Tuhkakeskiviikko 5.3.

Matt 6:16-21

Katumus ja paasto

Jeesus puhuu paastoamisesta. Hän moittii tapaa, jolla ainakin jotkut paastosivat, mutta paastoamista sinänsä hän ei moiti. Hän sanoo: ”Kun paastoatte.” Hän siis ajattelee, että hänen opetuslapsensakin paastoavat. Tuhkakeskiviikosta alkaa paastonaika. Voisiko paastonaika olla meille enemmän kuin vain sana tiettyjen kirkkovuoden sunnuntaiden nimissä? Voisimmeko paastota aikana, joka kirkkovuodessa on varattu paastolle?

Jeesus sanoo, ettei paastoamista saisi näyttää, päinvastoin: juuri silloin, kun paastoaa, tulisi näyttää siltä, ettei paastoa. Edellä Jeesus on puhunut lahjan antamisesta samaan tapaan: almu pitäisi antaa niin, ettei edes toinen käsi tiedä, mitä toinen tekee. Tärkeää Jeesukselle on, ettei näytä toisille ihmisille sitä hyvää, mitä tekee. Tärkeää on, että Jumala näkee sen. Se, ettei kuuluta hyviä tekoja ihmisille, on uskoa siihen, että Jumala on, ja että hän näkee. Hyvien tekojen kuuluttaminen ihmisille on ainakin jossain määrin sitä, ettei usko Jumalan näkevän.

Paastoaminen on kieltäytymistä jostakin – ehkä paremmasta ruoasta, harrastuksesta tai television katselusta. Se on elämistä vaatimattomammin ja hiljentymistä. Näin toimitaan, jotta voitaisi rukoilla paremmin, tutkia Sanaa ja olla Jumalan edessä. Niinkin lienee, että paastoaminen antaa halua rukoukseen, Sanan tutkimiseen ja Jumalan edessä olemiseen.

Tarvitsemme erityisesti aikaa Jumalan edessä olemiseen. Tämän kiireen keskellä, jossa elämme, meidän täytyy pysähtyä ja kysyä, mitä Jumala haluaa sanoa, miten hän tahtoo johdattaa, onko elämäni suunta Jumalan tahdon mukainen, tai onko jokin yksittäinen ratkaisuni Jumalan tahdon mukainen.

Paavali kirjoittaa, ettei minkään – ei minkään luvallisenkaan – saa antaa hallita itseä (1. Kor. 6:12). Se on hyvin paastoon sopiva kehotus. Paastonaika­na tulisi kysyä, voinko olla ilman jotakin, johon minulla lupa, vai onko se jokin tullut sellaiseksi, etten voi olla sitä ilman. Onko siis se jokin alkanut hallita minua? Se jokin voi alkaa hallita niinkin, että se vie pois Jumalan luota. Tällaista sidettä tulisi katkaista paastoamalla, siis kieltäytymällä joksikin aikaa siitä, mikä ei ole väärin mutta mikä on alkanut hallita.

Jumala sanoo profeetta Jesajan suulla: ”Toi­sen­lais­ta paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäisille, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi” (Jes. 58:6–7). Tällaista paastomme tulisi olla. Tulisi palvella ja auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua. Tulisi luopua jostakin toisten hyväksi. Tulisiko paastota niin, ettei hankikaan kotiin sellaista, mitä oli suunnitellut, tai jättääkin lähtemättä matkalle ja antaa säästyneet rahat toisten hyväksi? Ehkä tämä tuntuu kohtuuttomalta, tai sellaiselta, ettei kukaan tee näin. Kristityn pitäisikin toimia toisin kuin useimmat toimivat. Jeesus käski omiensa seurata häntä, siis toimia samaan tapaan kuin hän toimi. Hän luopui siitä, mitä hänellä oli, toisten hyväksi. Kun luopuu toisten hyväksi sellaisesta, mihin itsellä olisi mahdollisuus ja oikeus, teolla on hyvät seuraukset. Se siunaa itseä ja toisia. Siitä seuraa pahaa, että pitää lujasti kaiken itsellään.

Tuhkakeskiviikon evankeliumin loppupuolella Jeesus kieltää kokoamasta aarteita maan päälle. Ehkä puhe paastosta ja kielto koota aarteita maan päälle ovat peräkkäin siksi, että ne liittyvät toisiinsa: paastoaminen on yhdeltä osin sitä, ettei kokoa aarteita maan päälle, vaan luopuu omastaan toisten hyväksi. Jeesus perustelee kieltoaan sillä, että ajalliset aarteet eivät säily. Miksi siis kannattaisi uhrata aikansa ja voimansa sellaisen hankkimiseen, mikä kuitenkin katoaa. Miksei voisi jakaa toisille sitä, mitä ei itse saa kuitenkaan pitää loputtomasti. Sitten Jeesus perustelee kieltoa sillä, että sydämemme on siellä, missä on aarteemme. Jos sydämemme on kiintynyt maanpäällisiin aarteisiin ja on kiintynyt niihin niin, että hän, jonka tulisi hallita sydäntämme, joutuu väistymään maanpäällisten aarteiden tieltä, hukumme kerran, hukumme yhdessä aarteidemme kanssa. Näyttää siltä, että monen sydän on lujasti kiinni katoavissa aarteissa, tai on kiinnittymässä lujasti niihin. – Onko meidänkin?

Tänne koottavien aarteiden sijaan Jeesus neuvoo kokoamaan aarteita taivaaseen. Taivaan aarteen eroavat maanpäällisistä siinä, että ne kestävät ikuisesti. Ne eroavat maanpäällisistä myös siinä, ettei niiden hankkimiseksi tarvitse tehdä suurta työtä. Työ on jo tehty puolestamme. Jeesus on kuollut ristillä ja niin hankkinut meille taivaan aarteet. Nämä aarteet saa ottaa vastaan lahjana ilman tekemisiä Jeesukseen uskomalla. Juuri tähän ihmeeseen pitäisi paastonaikana syventyä.

Virret: 54, 61, 289, 439 ja 288

Jari Rankinen

 

 

 

1. paastonajan sunnuntai 9.3.

Mark. 1:12–13.

Henki ajoi

Vanha hengellinen saarnamiesten kysymys kuului: Mikä henki ajoi Jeesuksen erämaahan? Vastaus: Ei Jumalan Poika vaeltanut kiusaajan johtamana. Pyhä Henki ajoi Jeesuksen erämaahan kiusattavaksi. Ajoi -ilmaisu on käännetty voimakkaasta alkukielen ilmaisusta, joka merkitsee jopa heittämistä. Tässä jää kyselemään, miksi Jeesus ajettiin. Oliko niin että meno erämaahan oli hänelle jollain tapaa vaikeaa? Kammoaako inhimillisen luonto Herrassamme menoa kiusausten erämaahan? Näin joutuu ihmisenä ajattelemaan. Tällä kohtaa taustalle nousee Getsemanen rukoustaistelu. Tapahtuma ajoittuu heti kasteen jälkeen. Ensin taivas on auki, mutta sitten seuraavat erämaa ja kiusaukset.

Evankelista Markus mainitsee erämaan yhteydes­sä myös villieläimet. Tuon alueen eläimistöön kuului runsaasti myös ihmiselle vaarallisia petoja, kuten karhuja, leijonia, susia ja hyeenoja. Evankelista Markuksessa korostuu erämaan ankeus ikään kuin taustaksi koettelemusten syvyydelle. Ahdistusten hetkeen on lähetetty enkeleitä, palvelevia henkiolentoja, joiden läsnäolon Jeesus itse toistuvasti mainitsee. Profeetta Jesajassa on messiaaninen viittaus erämaahan, joka saa katsella Herran kunniaa. Sinne syntyy tie, valtatie, jota kutsutaan Pyhäksi tieksi. (Jes. 35:1-) ”Aavikko iloitsee, autiomaa iloitsee, aro riemuitsee, se puhkeaa kukkaan! Kuin lilja kukkikoon maa, se riemuitkoon, huutakoon ääneen! Sen osaksi tulee Libanonin kunnia, Karmelin ja Saaronin ihanuus. Kaikki saavat katsella Herran kunniaa, meidän Jumalamme ihanuutta.”

Mikä on ensimmäisen paastonajan sunnun­tain erämaakiusausten sanoma? Erämaa ja sen kiu­saukset liittyvät suureen kokonaisuuteen. Taustalla häämöttää jo Golgatan risti. Alussa Jumala loi taivaan ja maan, ja maa oli autio ja tyhjä. Siitä alkoi maailman luominen. Jälleen Jumala lähettää uutta luovan sanansa maailmaan vainon, erämaan ja kiusausten keskelle. Lihaksi tullut Jumalan sana aloittaa uuden luomisen. Tällä kertaa vastassa on langennut enkeli, maanpiirin viettelijä. Maailman Vapahtajan pyhä tie kohti ristiä on alkanut. Erämaan hietikolla on syy riemuun. Jeesuksen erämaataipaleesta tulee kappale hänen valmistamaansa pyhää tietä, jolla lunastetut kulkevat.

Pauli Huhtinen

 

 

 

2. paastonajan sunnuntai 16.3.

Luuk 7: 36–50

Tänä sunnutaina saamme syventyä ihanan evan­keliumin äärelle. Jeesus on syntisten Vapahtaja. Sitä varten hän on maailmaan tullut. Eikä hän aja pois sitä, joka hänen tykönsä tulee. Saamme usein käydä syntisen naisen kanssa Jeesuksen luo ja pyytää ja uskoa, että Jeesus katsoo puoleemme laupeutensa silmin niinkuin syntiseen naiseen fariseuksen kodissa. Tämä tuttu kohta on vanhasta synnintunustuksesta, jossa vielä pyydetään, että syntisen naisen kanssa saisimme sydämestämme rakastaa Jeesusta. Joka saa paljon anteeksi, rakastaa paljon. Saarna lähtee siitä, että saa ensin itse elää tämän todeksi.

Koko tekstin ytimessä on synnin anteeksi­an­ta­mus. ”Sinun syntisi ovat anteeksi annetut.” Tämä on tietyllä tavalla helppo teksti, sillä evankeliumi on niin kirkkaasti esillä. Älkäämme sarnaajina erehtykö esitelmöimään evankeliumista. Rohkeasti vain absoluutiota: kaikki synnit anteeksi millä kaanaan kielen murteella tahansa. Armo on ehdoton, ja sitä meidän tulee julistaa. Veljet, tänä(kään) sunnuntaina ei tarvitse säästellä. Armo riittää ja taivas on auki.

Evankeliumit kertovat monesta kodista, jossa Jeesus vieraili. Jeesus tuli mielellään ja hän tahtoo tulla yhä meidänkin koteihimme. Tällä kertaa ateriointi keskeytyy yllättävään ja talon isännän mielestä tyrmistyttävään välikohtaukseen. Syntinen nainen, prostituoitu, tulee hänen kotiinsa. Tällaisen naisen ei ollut lupa tulla miesten seuraan, saatika avata hiuksiaan julkisella paikalla ja kaiken hui­puk­si koskea miestä kaikkien nähden. Kallisarvoinen alabasteripullo kuului sekin hie­noil­le naisille. Jalkojen suutelu oli erittäin harvinaista, ja sillä osoitettiin kunnioitusta erityisen arvostetuille rabbeille. (Ranta)

Jeesuksen opetuksessa on kirkkaana lain ja evankeliumin ero. Näemme kahdenlaista uskoa joiden laadun paljastavat hedelmät. Syntinen nainen on kuullut Jeesuksen puhuvan joskus aiemmin. Sana on sattunut ja laki on paljastanut syntielämän seurauksineen, mutta nainen on kuullut myös evankeliumia. Jeesus on hänen ainut toivonsa.

Lyhyin vedoin Jeesus musertaa Simonin hurs­kauden ja osoittaa hänen ylpeytensä ja ul­kokultaisuutensa. Kolme kertaa toistuu vastapari sinä et – mutta hän. Profeetallisella tavalla hän näkee Simonin itseään korottavat ja syntistä naista vieläpä Jeesusta halveksivat ajatukset. Simonin talossa elettiin hyvin konkreettisesti todeksi Jeesuksen sana ”Joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.” (Luuk. 18:14)

Luther käskee meidän tarkata syntisen naisen sydäntä. Vaikka hän ei puhu mitään, Jeesus tietää kyynelten syyn. Simonille Jeesus sanoo, että tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut. Synnin hätä ja armon ikävä ajavoit hänet Jeesuksen luo vastoin kaikkia tapoja ja säädöksiä. Ei hän välitä siitä, mitä muut ajattelevat, kenen uskonnollisia tai muita tunteita hän loukkaa. Hän katuu sydämestään ja haluaa vain kuulla armon ja vapautuksen sanan.

Ensimäinen asia, joka Jeesusta tässä naisessa miellyttää, on juuri se, ettei hän farisealaisten tavalla ole suruton: hän tunnustaa syntinsä ja haluaa sydämessään päästä niistä vapaaksi. Toinen on se, ettei hän tiedä, kuinka hän tarpeeksi nöyrtyisi Jeesuksen edessä ja kunnioittaisi Häntä, näyttääkseen ja ilmaistakseen rakkauttaan Häntä kohtaan. Jeesuksen jalkojen juuressa oleminen, jalkojen kastelu kyynelillä ja hiuksilla kuivaami­nen, suuteleminen ja voitelu kallisarvoisella voiteella ovat kaikki todistuksena siitä, että nainen sydämestään luottaa Jeesukseen. Evankeliumin herättämä toivo ajaakin häntä etsimään Jeesukselta lohdutusta ja apua.

Jeesus ei katso naisen syntejä läpi sormien, mutta hän näkee oikean parannuksen, eikä pidättele armo-aan katuvalta. Sellaista katumusta ei ihminen voi itse saada aikaan. Se on Pyhän Hengen työtä. Syntiä ei anneta anteeksi syvän katumuksen tähden, vaan sen kanssa on mentävä Jeesuksen luokse. Katuvia ja kauhistuneita Jeesus kutsuu ja hoitaa hellästi ja rakkaasti evankeliumin sanalla.

”Sen tähden tuleekin jokaisen syntiensä vuoksi aran ja lohdutusta ikävöivän omantunnon tulla Herran ehtoolliselle, muistaa kastettaan, etsiä synninpäästöä seurakunnan paimenen tai jonkun muun kristityn luona, niin hän löytää Herran Kristuksen, joka häntä puhuttelee aivan kuin tätä syntistä naista ja sanoo: ”Sinun syntisi ovat anteeksiannetut” .(Luther)

(Katso myös Lutherin opetus kahdenlaisesta anteeksiantamisesta Isä meidän -rukouksen selityksessä s. 83–85)

Johan Helkkula

 

 

 

Marian ilmestyspäivä 23.3.

Luuk. 1:46-55

Mikä tahansa käsiteltävänä oleva saarnateksti voi olla sellainen, jonka kuullessaan kuulija virittyy automaattisesti tietylle aaltopituudelle. On jokin määrätty syy, jonka tähden teksti herättää hänessä ennakkoasenteen sitä kohtaan. Saarnaaja ei voi tällaisista ”viritelmistä” tietää kuin ani harvoin, (jos sellaisia on). Eikä taida kuulijakaan aina tiedostaa omia asenteitaan. Puhuja sen sijaan joutuu tietämättään olemaan joskus muurin murtaja. Hä­nen on yritettävä päästä isojenkin esteiden läpi, jos kuulijalla on kielteisiä ennakkoasenteita. Kuulijan myönteinen asenne puolestaan auttaa saarnaajaa tulemaan paremmin kuulluksi ja ymmärretyksi.

Mutta ei vain kuulijalla, vaan myös saarnaajalla itsellään voi olla ”ennakkoviritelmät” tietystä raamatunkohdasta. Ne nousevat tahtomatta esiin tekstin äärellä. Jos ne ovat kielteisiä, ne voivat hankaloittaa tekstiin sisälle pääsemistä. Ensiksi on esteitten väistyttävä puhujalta itseltään, sitten vasta hän kykenee työhön kuulijoittensa hyväksi. Itselläni on Marian kiitosvirteen liittyen mielikuva, joka näyttää nousevan yhä uudelleen pintaan, vaikka haluaisin sen jo riittävästi käsiteltynä jättää taakseni. Olin nimittäin opiskeluaikanani 70-luvulla mukana opiskelijaryhmässä, jonka tehtävänä oli käsitellä kyseistä raamatunkohtaa eksegeettisesti, annettujen ohjeitten mukaisesti. Oli pyrittävä kriittisyyteen ja uskallettava asettaa kyseenalaiseksi totutut ajattelutavat. Lopulta ryhmä päätyikin sellaiseen lopputulokseen, että kyseistä kiitosvirttä Maria ei ole koskaan lausunut. Sanat on jälkeen päin pantu hänen sanomikseen vain siksi, että Jeesuksen uskottiin olevan ylösnoussut, ja tällainen ihmeusko vaati ympärilleen lisää ihmeitä. Lähes kaikki Jeesukseen liittyvä – hänen persoonansa, elämänsä, sanansa ja tekonsa – tulisi tätä kaavaa käyttäen kyseenalaistaa. Näin Mariakin pistettiin palvelemaan sinänsä hyvää tarkoittavaa asiaa, mutta valheellisesti. Hänen sanottiin kokeneen ja sanoneen enemmän, kuin mitä hän oikeasti oli kokenut ja sanonut. Vaikka mainitsemani ryhmän työskentelyllä ei ollut sen ihmeellisempää tavoitetta kuin ”saada hommat nopeasti pois käsistä”, se jätti jäljen opiskelijapojan sisimpään. Sieltä se pistää esiin aina välillä, muistuttaen pinnallisuudesta ja keveydestä, jolla Jumalan sanaan voidaan suhtautua.

Saarnaaja joutuu siis murtautumaan muurien läpi. Siinä häntä auttakoon Pyhä Henki. Muuten esteet jäävät olemaan ja erilaiset ”viritelmät” hallitsemaan omassa ja kuulijoiden sydämissä. Kolmannen uskonkappaleen selitykseen liittyessämme me tunnustamme: ”en voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa”. Se toistaa Jeesuksen ennen taivaaseen astumistaan lausumat sanat: ”Vaan kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman ja te tulette olemaan minun todistajiani”.

Meillä on täysi syy suhtautua vakavuudella Maria ylistysvirteen. Meille ei kerrota, milloin ja millä tavalla hänelle armo kirkastui. Mutta hän kuului siihen joukkoon, joka oli saanut Pyhän Hengen. Jumalan sana oli tavoittanut hänet. Hän oli herännyt uuteen, hengelliseen elämään. Usko Marian sydämessä vaikutti halun veisata uutta virttä, ylistyslaulua Jumalalle. Siitä tuli samalla todistus meille Jumalan teoista, että meidänkin sydämessämme syttyisi halu samaan. Marian lausumat sanat on syytä ottaa vakavasti myös siksi, että hän on yksi siinä todistajien ketjussa, jonka ylistyslaulu kaikuu jo Vanhan testamentin kristittyjen sydämistä. Evankeliuminsa alussa Luukas kertoo muistakin vastaavassa asemassa olevista, jotka ylistivät Jumalaa liittyen pitkään todistajien ketjuun. Alhainen, syntiensä tähden tuomittu ja kadotettu, itsessään kelvoton ja arvoton oli otettu takaisin Jumalan yhteyteen. Paluu ei tapahtunut ihmisen omasta voimasta, ei palkkiona hyvistä teoista tai ansioista, vaan Jumalan armon tähden. Siitä Maria ylisti Jumalaa. Hän oli saanut armon, vaikka ei sitä ansainnut.

Viime kädessä Marian ylistys kohdistui poikaan, jonka hän tulisi synnyttämään. Jeesus oli vastaus kaikkien uskovien odotukseen. Hän oli Jumalan antaman lupauksen täyttymys. Paratiisista lähtien evankeliumi oli ollut liikkeellä. Siinä mielessä Jeesuksen tulo ei ollut Marialle ja monille muille yllätys. Marian yllätti kuitenkin se, että Jumala oli valinnut hänet Vapahtajan äidiksi. Siitä hän oli hämillään, mutta sai entistä enemmän syytä nöyrästi ylistää armollista Jumalaa. Miksi Jeesus ei tullut aikaisemmin, sitä Raamattu ei kerro. Nyt oli Jumalan katsoma sopiva hetki. Jeesus tuli oikeaan aikaan.

Marian kautta meitä muistutetaan siitä, että Jumala lähettää kristittynsä keskelle maailmaa kantamaan hengen hedelmää ja todistamaan hänen armostaan. Hän varustaa Jeesukseen uskovia armolahjoillaan tahtonsa mukaan. Ne on tarkoitettu seurakunnan yhteiseksi hyväksi, ei yksilöiden korottamiseksi, ja ne ovat erilaisia. On tärkeää muistaa, että Jumalalla ei ole muita lähetettäviä kuin Hengen saaneita, uuden elämän ihmisiä.

Marian sydämen nöyrään asenteeseen viitataan usein. Tämä onkin aiheellista aikana, jolloin Juma­lan suuruuden tunnustaminen tuntuu olevan kiven takana. Häntä kyllä voidaan ylistää voimallisesti niin suurissa kuin pienissä kokoontumisissa. Tunnelma voi olla hyvä, mutta anti kevyt. Tai henkeä yritetään nostattaa sillä seurauksella, että tilaisuudessa ei välttämättä ole enää hyvä olla, henki muuttuu raskaaksi. Rukouskokouksissa pyritään taivuttamaan Jumalaa toimimaan ihmisen tahdon mukaan. Lisäksi on merkillepantavaa, että toistuvasti kuulee ihmettelyä siitä, että hengellisissä tilaisuuksissa ydinasioista puhuminen jää usein sivuseikaksi. Ydin on evankeliumissa, mutta sen oheen tarvitaan myös reipasta ja tervehenkistä lain saarnaa. Kokonaisen sanansa kautta Jumala voi siunata kuulijoita. Siunauksen olemushan on juuri syntien anteeksisaamisessa. On vakava asia, jos ihmisen syyllisyydestä puhuminen koetaan kuulijoiden vaivaamiseksi. Silloin ei auteta heitä myöskään Jeesuksen kohtaamiseen sellaisena, kuin hän on. Saarnaajan tehtävänä on aina auttaa ihmisiä pelastusvarmuuteen, ilmaiseksi saatavan anteeksiannon omistamiseen. Evankeliumi on Jumalan voima heikolle, joka on kykenemätön auttamaan itseään. Se auttaa myös ajattelemaan hyvää Jumalasta eikä tee hänen sanojaan kyseenalaiseksi. Maria on meille tästä hyvänä esimerkkinä. Ylistäessään Jumalan hyvyyttä hän oikeastaan rukoilee samoja asioita, jotka sisältyvät Jeesuksen opettamaan rukoukseen: ”Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä, niin kuin taivaassa.” – Jumalan valtakunta tuli, ja hänen tahtonsa tapahtui meidän autuudeksemme.

Antti Herkkola

 

 

 

4. paastonajan sunnuntai 30.3.

Joh. 6:48–58

Elämän leipä

Liian harvoin opetan, mitä ehtoollinen on, ja mitä se antaa. Ehkä viittaan ehtoolliseen saarnoissani, mutta harvoin saarnaan siitä perusteellisemmin. Tämän sunnuntain evankeliumiteksti antaa siihen mahdollisuuden tai pikemminkin vaatii tekemään niin.

On väitelty siitä, puhuuko Johanneksen evan­keliumin kuudes luku ollenkaan ehtoollisesta. Johanneksen evankeliumissa on useita tasoja. Kuudennessa luvussa puhutaan Jeesukseen uskomista ja il­mei­sesti syöminen, jossa Jeesus luvussa puhuu, tarkoittaa myös sitä. Selvää myös on, että luku puhuu myös ehtoollisesta. Tästä kertoo sekin, että jakeessa 54 kreikan sana, joka Raamatussamme on käännetty syömiseksi, tar­koit­taa pureksimista. Tai selvä viittaus ehtoolliseen on, että Jeesus sanoo ruumistaan ja vertaan todelliseksi ruoaksi ja juomaksi (jae 55) – siis sellaiseksi, mikä laitetaan suuhun ja niellään.

Ehtoollinen on sitä, että syödään ja juodaan Jeesuksen ruumis ja veri. Tässä onkin sanottu ehtoollisesta keskeisin asia: Jeesuksen ruumis ja veri ovat siinä, missä vietetään ehtoollista. Jeesus on siis siinä. Hän on siinä todella ja niin, että hänet kohdataan ehtoollisenvietossa.

Aivan harvinaista tänäkään aikana ei ole, että etsitään Jeesusta ja tahdotaan kohdata hänet: Jeesukseen uskova tahtoo kohdata Herransa. Ei ole harvinaista sekään, että Jumala on pysäyttänyt jonkun ihmisen, laittanut suuria kysymyksiä hänen sydämeensä ja ihminen etsii vastauksia kysymyksiin. Jeesus on vastaus näihin kysymyk­siin. Opastammeko ehtoolliselle niitä, jotka etsivät Jeesusta? Ehtoolliselle heitä tulisi opastaa, koska siinä Jeesus on.

Ehtoollinen ei ehkä tunnu siltä, että siinä kohtaisi Jeesuksen. Joku on sitä mieltä, ettei Jeesus voi olla niin vaatimattomassa tai hengettömän tuntuisessa tilanteessa kuin luterilaisen ju­ma­lan­palveluksen ehtoollisenvietossa. Tällaiset ajatukset ovat sukua niille ajatuksille, joita ensimmäiset kristityt kohtasivat. Oli niitä, jotka sanoivat, ettei Jumala ole voinut tulla todelliseksi ihmiseksi – se olisi Jumalan arvolle sopimatonta. Näitä opetuksia vastaan Johannes kirjoitti Sanan tulleen lihaksi. Johanneksen kirjeessä sanotaan, että henki, joka ei ole Jumalasta, kieltää Jeesuksen tulleen ihmiseksi (1. Joh. 4:2–3). Jumalan Poika ei katsonut it­sel­leen sopimattomaksi tulla ihmisenä ihmisten keskelle. Eikä Jumalan Poika pidä sopimattomana tulla ihmisten keskelle niin vaatimattomassa toimituksessa kuin jumalanpalveluksen eh­tool­li­sen­vie­tos­sa.

Jeesus lupaa ikuisen elämän sille, joka syö hänen ruumiinsa ja verensä. ”Sillä, joka syö minun ruumiini ja vereni, on ikuinen elämä.” Vähä katekismus sanoo ehtoollisesta saman asian toisin sanoin: ”Meille annetaan näillä sanoilla tässä sakramentissa synnit anteeksi ja autuus, sillä missä on syntien anteeksianto, siellä on myös elämä ja autuus.” Sunnuntain evankeliumissa Jeesus puhuu myös ruumiinsa antamisesta (jae 51). Ilmeisesti hän tarkoittaa tällä ruumiinsa uhraamista ristillä. Mitä tämä uhri sai aikaan, sitä jaetaan ehtoollisella.

Olen kuullut sanottavan, että ikuisen elämän saaminen on liian yksinkertaista, jos sen saa tulemalla ehtoolliselle, syömällä palan leipää ja juomalla tilkan viiniä. Näin yksinkertaista ikuisen elämän saamisen täytyy olla. Jos Jumala asettaisi vaativampia ehtoja, emme pystyisi niitä täyttämään ja jäisimme ilman ikuista elämää. Emme saa ottaa pois mitään Jeesuksen sanoista tai lisätä niihin jotakin, mikä meistä tuntuisi sopivammalta. Hän sanoo, että sillä, joka syö hänen ruumiinsa ja juo hänen verensä, on ikuinen elämä. Jumalan suuri viisaus on siinä, että hän kytkee ikuisen elämän saamisen näkyviin aineisiin ja tapahtumaan, johon voimme osallistua. Näihin voimme tarttua ja näihin tarttumalla on helpompi uskoa, että ikuinen elämä on minullakin.

Ehtoollinen on valtava asia, niin valtava, että se synnyttää iloa ja kiitosta, luo ja vahvistaa uskoa ja antaa voimaa rakastaa ja palvella toisia. Näinhän on tapana sanoa, mutta näin myös tapahtuu, kun olemme Herran pöydässä ja opimme, miten valtavaa ehtoollinen on.

Ehtoollista tulee käyttää siihen tarkoitukseen, minkä Jeesus sunnuntain evankeliumissa kertoo – Jeesuksen kohtaamiseen, ikuisen elämän saamiseen ja siihen, että yhteys häneen säilyy ja vahvistuu. Joka käyttää ehtoollista muuhun tarkoitukseen, käyttää sitä väärin. Ja niin valtavasta ehtoollisessa on kyse, ettei sitä saa käyttää väärin. Tai sekin on mahdollista, että saa kyllä ikuisen elämän, mutta hukkaa sen. Sekin, joka tulee ehtoollispöytään ja saa siinä ikuisen elämän lahjan, voi hukata lahjan. Uskolla Jumalan lahjat omistetaan, epäuskolla ne hukataan.

Ensimmäiset kristityt kokoontuivat viettämään ehtoollista usein, luultavasti ainakin kerran viikossa. Ehkä tämäkin liittyy siihen, mitä Jeesus sunnuntain evankeliumissa lupaa. Tulisi usein olla siellä, missä syödään Jeesuksen ruumis ja juodaan hänen verensä. Niin meillä on ikuinen elämä. Niin usko syntyy, säilyy ja kasvaa. Niin yhteys Jeesukseen ei pääse katkeamaan. Niin emme hukkaan lahjaa, jonka ehtoollisessa saamme. Ja niin pääsemme kerran sinne, minne Herramme on avannut meille tien.

Virret: 475, 133, 59, 225, 221 ja 227:2-3

Jari Rankinen

 

 

 

5. paastonajan sunnuntai 6.4.

Mark. 12:1-12

Vertaus viinitarhan vuokraajista

Surmattu perijä makaa viiniköynnösten juurella. Surmaajien jalkoihin murskaantuneet viinirypäleet näyttävät miehen vereltä ja veri viinirypäleiden kuorestaan purskahtaneelta hedelmälihalta. Tapettu on Jumalan Poika Jeesus itse.

Välttämätön tausta tekstille on Jesajankirjan 5. luvun viinitarhakuva. Lisävalaistusta saa muista viinitarhakuvaa käyttävistä Jesajan kohdista. Voit lukea ääneen Jes 5: 1, 2, joita Jeesus käyttää ja kysyä kuulijoilta mistä sanat ovat. Ihmiset ajattelevat niiden olevan evankeliumeista, mutta yllätys on kenties suuri kun ne ovatkin Jesajasta.

Markusta sanotaan lyhyellä johdannolla varustetuksi kärsimyshistoriaksi. Ajatelkaamme Markuksen elämäkertakirjan kokonaisuutta. Tekstin sijainti evankeliumin kokonaiskompositiossa saa aikaan sen, että dekkarinomainen nousujohteessa ollut jännite saavuttaa ennakoivan lakipisteensä (Kirkkovuoden kuvat, s. 10). Vakavaa, murhaavaa leimaa alleviivaa lisäksi tekstin asettaminen hiljaista viikkoa edeltävien sunnuntaiden sarjan päätöspyhälle.

Jesajan kirjan 4. ja 5. luku viittaavat retorisesti taitavasti paisuttaen useisiin VT:n profeettojen sukupolviin. Tämä varmasti terävöitti vertauksen pisteliästä vaikutusta neuvoston jäseniin. Meille se konkretisoi sen, että jokainen profeettakirja valmistaa tietä Kristukselle.

Oma ajatukseni on, että nykyajassa vertauksen asetelmaa vastaa esimerkiksi keskisuuren yrityksen toiminta. Sänkytehtailija perustaa Viroon yk­si­kön ja jättää sen hankkimiensa paikallisten johtajien haltuun. Mikä tekstissä puhuttelee meitä? Vuokraviljelijöiden rikos on nouseminen viidettä käskyä vastaan. Rahan teko moraalin kustannuksella rehottaa. Epäreilu henkinen tai ruumiillinen väkivalta purkautuu eri puolilla läntistä maailmaa sitä mukaa, kun kristilliset arvot – avioliitto, raittius ehkä myös toisen kristillisen vakaumuksen kunnioitus – rappeutuvat.

Kansan johtajat eivät kestäneet Jeesuksen kritiikkiä. Säännöt ovat tänään samat. Seurakunta on viinitarha, joka on meillä lainassa hoidettavana. Lampunjalka siirretään paikoiltaan, ellei seu­rakuntaa hoideta Jumalan Sanan mukaisesti. Tämä velvoittaa erityisesti pappeja ja muita kirkon työntekijöitä mutta myös yhteisen pappeuden jakavia seurakuntalaisia konfirmoiduksi tulemisesta lähtien. Lutherin mukaan julistuksen arviointi on jokaisen kristityn vastuulla.

Meillä on varmasti paljon opiskeltavaa Israelin historiassa, huomaamatta jäänyttä ammennettavaa VT:n profeettojen kirjoituksissa, joista teksti nostaa esiin psalmit. (Ps. 118: 22-23, josta tuli kristittyjen pääsiäispsalmi. Ap. t. 4: 11, 1. Piet. 2: 4,7.) Tämä kaikki julistaa elävää Isän Poikaa Herraa Jeesusta Kristusta, joka on tänään kuin muinaismuistoksi hylätty käräjäkivi, jollaisiamaamme metsiköistä löy­tyy. Hä­nestä voi kuitenkin Jumalan voimasta tulla silmät Ju­malan todellisuudelle ihmeellisesti avaava pienen ihmisen elämän graniittinen tukipiste.

Rankemmankin saarnan tästä tarvittaessa saa. Mitä tarkoittaa se, että viinitarhan omistaja kostaa tappamalla poikansa tappajat? Juutalaisten vainojakokristillisillä vuosisadoilla? Tuskin, mutta tämä kysymys voi nousta ainakin seurakuntalaisen mieleen, koska Jeesus selvästi sanoo niin tapahtuvan. Jerusalemin hävitys on yksi vastaus. Kuitenkin kohta herättää kysymyksen Jumalasta kostajana ja johdattaa ainakin uskontunnustuksen Kristuksen tuomiolle tuloon.

Giertzin mukaan Jeesus ottaa Palestiinan ar­ki­päi­vän vertauksen ponnahduslaudaksi, mutta hyppää viljelykuvan käytössä niin sanotusti kuvasta kuvattavaan tehdessään vertauksesta oikeiden vuokraviljelijöiden teoksi liian väkivaltaisen (s 104). Väkivallan ahdistus on niin voimakkaasti, ja vielä Jeesuksen kuoleman lähestymisen vahventamana, katkelmassa läsnä, että siitä kannattaa saarnassa ottaa kaikki irti – jos siltä tuntuu. Nykytapahtumistahan ei ole puutetta – kaukaa lähemmäs: Maailmankaupan tornin tuho terrori-iskussa, Titanic, Myyrmannin pommi-isku, Härmä - tuhansien murheellisten perhetragedioiden ruumiskylmiö, jne.

Kun kuulija on saatu tunnustamaan ahdistuksensa ja nostamaan pelkonsa pöydälle, alkaa armo ja vapautuskin päästä läpi. Oikeusmurhan kokenut Kristus on kärsinyt kaikki samat tuskat ja osaa siksi kärsiviä auttaa. Jeesus ei jäänyt hautaan, vaan on tänään keskellämme.

Käytetty kirjallisuus:

Giertz, Bo, Markus. 1985. Jyväskylä

Kirkkovuoden kuvat. 1996. Helsinki

Heikki Lehtimäki

 

 

 

Palmusunnuntai 13.4.

Matt. 21:12-22

Kuninkaan tulo alhaisuudessa

Palmusunnuntain ja adventin tekstit kertovat sa­mas­ta tapahtumasta. On kyse kuninkaan tulemisesta. Tosin erona on, että adventtina päähuomio on Kristuksen tulemisessa yleensä maailmaan, Vanhan ja Uuden testamentin ennustusten täyttymisessä. Palmusunnuntaina huomio kiinnittyy Kristuksen tulemiseen alhaisuudessa, johon kätkeytyy kui­tenkin kaikkein suurin valta ja voitto.

Nyt alkavat ne tapahtumat, joiden jälkeen Jeesus voi sanoa: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” Ristinkuoleman perusteella Kristuksella yksin on valta päästää ihmiset pahasta, antaa heille synnit anteeksi. Ylösnousemuksen johdosta hänellä on valta herättää heidät kuolleista ja antaa heille iankaikkinen elämä.

Sen vuoksi ne, jotka Jerusalemissa huusivat: ”Kuninkaasi tulee. Herra auta ja pelasta!” ymmärsivät oikein Jeesuksen tulemisen luonteen. Vaikka Kristuksen tie vie alennukseen, pilkkaan ja häpeään, hän on kuitenkin ainoa kuningas, joka voi auttaa maan päällä eläviä ihmisiä, jotka sukupolvesta toiseen kamppailevat syntisyyden ja kuoleman kanssa.

Kun kuningas tulee, niin hän ei olekaan odotusten­mu­kainen. Kansanjoukot hurmautuvat helposti uusiin vallanpitäjiin, mutta eivät halua luopua vääristä elämäntavoistaan ja uskomuksistaan. Monet ovat kaivanneet hänen tulemistaan, mutta kun hän tulee, hän ajaa ostajat ja myyjät ulos temppelistä. Hän tuo sokeat ja rammat tilalle. Lisäksi vielä lapset mekastavat temppelissä. Siellä vallitseva hyvä järjestys ja sopu häiriintyy.

Näin siis kuninkaan tulo merkitsi kahdenlaista kehitystä: rahanvaihtajat, ylipapit ja lainopettajat suuttuivat, sokeat, rammat ja lapset saivat kokea suuren ilon. Ehkäpä tämä sopii yleisemminkin kuvaamaan evankeliumin luonnetta. Se alentaa ne, jotka itse mielestään ovat hyviä, viisaita ja rikkaita, se korottaa ne­, jotka ovat pieniä, avuttomia, heikkoja.

Sitten on syytä pysähtyä evankelistan lop­pu­to­te­a­muk­sen eteen: ”Hän jätti heidät siihen.” Jeesus ei heitä ketään ulos, vaan kutsuu kaikki tulemaan sisälle valtakuntaansa, jossa meille annetaan synnit anteeksi ja iankaikkinen elämä. Kuitenkin ne, jotka eivät käytännössä hyväksyneet hänen tulemistaan kuninkaana, joutuvat kokemaan sen, että hän jätti heidät siihen. Olisikohan tässä pieni strateginen vihje myös meidän kirkollemme, joka on laatinut suunnitelmakseen olla kaikkialla läsnä. Tomujen pudistaminen jaloista tietyissä tilanteissa voisi merkitä toisessa paikassa paljon suurempaa ja todellisempaa läsnäoloa, jolla olisi myös vaikutusta.

Toinen episodi, joka tekstiin liittyy, voi aluksi näyttää aiheettomalta vihanpurkaukselta. Jeesus kiroaa viikunapuun, niin että se kuivettuu. Tässä kuitenkin opetuslapsille opetetaan suuri elämää koskeva totuus: ”Jokainen puu, joka ei kanna hyvää hedelmää, hakataan pois.” Meidän teoillamme on seurauksensa. Synnillä on ajalliset ja ikuiset seurauksensa. Siksi ne ajavat meidät turvautumaan häneen, jonka Jumala on lähettänyt maailmalle Vapahtajaksi.

Puu ei ole niin arvokas kuin ihmissielu, ja siksi se saa kuivua, jotta meille valkenisi eräs suuri totuus elämästä. Viikunapuun kuivettuminen kuvaa samalla Israelia, joka ei ota vastaan Jumalan sille lähettämää Vapahtajaa. Siksi sen kohtaloksi on tullut paatuminen ja joutuminen pelastuksen ulkopuolelle, kunnes se jälleen kääntää katseensa hänen puoleensa, jonka he lävistivät.

Lasse Marjokorpi

 

 

 

Kiirastorstai 17.4.

Matt 26:17-29

”Jotakin tuoretta, jotakin uutta!” Sii­nä vaa­ti­muk­sia nykysaarnaajalle. Samaan aikaan väki vähenee kirkoista. Saarnaaja on ”puun ja kuoren välissä”. Alkaa kipeä itsetutkistelu. ”Eikö sanottavani ole ollut tuoretta, ajankohtaista ja mukaansatempaavaa? Siitäkö johtuu väen väheneminen?” Aamulehdestä jäi taannoin mieleeni lause: ”Itsestään irti elävien ihmisten kasvavia mielenterveysongelmia ja kehityksen muita seurauksia paikkailevat papit ja psykoterapeutit ovat neuvottomia, kun heidän puheensa alkaa kuulostaa vanhentuneelta.” (AL 11.1.03)

Mikä siis neuvoksi? Tuskin se, että papit al­ka­vat puhua omiaan tai että saarnan sijaan otetaan jotakin muuta ”täytettä”. Tuoreutta toki tarvitaan ja sanontatapojen hiomista, mutta kristillisen sanoman ydintä, evankeliumia, emme voi toi­seksi muuttaa. Vanha se toki on. Paratiisista asti on Jumalan evankeliumi lupauksena kerrottu ihmiskunnalle. Se on tarkoitettu muuttumattomaksi, ikituoreeksi sanomaksi kaikille ajoille. Siksi tämän päivän ongelmat eivät johdu vain puhujista. Eikö kuulijan sydämenkin tulisi avautua tuoreuteen niin, että Jumalan hyvä uutinen saa innostaa ja uudistaa häntä? Langenneen ihmisen sydän on itseensä käpertynyt ja siksi kuivettunut. Puhuja voi olla vaikka kuinka innostava, mutta jos portit pysyvät kolkuttajalle kiinni, minkäs teet. Lopulta meidän julistajina tulee huolehtia vain siitä, että Jumalan sana on läsnä siellä, missä on kuulijoita, vaikka vain muutamia. Kaikki on Jumalan puolelta valmiina. Lopulta on kyse hengestä, joka vallitsee, ja heikosti esitetty saarnakin voi olla suureksi siunaukseksi.

Kiirastorstain evankeliumi, jos mikä, on moneen kertaan läpikäytyä sanomaa. Pyhästä toiseen on ehtoollista vietettäessä kerrattu Jeesuksen sanoja. Tänään tuo sama vanha ja tuttu on kaiken keskipisteenä, yhtä tuoreena ja ajankohtaisena kuin silloin, kun nuo sanat ensi kerran lausuttiin. Se ei tule tuoreeksi viime kädessä niin, että pappi osaa taitavasti muokata sanottavansa tehden sen houkuttelevaksi ja vetäväksi tuotteeksi elämyksiin ja viihdytyskulttuuriin totutetuille nykyihmisille. Viihdeteollisuuden kanssa meidän ei kannata kilpailla: siinä olemme jo hävinneet. Sen sijaan meillä on Jumalan sana. Se ei hyydy silloinkaan, kun elämysteollisuus ei enää jaksa ja voi vetää kuoliaaksi kyllästettyjä viihdekuluttajiaan uuteen nousuun. Se on elävä, ajankohtainen ja voimallinen siksi, että Jeesus itse tekee sen sellaiseksi. Me kohtaamme puhuvan Jeesuksen hänen sanassaan. Hän on se, joka houkuttelee: Tulkaa minun tyköni kaikki! Ehkä nykyihmisen suurin kummajainen on se, että hän ei edes tiedä, miksi tuon Jeesuksen tykö pitäisi mennä tai jos haluaa mennä, niin miten se tapahtuu.

Jeesuksen tykö mennään siksi, että hän yksin voi antaa meille iankaikkisen elämän, ”joka alkaa täällä jo maitten päällä ja jatkuu iäti taivaassa”. Siinä on ajankohtaisuutta. Siinä on syy kuulla Jumalaa. Vain hänen ilmoituksensa valossa meille paljastuu syn­nin ole­mus. Se koskettaa kaikkia ja on pers­oonal­lista syyllisyyttä Jumalan edessä. Synnin vakavuus on siinä, että se voi viedä lopulta kadotukseen. Yhtä lailla kaikkia kosketta myös se, että Jumala on Jeesuksessa Kristuksessa paljastanut itsensä Jumalaksi, joka vanhurskauttaa ja ottaa vastaan syntisiä pelastaakseen heidät. Hän siirsi meidän syntiemme rangaistuksen Jeesuksen kannettavaksi. Näin pelastus tuotiin meidän ulottuvillemme ja on ilmaiseksi saatavissa ja uskossa omistettavissa jokaiselle, joka sitä tahtoo.

Kiirastorstai-iltana seurakunta kokoontuu eh­toolliselle. Seurakunnan olemassaolo perustuu Jumalan ilmoitukseen. Usko siihen, että Jumala on antanut meille synnit anteeksi Jeesuksessa Kristuksessa liittää meidät ”pyhien yhteyteen”, joka ulottuu kaikkien ajallisuuden ja paikallisuuden rajojen yläpuolelle. Pyhä Henki on vuodatettu ja Sanansa kautta Jeesus tulee omiensa keskelle ollakseen jatkuvasti läsnä heidän luonaan ylös­nousseena ja elävänä Herrana. Kristus ei ole havaittavissa historiallisesti ja ulkonaisesti muutoin kuin seurakuntansa kautta, joka on yhteydessä Vapahtajaansa tukeutuen Jumalan sanaan. Asettaessaan ehtoollisen Jeesus jatkoi siitä, mikä lupauksena oli olemassa jo ennen häntä. Vanhan liiton aikana vietettiin pääsiäisateriaa. Se oli kuin kimppu muistoja ja esikuvia, joihin kaikkiin liittyi tavalla tai toisella julistus siitä, että Jumala on ryhtynyt taistelemaan meidän puolestamme syntiä vastaan irrottaakseen meidät synnin otteesta. Näin Jeesus korosti, että hänestä oli ollut kyse, vaikka hänen aikansa ei vielä ollut tullut. Nyt se aika on käsillä. Tähän asti esikuvat olivat muistuttaneet synnistä puhdistautumisen välttämättömyydestä. Niiden aika oli nyt päättymässä tekoon, joka täytti lupauksen. Seuraavana päivänä Jeesuksen kärsimys ja kuolema toi täydellisen syntien sovituksen ja anteeksiannon meille. Mutta nyt oli vielä kerran kaikki hapatus esikuvallisesti poistettava talosta, jossa pääsiäisateria nautittiin. Hapatus kuvasi ihmisen syntiä, johon kohdistui Jumalan tuomio ja viha. Esikuvallisesti oli lisäksi säädetty, että pääsiäislammasta ei saanut nauttia muualla kuin Jerusalemissa. Tässä merkityksessä oltiin siis vielä kerran koolla.

Tähän asti ihmiset olivat valmistaneet pää­siäisaterian, tosin Jumalan antamien ohjeitten mukaisesti. Nyt oli Jumalan valitseman ja valmiiksi katsoman täydellisen uhrin aika. Jeesuksen tehtävänä oli olla se, josta tähän asti oli nähty vain varjokuva. Siksi hän, liittyen niihin, siirsi ne pois käytöstä täysin palvelleina. Hän otti leivän, antoi opetuslapsilleen ja sanoi: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Hän otti maljan, antoi heille ja sanoi: ”Juokaa tästä kaikki, sillä tämä on minun vereni, joka vuodatetaan monen edestä syntien anteeksiantamiseksi.” Herran kärsivä palvelija (Jes. 53) oli ”monen edestä” eli meidän kaikkien puolesta valmiina. Ketään ei jätetty ul­ko­puo­lelle. Eihän syntikään kosketa vain joitakin, vaan kaikkia. Jeesuksen sanoessa: ”Yksi teistä kavaltaa minut”, tapahtui, että syytönkin epäili itseään väärin tekemisestä. Sanoessaan: ”Joka minun kanssani pisti kätensä vatiin, se kavaltaa minut”, Jeesusjätti siinä hetkessä avoimeksi sen, kuka olisi kavaltaja. Kaikkihan kastoivat samaan maljaan. Silloin ei kavaltajaa ilmaistu tarkoin. Kaikki tutkikoot itseään. Kaikilla on siihen aihetta.

Jeesus joi viinipuun antia maan päällä viimeisen kerran silloin, kun hän asetti ehtoollisen meitä varten. Ehtoollinen on yksi niistä välineistä, joiden kautta Jumalan evankeliumi, synninpäästön sana, tulee meille ajankohtaiseksi ja uskossa omistettavaksi. Viitatessaan siihen, että seuraavan kerran hän tulee juomaan viinipuun antia uutena Isänsä valtakunnassa, Jeesus tarkoitti kirkkauden val­takuntaa, josta puuttuu kaikki tässä elämässä vastaantuleva vajavaisuus. Täällä me saarnaajina palvelemme sanaa, joka ei sisällöltään muutu. Se on tie kirkkauteen. Mutta usein meidän inhimillisyytemme varjostaa sen tien kulkemista. Kaipaamme voimaa sanoihimme, kaipaamme tuoreutta, jotta meiltä ei loppuisi tarjottava pöy­däs­tä. Moni sananjulistaja joutuu pyytämään: ”Jeesus, auta minua uudistumaan ja elämään lähellä sinua. Sinulta saan tuoreet eväät myös kuulijoilleni. Hekin tarvitsevat uudistumista. Ja kun sanottavaasi annat, kunnia kuuluu Sinulle, sillä ilman sinua meillä ei ole mitään.” – Tänäänkään meidän juhlapöydästämme ei lopu tarjottava. Isäntä itse on läsnä aarteineen ja lahjoineen jakaen niistä meille.

Antti Herkkola

 

 

 

Pitkäperjantai 18.4.

Matt. 27: 33–54

Jeesuksen kärsimystie

Tänä tuskien päivänä saamme katsella Jeesuksen kärsimystietä. Se vie hänet Golgatalle, häpeälliselle teloituspaikalle. Ennen tuota maailmanhistorian suurinta oikeusmurhaa ihmiset yrittivät lieventää hänen kärsimyksiään antamalla hänelle huumaavaa sapensekaista viiniä. Jeesus ei kuitenkaan tahtonut juoda sitä.

Ristiinnaulitsemisen tapahduttua seuraa irvokas näytelmä. Tällä maailmanhistorian pyhimmällä hetkellä sotilaiden mielessä on vain Jeesuksen vaatteiden jakaminen. He heittävät niistä arpaa. Tässä käy kuin modernin teologian vir­he­tul­kin­nois­sa – Kristuksen kuoleman merkitykseksi heille tulee vain vaatteiden (tai ruoan) jako maailmalle. Kun Jumala on kuollut, jaetaan hänen omaisuutensa, jotta asiasta olisi edes jotakin hyötyä.

Sitten laaditaan ensimmäinen kirjoitus Jee­suk­sesta. Se ei ole pitkä, vain neljä sanaa, mutta tosi, toisin kuin monien aikamme kirjanoppinei­den selitykset. Mutta siitäkin, mikä on totta, tulee heidän mielestään vain syyte, tuomion peruste. Ihmiskunta, joka kipeästi tarvitsisi oikeaa hallitsijaa ja kuningasta, työntää hänet ristille. Ihmiskunta hylkää oikean kuninkaansa ja pelastajansa, mutta näin Jumalan suunnitelmat toteutuvat.

On myös turha panna toivoansa ihmisten enem­mistön sääliväisyyteen ja hyvyyteen. Ohi­kulkijat pilkkasivat häntä, ei heillä ollut to­dellista sääliä, empatiaa tai lähimmäisenrakkautta, ei edes suvaitsevaisuutta. Ihmisjärjelle alati ominaisen kiusauksen tapaan he pyysivät Jeesusta tekemään ihmeen, jotta he uskoisivat.

Vallanotto ennen ristinkuolemaa olisi johtanut Jeesuksen pois siltä tieltä, minkä Isä oli säätänyt. Se olisi myös jättänyt ihmiset vaille pelastusta. Näin ymmärtämättömät läsnäolijat kerjäsivät Jeesusta luopumaan siltä tieltä, mikä toisi heille pelastuksen.

Näiden ihmisten toimenpiteiden seurauksena oli, että pimeys tuli maan päälle. Sinne missä Jumala, hänen sanansa ja pyhä evankeliumi työnnetään pois maailmasta ja ihmisten keskeltä, sinne koittaa pimeys.

Tämän pimeyden keskellä Jeesus joutui yksin huutamaan: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.” Tämä Jeesuksen huuto ei ole mikään teatterikiljaisu. Se on ymmärrettävä merkityksel­tään todelliseksi. Jumala hylkää sen, jossa ei ole mitään vääryyttä, meidän takiamme. Hän joutui ristillä Jumalan hylkäämäksi, jottei kenenkään meistä tarvitsisi joutua Jumalan hylkäämäksi. Hän kärsi sen rangaistuksen, minkä me ansaitsemme.

Hän antoi henkensä, ja näin avautui tie taivaallisen Isän yhteyteen ja iankaikkiseen elämään. Merkiksi siitä temppelin väliverho repesi, haudat aukenivat ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. Emme ymmärrä tätä tapahtumaa muuten kuin esimerkkinä siitä, että Jumalan valtakunta on tullut. Nyt avautui syntiin langenneelle maailmalle jälleen pääsy Jumalan yhteyteen, koska Kristus on sovitusteollaan poistanut sen muurin, joka vallitsi Jumalan ja ihmisten välillä. Näin avautui myös tie taivaaseen ja iankaikkiseen elämän, ja siksi haudat aukenivat.

Aluksi sitä ei tajunnut kukaan muu kuin roo­malainen komppanianpäällikkö, joka totesi nämä tapahtumat nähdessään: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!” Mutta sitä varten tätä sanomaa julistetaan, että monet sen ymmärtäisivät, vastaanottaisivat ja uskoisivat.

Lasse Marjokorpi

 

 

 

Pääsiäispäivä 20.4.

Matt. 28: 1-8

Pääsiäisen riemuviesti Kristuksen ylös­nou­se­muk­sesta on viimeinen niitti Saatanan arkkuun. Jumalan vastustajan tappio on lopullisesti sinetöity. Kristuksen työ on tullut päätökseensä. Kaikki on täytetty. Kuoleman valta on voitettu ja tie taivaaseen avattu. Ja ennen kaikkea Jumala on sovitettu.

Aivan ehdotonta on, että tämä on historiallinen tosiasia. Raamatun todistus ylösnousemuksen historiallisuudesta on kiistaton. Kristityt eivät puhu vain ”hengellisistä totuuksista”, vaan todella meidän maailmassamme tapahtuneista asioista. Kysymys on koko kristinuskon totuudellisuudesta ja olemassaolosta. ”Mutta jos Kristus ei ole herätetty, niin teidän uskonne on turha, ja te olette vielä synneissänne.” (1. Kor. 15:17)

Joistakin asioista apostolit olivat epävarmoja ja joskus erimielisiäkin, mutta eivät Jeesuksen ylösnousemuksesta. Se on kaikkialla Raamatussa kristallinkirkas totuus. Jo Vanhan testamentin lehdillä Pyhä Henki on sen ilmoittanut, ja nyt se on silminnäkijöiden vahvistama.

Ensimmäisiä todistajia saivat olla naiset. Samat naiset, jotka olivat katsomassa Jeesuksen hautaamista, tulevat varhain aamulla haudalle. Matteus nostaa muiden evankelistojen tapaan esiin konkreettisen paikan, tyhjän haudan. Naiset saavat katsoa paikkaa, jossa Jeesus oli maannut. Itse ylösnousemus on Jumalan salaisuus, sitä ei kuvata. Enkeli ilmoittaa tämän ihmeellisen uutisen. Samalla tavoin kuin jouluyönä, ensimmäisenä on lohdutus: ”Älkää pelätkö.” Sen, jonka ei tarvitse pelätä, tulee olla iloinen ja tyytyväinen, toivoa ja odottaa kaikkea hyvää.

Naisten saama käsky mennä kiireesti kertomaan opetuslapsille, että Jeesus elää, on suurenmoinen evankeliumi. Surkeana lukkojen takana kyhjöttävät opetuslapset olivat hylänneet Jeesuksen hädän hetkellä, ja Pietari vielä kieltänytkin. Nyt Jeesus haluaa heidän kuulevan, että hän elää. Markus mainitsee Pietarin oikein erikseen. Kieltäjälle erityisesti kuuluu kertoa ylösnousemuksen evankeliumi. ”Niin ei siis meidänkään, näh­dessämme olevamme samanlaisessa heikkoudessa, synnissä ja epäuskossa, sovi epäillä, eikä liioin aja­tella Kristuksen jo meidät peräti hyljänneen, vaan meidän tulee tästä oppia enkelien taivaasta tulleen näiden viheliäisten, heikkojen ja epäileväisten syntisten lohdutukseksi.” (Luther)

Enkeli sanoi: ”Ei hän ole täällä.” Ylösnousemus on tuonut taivaallisen ulottuvuuden maanpäälliseen elämäämme niinkuin Paavali opettaa: ”Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa.” (Kol. 3:1–3) Emme mene katsomaan tyhjää hautaa, se ei ole kristityille sinänsä merkittävä paikka. Hän ei ole enää siellä. Jeesus elää. Sanassa ja sakramenteissa kohtaamme elävän Herran. Pyhässä messussa me ”ylennämme sydämemme” ja saamme ottaa vastaan taivaallisia lahjoja. Niitä me etsimme, ja niistä me elämme.

Pääsiäinen ei ole vain sanoma joskus tapahtuneista asioista. Se on elämässämme vaikuttava todellisuus – lupaus ja toivo – jonka varassa astumme kerran omaan kuolemaamme kokeaksemme, ettei se olekaan kuolema. Kuolemme herätäksemme ylös ja elääksemme ikuisesti. Jeesus, veljemme ja Heramme elää. Rukoilevaiset veisaavat Ach­re­ni­uk­sen virressä 122 ”Mun Jeesuksen elää, niin elän myös mä, sill Jeesus on elämän Herra ja pää.”

Johan Helkkula

 

 

 

2. pääsiäispäivä 21.4.

Matt. 28:8-15.

Kristuksen tyhjältä haudalta lähti liikkeelle kaksi sanomaa. Toisen ilosanoman seurauksena vietämme pääsiäisen riemujuhlaa. Meidän Herramme on voittanut kuoleman, ja samalla hän on voittanut meille elämän. Tämän uutisen käyttövoimana näytti olleen ilo ja riemu tapahtuneesta. Tämän sanoma voima oli itse tapahtuneessa. Enkelin sanat ja tyhjä hauta. Se pelotti, mutta täytti sydämet riemulla. Jumala itse oli valmistanut pääsiäisjuhlan herättämällä Poikansa.

Toinenkin sanoma lähetettiin haudalta. Tällä sanomalla ei itsellään ollut voimaa lähteä liikkeelle. Tämä sanoma täytyi nimenomaan lähettää. Voimaksi valjastettiin raha, sama väline, jolla oli aiemmin saatu myös Juudas liikkeelle. Tämä toinen sanoma syntyi pääsiäissanoman torjumisen seurauksena. Uutinen ylösnousemuksesta oli muutamille kuulijoille sietämätön.

Kuvaus tuo esiin seikan, joka usein jää huo­maamatta. Pääsiäisen sanoma lähti liikkeelle samanlaisena kaikille kuulijoille. Vastaanotto oli tyystin erilainen. Siinäpä on kysymys. Samalla tämä kysymys huomataan ajattomaksi. Vastauksia voisi etsiskellä fariseusten ja kirjanoppineiden ajatusmaailmasta.

Ensimmäinen uutinen Herramme haudalta on edelleen liikkeellä. Voimme havaita sen vastustamattoman voiman sen liikkuessa yli maan piirin. Me voimme seurata, kuinka se on koonnut maailmasta Jumalan kansan. Näemme, ettei se ole pysähtynyt. Edelleen näyttäisi siltä, että jos ensimmäinen uutinen tulee torjutuksi, jää tilaus toiselle.

Kysymys liikkeellepanevasta voimasta on sekin mielenkiintoinen. Tämä piirre osoittautuu ajattomaksi. Liikuttaako asioita spontaani ilo vai raha? Ensin mainittu on jollain tapaa käsittämätön, mutta ylivertaisen tehokas. Toinen käyttövoima on helposti ymmärrettävissä. Se ottaa voimansa langenneen maailman tutusta ilmiöstä, ahneudesta.

Tätä kysymystä sivuaa erinomaisella tavalla evankelista Luukkaan kuvaus Emmauksen tien opetuslapsista (Luuk. 24:30–32): ”Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään. He sanoivat toisilleen: ’Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?’”

Pauli Huhtinen