Seurakunta on koti, se on syntisten sairaala, se on Jumalan perhe, se on paikka, jossa voi olla oma itsensä ja sellaisena hyväksytty. Seurakunta on maailmaan lähetetty ja hukkuvia nostava pelastusalus, se on piruntorjuntapatteri, josta käsin hengellisin asein taistellaan Jumalan valtakunnan puolesta, se on pyhä kansa, joka uhraa Jumalalle kiitosuhrina ylistystään.

Suomen teologisen instituutin syksyn avajaisissa keskusteltiin tämän kolumnin aiheesta. Tosin kirjoitan tätä blogia jo ennen avajaispäivää, joten vuodatan tähän nyt vain omia mietteitäni aiheesta. STI:n syksyn – uskallan jo etukäteen sanoa – värikäs avajaispaneeli on katsottavissa ja kuunneltavissa tallenteena osoitteessa www.sti.fi.

Luulen, että jokaisella kristityllä on oma ajatuksensa siitä, millainen seurakunnan tulisi olla. Unelmaan saattaa liittyä huonoja kokemuksia siitä seurakunnasta, jossa on joskus käynyt tai jossa nyt on aktiivisesti mukana. Kukapa meistä ei olisi kokenut pienempiä tai suurempiakin pettymyksiä, kun uskonveljet ja sisaret eivät olleetkaan enkeleitä – ainakaan valkoisia sellaisia – , tai kun seurakunnan paimen ei jaksanutkaan kuunnella minua, tai kun seurakunnan toiminta ei kaikin osin vastaakaan minun omia näkemyksiäni. Tai joskus unelma syntyy siitä, kun istutaan ystäväporukassa saunassa ja parannetaan maailmaa ja samalla kirkkoa ja omaa seurakuntaa. Miten paljon enemmän voisimme tehdä, miten paljon enemmän rakastaa, miten paljon enemmän julistaa, miten paljon enemmän uhrata. Harvoin unelmat kuitenkaan toteutuvat. Kaikki jatkuu ennallaan, ja samat, vanhat ärsyttävät asiat pysyvät ja ärsyttävät aina vaan.

Lienee Jumalan viisautta, että tässä ajassa ei ole täydellistä seurakuntaa. Jokaisessa seurakunnassa on ja varmaan täytyykin olla vikansa ja puutteensa. Niin on ehkä siksi, että meillä olisi unelmoitavaa ja että osaisimme odottaa jotain parempaa, paljon parempaa, kerran Jumalan valtakunnan ikuisessa ilossa. Eikä täydellistä seurakuntaa voi olla senkään tähden, että me olemme epätäydellisiä. Tai mikä on vaikea tunnustaa: minä olen epätäydellinen. Seurakunta koostuu lopulta Jeesukseen uskovista ihmisistä, ja kun monta epätäydellistä ja syntistä laitetaan yhteen, ei siitä voi tulla täydellistä. Kunhan oppisin huomaamaan oman vajavaisuuteni, niin minun olisi helpompi hyväksyä toisen heikkoutta ja sitten voisin myös rakastaa seurakuntaani sellaisena kuin se on: epätäydellisenä.

Mutta seurakunta on sittenkin täydellinen! Seurakunta ei ole vain syntisten vaan armahdettujen syntisten yhteisö. Minä olen armahdettu ja Jumalan silmissä täydellinen, ja niin on uskonystävänikin, ja siksi myös koko seurakunta. Jospa unelmaseurakuntani olisikin ennen kaikkea sellainen paikka, jossa Jumala on omiensa keskellä ja hoitaa ja antaa anteeksi sanallaan ja sakramenteilla. Sellainen unelma täyttyy jo tässä ajassa ja on jo täyttynyt.

(julkaistu Sanansaattajan kolumnina 19.9.2015)