Blogi 16.9.2021

Rakkaudesta puhutaan paljon, mutta varsin erityislaatuinen ajatus on nimenomaan lähimmäisen rakastaminen. Kristillinen rakkaus lähtee aina läheltä liikkeelle. Se onkin usein kaikista vaikein tehtävä ja paljastaa lähimmäisenrakkauden vaatimukseen suuruuden ja vakavuuden.

Rakkautta opetellaan ja sitä koetellaan juuri lähellä olevien ihmisten kanssa. Siksi lähimmäisenrakkauden ensimmäinen testi on perhe, jossa olemme kaikista lähimpien ihmisten kanssa tekemisissä. Ehkä tässä on juuri syy, miksi kristityt puhuvat tänään niin paljon perhe- ja seksuaalietiikasta ja miksi perhettä vastaan niin kovasti hyökätään. Perheessä lähimmäisenrakkaus toden teolla punnitaan. Jos haluat rakastaa lähimmäistä, rakasta omaa perhettäsi ja puolusta perheiden asemaa yhteiskunnassa. Jos taas haluta tuhota lähimmäisenrakkauden, tuhoa rakastavat, kestävät ja hyvinvoivat perheet.

Maallistunut yhteiskunta puhuu lähimmäisenrakkauden sijaan mieluummin maailman parantamisesta tai rakkaudesta mahdollisimman universaalilla ja abstraktilla tasolla. Se pyrkii häivyttämään todellisen rakkauden vaatimuksen yleispätevien ja hyvältä kuulostavien periaatteiden savuverhoon.

Tälle ylevien periaatteiden korostamiselle on nimikin: moraaliposeeraus tai hyvesignalointi. Moraaliposeeraaja nostaa jonkun hyvänä pidetyn asian puolesta peukkua ja on julkisesti oikein näkyvästi sen puolella saadakseen hyvän ihmisen maineen, vaikka tuo asia ei vaikuta hänen konkreettisiin valintoihinsa tai arkiseen elämäänsä mitenkään. Tietenkin on helppo taistella ylevien periaatteiden puolesta, kun se ei vaadi itseltä mitään, mutta se ei vielä ole rakkautta.

Todellinen rakkaus on vaativaa. Se maksaa meille usein jotakin. Apostoli Johannes kirjoittaa, että siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme (1. Joh. 3:16). Rakkauden kaikista suurin muoto on siis itsensä uhraaminen toisen puolesta. Näin todellinen rakkaus vie meitä tekemään uhrauksia lähimmäisemme puolesta. Kärsimys on rakkauden hinta. Tältä pohjalta hyvesignalointi paljastuu eräänlaiseksi antirakkaudeksi, joka esittää rakastavansa, mutta ei uhraa mitään. Sillä on rakkauden ulkokuori, mutta pohjimmiltaan se vain ruokkii ihmisen omahyväisyyttä ja ylpeyttä.

Lähimmäisen rakastaminen tarkoittaa sen rakastamista, mitä olemme saaneet ja mitä meidän ympärillämme on. Aikamme ei tahdo tunnustaa mitään annettua tai saatua, vaan tahtoo poistaa ihmisen elämästä kaikki sidonnaisuudet, koska niiden nähdään sitovan ihmisiä ja rajoittavan ihmisten vapaata valintaa. Kun irtautuu tietyistä paikoista, ihmissuhteista, jäsenyyksistä, uskonnoista ja identiteeteistä, jotka eivät ole itse valittuja, aikamme ihminen kuvittelee löytävänsä vapauden. Tällaiseen universaaliuteen pyrkivä ihminen toimii kuitenkin lähimmäisenrakkautta vastaan. Kuinka voisimme rakastaa kaukana olevia ihmisiä, ellemme osaa rakastaa edes omaa perhettä, sukua, kylää, kaupunkia, kansaa, maata tai seurakuntaa?

Teksti on julkaistu alunperin kolumnina Sanansaattaja-lehdessä.

Santeri Marjokorpi