja hänen tietoisuutensa, elämänkysymyksensä, kaipauksensa sekä pelkonsa ovat jotain hyvin pitkälle ajatonta: jotain varsin samanmuotoista riippumatta siitä, mille vuosisadalle on syntynyt. Ympäristö, yhteiskunnan rakenteet ja teknologia ovat muuttuneet, mutta ihmisyys on hyvin pitkälle jotain yhteistä. Ihminen on syvimmiltään itselleen suuri salaisuus. Koko elämä on varsin merkillinen asia. Me osaamme – meidän suorastaan täytyy – kysellä, mistä me tulemme ja minne menemme, mitä kuolema merkitsee, miksi me olemme olemassa, mitä varten tässä elämässä. Näihin kysymyksiin liittyy sekä suuria toiveita että suurta pelkoa. Varmaankin jotain Jumalan salatusta ja ajattomasta olemuksesta näkyy juuri meidän kyvyssämme ja tarpeessamme kysellä.

Ketä meidän tulee pelätä? Raamatun näkökulma ihmiseen on hyvin rehellinen ja realistinen. Ihmisten vääriä tekoja ei peitellä. Vanhan testamentin kuvaus oman aikansa ihmisten elämästä on monin paikoin kuin tämän päivän lehdestä. Ihminen kykenee massiivisiin pelottaviin tekoihin, jos haluaa. Kenties eniten ihmiset pelkäävät tässä elämässä toisia ihmisiä.

Raamatun näkökulma on kuitenkin toinen: ihmiset voivat kyllä viedä vaikka hengen, mutta siihen päättyykin inhimillinen valta. Jeesuksen opetus tähtää siihen, että ihmisen ei kannattaisi pelätä niin vaatimattomia vallankäyttäjiä kuin toiset ihmiset, vaan häntä, jolla on kaikki valta. Näin siksi, että ihmisen olemuksessa on jotain aivan huikeaa: me olemme ikuisuusolentoja. Tämä ajallinen matka ei ole kaikki vaan alkutaival. On äärimmäisen tärkeää, mihin alkumatka meitä kuljettaa.

Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu! Kaikkein huikeinta Raamatussa on Jumala itse. Hän on salattu, mutta hän on tullut tähän maailmaan. Eikä miten tahansa, vaan ihmisenä. Hän ei tullut hallitsemaan eikä käskemään, vaan palvelemaan ja kärsimään. Kuolemaan, jotta kuolema ei olisi meille kuolema. Tällainen Jumala meillä on. Hän kutsuu meitä tunnustautumaan omikseen. Hänellä on myös jotain sanottavaa siitä, miten meidän tulisi elämäämme elää. Hän tietää, että epäonnistumme. Meillä on lupa siihenkin. Ja meillä on mahdollisuus yrittää uudelleen ja yhä uudelleen. Eikö juuri ja vain tällainen Jumala olekin äärimmäisen kunnioitettava ja pelottava?

Merkillisyydestään huolimatta ihmisen elämä on myös jotain hyvin yksinkertaista. Arkinen elämän tarkoitus on “rukoilla ja tehdä työtä”. Tarkoitus on elää. Mielestäni juuri arkipäivä mittaa ihmisen maailmankatsomuksen kestävyyttä. Arkipäiväinen elämämme antaa (tai sitten ei anna!) mielestäni myös suurimman todistuksen uskostamme. Arkipäivässä teoria kohtaa käytännön. Samalla arkipäivä, nimenomaan perhe-elämä, pitää myös julistajaa itseään hyvin pienellä paikalla – ihmisen paikalla. Kristillisen uskon voima on mielestäni juuri siinä, että se johdattaa meitä arkiseen elämään, elämällä todistamiseen. Jumala on myös luvannut huolenpitonsa juuri arkielämäämme. Suurin osa Jumalan Pojan elämästä maailmassamme oli arkipäivää, vaikka me tiedämmekin siitä hyvin vähän!

Seppo Honkala

 

 

 

25. sunnuntai helluntaista 10.11.

Joh. 6:37-40

Kuolemasta elämään

 

Jokainen, joka on kokenut hitsausliekin valon sokaisevuuden, ymmärtää suojalasien välttämättömyyden. Kyseessähän on näön menettämisen uhka. Vastaavasti se, joka astuu pimeästä kellarista huikaisevaan auringonpaisteeseen, ei hetkeen kykene näkemään mitään. Jotain sukua näillä maanläheisillä kokemuksilla on myös sille, mitä Jeesuksen ajan ihmisille tapahtui hänen läheisyydessään. Jeesuksen läheisyydessä Jumalan kirkkaus ihmisen hahmossa teki monet sokeiksi. Tarvittiin “uskon suojalasit”, jotta olisi voinut katsella Jumalan hämmästyttäviä tekoja sokeutumatta.

Ihmisen etsintä kautta ihmiskunnan historian on johtanut uskontojen valtavaan kirjoon. Samoin ihminen on aina halunnut määritellä jumalan, mikä on johtanut Jumalan kutistamiseen ihmisen rajallisen ymmärryksen kokoiseksi. Jumala on kuitenkin suvereeni, eikä suostu ihmisen määritelmiin. Jeesuksessa salattu Jumala ja Jumalan kirkkaus tuli sokaisevalla tavalla ihmisten luo. Jumalan ihmiseksi tuleminen meni kuitenkin yli inhimillisen ymmärryksen. Sille oli liikaa, että kaikkivaltias voisi rajoittaa itsensä aikaan ja paikkaan, ottaa ihmisen osan! (Katso Fil. 2:6-11.)

Jeesuksessa me saamme katsella Jumalan kirkkautta ja pyhyyttä ikään kuin suojalasien läpi. “Joka on nähnyt minut on nähnyt isän.” Se ei ole enää sokaisevaa, pelottavaa ja polttavaa kirkkautta, vaan pikemminkin puhdasta ja kaunista valoa, joka auttaa näkemään myös oman elämän selkeästi ja uudella tavalla.

Toimiessaan ihmisen suuntaan Jumalan täytyy aina rajoittaa itseään meidän rajallisuutemme tähden. Kristillisen uskon huikeus tulee esiin siinä, että Jumala tekee sen, mikä meille on mahdotonta. Me emme voi omasta voimastamme uskoa Jeesukseen. Jeesuksen aikalaisetkaan eivät inhimillisin silmin kyenneet näkemään hänessä pelastajaa.

Me ihmiset uskomme mielellämme rakastavaan Jumalaan. Kristillisen uskomme paradokseihin kuuluu kuitenkin, että Jumalan rakkauden me kohtaamme vain ristin luona, keskellä hirvittävää murhenäytelmää. Golgatalla Jumala ilmaisi rakkautensa, kirkkautensa ja viisautensa tavalla, joka kauhisti ja tuntui mielettömyydeltä. Sokaisevalla tavalla hän antoi ihmisten katsella kaikkein suurinta tekoaan ja suurinta mahdollista rakkauden tunnustusta kätkettynä väkivaltaan ja kärsimykseen.

Seppo Honkala

         

 

 

Valvomisen sunnuntai 17.11.

Mark. 13:33-37

Valvokaa!

 

Kirkkovuoden päätös on käsillä. Ajan tekstit ovat pysäyttäviä, peräti henkeäsalpaavia. Toisaalta Jumalan ilmoituksessa on aina positiivinen viesti. Tässä se on, että Herra on ajan Herra, elämän ja kuoleman Herra siinä mielessä, että vanhan päättymisellä on tarkoituksensa. Vanhan pitääkin antaa tilaa uudelle, kun se ei enää toimi. Näin käy kerran myös tämän luomakunnan. Sen on väistyttävä uuden tieltä.

Kohtaamme yllättäen kriisejä, elämänmuutoksia, joista lähtien kaikki on toisin. Sen jälkeen mikään ei ole entisellään, vanha on lopullisesti mennyttä. Nämä pienet maailmanloput valmistavat meitä suureen loppuun, kun kaikki tämä ympärillä oleva kohtaa loppunsa ja lakkaa olemasta. Mitä puhetta tällainen on, mitä ihmeen puhetta, voi joku ajatella. On vaikea hyväksyä, että kerran kaikki on ohi. Kaikki päättyy. Toisaalta päivän teksti kertoo vain siitä, että mikä on syntynyt, lakkaa kerran olemasta. Tämä on varsin totuudellista ja luonnollista. Sanan äärellä huomaamme, että meidän tulisi olla valmiita kohtaamaan Jumala. Tämä on varsinainen totuuden paikka, ei kaiken tämän päättyminen. On kysymys vastuusta: mistä olen vastuussa, mistä olemme vastuussa? Ja kenelle? Ihminen voi täällä luikerrella vastuustaan, selittää asiat parhain päin, mutta kerran on kohdattava Jumala: astuttava hänen eteensä. Oikeastaan vain tietoisuus vastuusta saa ihmisen ottamaan ja kantamaan vastuuta, muuten voimme väistellä ja vältellä sanoen: “ei muuten kuulu mulle”.

Ihmisen tekoja ei arvioidakaan sen mukaan, mitä olemme tehneet, vaan sen mukaan, mitä olemme jättäneet tekemättä; mitä olisimme voineet tehdä. Tämä reunaehto on todella vaativa. Kukaan ei voi käydä Jumalan eteen röyhistäen rintaansa: “minäpä poika olen näin kova tai minäpä tyttö olen näin korea”. Elämän suuri kysymys on, mikä määrittää valintojamme. Tämä kirkastuu oikeastaan vasta lopun häämöttäessä. On pysähdyttävä. Lopussa näemme, mikä on ollut merkittävää, tärkeää ja kestävää matkan varrella. Mikä on ollut mieleenpainuvinta ja tärkeintä? Hautajaisten yhteydessäkin mieleemme nousee kuva lähteneestä ihmisestä sellaisena kuin se meillä pohjimmiltaan on. Usein myös elämän illassa ihminen näkee selvästi, mikä elämässä on sittenkin ollut tärkeintä. On kuljettava loppuun ennen kuin näkee selvästi matkan vaiheet.

Tilinpäätöshetki on siis myös ihmisellä. Debetit ja kreditit katsotaan, ja siitä nähdään, mitä jää viivan alle. Mikä on siis tärkeintä, kysytään meiltä tänään. Joka päivä valintamme ja ratkaisumme punnitaan. Oikeastaan vain se, että ihminen kerran joutuu astumaan Jumalan eteen, tuo elämään riittävän ehdottomuuden ja vakavuuden. Muutenhan voisimme ajatella olevamme täysin omia herroja tai neitejä välittämättä mistään muusta. “Mitä väliä sillä on”, kuuluu monesti aikamme yleinen uskontunnustus. Sillä on kovasti väliä, sillä välinpitämättömyyden tauti vaivaa meitä ja tuhoaa monia hyviä mahdollisuuksia – niitä, jotka oikeasti tuovat elämään merkityksen ja merkittävyyden. Kirkkovuoden päätös asettaa meidät tutkimaan, onko elämäntapamme kestävää.

Toisaalta taas ihmistyö ei kestä. Siinä ei ole riittävää kantopohjaa yli tämän maallisen ajan. Vertauskohdaksi voisi ottaa vaikka rakennuksen: se minkä varassa rakennus pysyy pystyssä, ei useinkaan näy kuin vähäiseltä osin, ja kuitenkin tämä näkymätön perustus on kaikkein tärkein osa itse rakennuksesta. Rakennuksen perusta on syvällä maassa – usein siellä, missä tulee vastaan kallio. Se ei liiku roudan ja sulan maan heilutuksessa säiden vaihteluiden mukaan. Maa-aineksesta huolimatta rakennus pysyy hyvin kasassa, kun perustus ulottuu kallioon asti tai todella syvälle. Elämän perusta Jumalassa ei horju, vaikka elämämme horjuu ja hajoaa usein käsiimme.

Kirkkovuoden päätös muistuttaa meitä katoavaisuudesta. Elämän perustus on siinä, mitä Jumala tahtoo ja tekee. On huojentavaa saada luottaa Jumalan tekoon, sillä niin nykyisyys kuin tulevaisuus ovat Herran: “Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.” (2. Piet. 3:8-9.)

Milloin kaikki tämä tapahtuu, on tietysti seuraava kysymys, jos kaiken kerran pitää päättyä. Onneksi emme tiedä sitä, koska sitä tietoa ei ihminen kestäisikään. Se ei kuulu meidän valtapiiriimme eikä tietämisemme piiriin. Valvominen kuuluu kristityn oikeaan odottavaan asenteeseen: kun Herra tulee, haluan olla valmis. On hyvä muistaa, että tämä maailma – kuten jokainen meistäkin – kestää tarkoitetun ajan. Sitten kaikki on toisin.

Jokaisessa hetkessä on aina kätkettynä myös siunauksen siemen, uuden alun juuri. Siinä näkyy Jumalan uskollisuus ja hyvien tekojen päättymättömyys myös tämän maailmanajan jälkeen. Maailman loppumisen merkkejä on nähty ja yritetty nähdä aina yllättävissä katastrofeissa: nyt tämä aika loppuu, nyt tuli meidän loppumme. Siksi jopa murtumisessa saamme tuntea uuden tulon, syntymisen tuskaa.

Kaikissa hetkissä ja tilanteissa Jumala on kutsunut meidät toivoon, joka ulottuu yli katoavan ajan sinne, minne kaipaamme ja odotamme pääsyä. Siksi oikea jumalanpalvelus on yhteyttä Jumalaan           – siihen alkutilaan, josta olemme tulleet ja johon olemme matkalla, olemisemme syvyyteen ja täyteyteen. Jumalan hyvät teot uhkaavat hämärtyä ja usko horjuu elämän vaikeuksien murtaessa, mutta silloin me saamme yhä lujemmin turvautua Jumalan kestäviin lupauksiin: “vaikka taivas ja maa katoavat, minun sanani eivät koskaan katoa”, sanoo Herramme tänäänkin. “Herra on uskollinen ja hyvä. Kiitetty olkoon Herran nimi.”

Petri Flinck

 

 

 

Tuomiosunnuntai 24.11.

Matt. 25:31-46

Kristus, kaikkeuden Herra

 

Kirkkovuoden päätös ennakoi tämän ajan ja tämän luomakunnan päättymistä. Aikain merkit ovat puhuttaneet: josko olisi tämän ajan päättymisen aika. Ihmisiä on syystäkin aina kiinnostanut ja pelottanut kaiken loppu, koska dramaattiset tapahtumat – maanjäristykset, sairausepidemiat, sodat, nälänhädät ja tulvat – ovat riepotelleet ihmisiä ja murskanneet lyhyessä ajassa yksilön, kaupunkien, kansojen ja jopa maanosien ihmisten elämän. Raamattu korostaa, ei vain ajan merkkien tunnistamista, vaan myös valmistautumista ja valmiina olemista, kun Jumalan Poika ilmestyy “taivaan pilvien päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan” (Matt. 24:30).

Lopun hetkeä emme tiedä, mutta tiedämme, että kerran se tapahtuu, kun on sen aika. Paavali ja opetuslapsetkin odottivat uudeksi luomisen päivän olevan lähellä, ja sen toteutumista jo heidän aikanaan, mutta he eivät voineet tietää hetkeä niin kuin Jeesus itsekin korostaa: “Mutta sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä” (Matt. 24:36). Ajan päättyminen, kaiken tutkiminen ja vanhan vaihtuminen uudeksi on hyvä uutinen. Jeesuksessa Jumala ennakoi kaiken uudeksi tekemistä. Jeesuksessa saamme nähdä paratiisin puhkeavan keskellemme. Tosin se edellyttää pakollisia kuvioita: vanhan siivoamista, ikään kuin loppuun käytetyn ja kulutetun tavaran hävittämistä. Kaikki kansat kootaan Jumalan eteen ja kullekin luetaan tuomio hänen tekojensa mukaan.

Vanhurskauden – täyden oikeuden – toteutumista valvoo ja johtaa Kaikkiavaltias Jumala. Monia meitä on ihan oikein peloteltu kadotuksen ja helvetin hehkulla, koska ihmisen teot syyllistävät ja tuomitsevat meidät kuolemaan. Tämän määrää Jumalan pyhä tahto: jokaisen, joka tekee syntiä, pitää kuolla (Room. 3:23; 6:23). Meidän on siis käytävä kuolemaan, se on synnin palkka.

Vanhassa testamentissa papiston piti uhrata päivittäin syntiuhreja niiden väärien tekojen peitteeksi, joita ihmiset tekivät. Eläinten veri vuodatettiin syntien sovittamiseksi, mutta ihmiset eivät voineet muuttaa mustaa valkoiseksi. Jumalan on itse pestävä meidän syntitahramme. Jumalanpalveluksessa soikin kiitosuhri Jumalalle. Laulamme ylistystä Herralle hänen uhristaan ja rakkaudestaan meitä kohtaan. Meidän tekomme tuomitsevat meidät kuolemaan: saamme kuulla, mitä kirjoihin meistä on merkitty.

Ratkaisevaa sen sijaan tulevaisuuden kannalta on se, onko sinun ja minun nimeni Elämän Kirjassa (Ilm. 20:12). Missä vietämme iäisyyden – taivaan ilossa vai helvetin hehkussa? Kristukseen kastetut ja hänessä elävät ovat ja pysyvät Elämän Kirjassa. Syntimme kyllä murehduttavat Jumalaa ja Hänen Henkeänsä meissä, mutta ne eivät poista nimeämme Elämän Kirjasta. Jos niin olisi, ei taivaassa olisi yhtäkään sielua.

Tämän päivän evankeliumiteksti haluaa teroittaa vaelluksemme eettistä, muut huomioivaa elämäntapaa. Kristus yhdistää ja on liittänyt meidät yhteen. Veljiemme ja sisartemme hyvinvointi on meidät yhdistävä ja jokaista koskettava asia. Vähäisistä veljistä huolehtiminen kuuluu jokaiselle ja on osa päivittäistä uskon todeksi elämistä. Sosiaalinen velvoite ja kaikkien hyvinvointi on ollut tärkeä osa kristillistä elämäntapaa, eikä sen merkitys ole vähentynyt. Moni alueemme jäsen on ja kokee olevansa ulkopuolella. Puheen tästä sosiaalieettisestä vastuusta saa kyllä hiljenemään – kaikki ei ole niin kuin tulisi olla. Monen usko ihmiseen on mennyt, ehkä kääntyminen Jumalan puoleen saa elämän kääntymään paremmaksi. Kristityn tulee tehdä se, minkä jokainen meistä voi tehdä toistemme hyväksi. Usein vasta aivan pohjalla suostumme kääntämään katseemme ylös. Uskonkin, että taivaassa on paljon tämän elämän menettäneitä ja vähemmän tässä elämässä menestyneitä. Usein menestyminen tässä ajassa tarkoittaa toisten hyväksi käyttämistä, eikä se ole mitenkään kristillistä. Luulenpa, että oikeutta Jumalalta odottavat kaikkein voimakkaimmin tässä ajassa eniten kärsimään joutuneet ihmiset. “Jumala olkoon minun puolustajani, Hänen on viimeinen sana”, katkeroituneet voivat huudahtaa.

On huojentavaa ajatella, että Herra on näkevä kaiken ja myös tuomitseva kaiken, eikä rankaiseminen jää ihmisen vastuulle. Jumalan edessä me ihmiset emme voi vedota synnittömyyteemme tai nuhteettomuuteemme, joten Jumala tuomitkoon kaiken vanhurskaasti. Niin on hyvä. Saatamme pelätä mielettömästi tämän ajan päättymistä – menettämistä – mutta Jumalaan uskovalle nykyisen maailman ajan häviäminen on vain uuden tulemisen merkki: uuden luomisen, uuden taivaan ja uuden maan enne. Jumala on johdattava meidät täyden ilon maahan, jossa ei ole mitään surua eikä murhetta. Vielä emme voi tietää tai tuntea, millaista taivaassa on. Meillä on vain kalpea aavistus täydestä ilosta ja juhlasta, jonka Jumala on valmistanut omilleen.

Tuomio tarkoittaa ihmisten erottamista ja jakamista. Jumalan kutsu on voimassa loppuun asti, noudattakaamme siis tätä kutsua: “Tulkaa tänne, Te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.”

 

Virret: 151:1-4; 131:4; 156:1-3; (160:1, 5); 155:1-153; 151:10-11

Petri Flinck