SUOMEN TEOLOGINEN INSTITUUTTI / 14.2.96




Timo Eskola

Apologeettinen radikalismi

Näkökulmia hermeneutiikan perusteisiin

Hermeneutiikka elää uutta kukoistuskauttaan. Uudet tuulet puhaltavat raamatuntulkinnassa. Suomen eksegeettisen seuran luentopäivä 1996 oli omistettu hermeneutiikalle. Kirkon tiedotuskeskuksen tiedotteen mukaan monet suomalaiset tutkijat ovat suorastaan luopumassa perinteisestä historiallisen kritiikin asetelmasta ja hylkäämässä kyseisen nimityksen eksegetiikan leimallisena yleisotsikkona. Jopa historiallis-kriittistä metodioppia kritisoidaan ja professoritasolla vaaditaan sitä kirjoitettavaksi uudelleen.

Uuden näkökulman painopiste on tekstin ja lukijan välisessä dynamiikassa. Onko kaikki nyt muuttunut? Mitä tarkoittaa raamatuntutkimuksen hermeneuttinen ote? Onko kaikki keksitty vasta nyt? Haetaanko uudella näkökulmalla vastausta historiallis-kriittisen tutkimuksen synnyttämiin teologisiin ongelmiin?

Raamattu ja tieteellinen maailmankuva

Tulkinnan kysymykset ovat aina olleet osa eksegeettistä tutkimusta. Olisi virheellistä ajatella, että hermeneutiikka on vasta nyt astunut tutkimuksen kentälle. Se epäilemättä elää nyt kukoistuskauttaan Suomessa, mutta sillä on ollut osansa tutkimuksessa aina. Erityisesti se on saanut merkitystä 1800-luvun alusta lähtien. Historiallinen tutkimus on kaikissa tutkimuksen vaiheissa määritelty jonkinlaisessa suhteessa tulkinnan kysymyksiin.

Tulkinnan tarve syntyi jo historiallisen tutkimuksen ensi vaiheissa. Tieteellinen tutkimus näytti suurelta osalta romuttavan koko kristillisen teologian ja riistävän Raamatun kristikunnalta. Siksi ongelmaan haettiin vastausta sekä hengellisin että tieteellisin keinoin. Ongelma sinänsä oli varsin hyvin tiedossa: valistuksen jälkeisen kristillisen teologian suuri trauma oli luonnontieteellisen maailmankuvan ja Raamatun sanoman ankarassa yhteentörmäyksessä. Jeesus Kristus ja hänen evankeliuminsa eivät sopineet moderniin maailmankäsitykseen. Raamattu oli häpeällisen yliluonnollinen ja evankeliumi tuntui olevan sidoksissa myyttiseen ajatukseen Kristuksen kosmisesta matkasta taivaan ja maan välillä. Voiko tähän umpikujaan löytyä ratkaisua?

Ratkaisu löytyi monenakin eri versiona. Hengellinen vastaus oli luonnollisesti helppo. Siihen riitti pelkkä tutkimuksen erottaminen uskonnosta: uskova tiedemies saattoi uskoa myös yliluonnolliseen, eikä hänen tarvinnut välittää materialistisesta maailmankuvasta silloin, kun ristiriita syntyi. Yliopistomaailmassa vastaus oli toisenlainen, mutta tavoite silti yllättävän sama. Raamatun sanoma erotettiin historiasta ja uskosta tehtiin ihmisen henkinen todellisuus. Näin haluttiin pelastaa kristinuskon "olemus" luopumatta historiallisesta tutkimuksesta.

Miten tämä oli käytännössä mahdollista? Esimerkiksi D.F. Strauss (1835) ilmaisi asian suorastaan klassiseksi muodostuneella tavalla. Raamatun ikuiset totuudet eivät hänen mielestään kaadu edes evankeliumikertomusten historiallista todenperäisyyttä epäiltäessä. "Kristuksen yliluonnollinen syntymä, hänen ihmeensä, hänen ylösnousemisensa ja taivaaseen astumisensa säilyvät ikuisina totuuksina, huolimatta epäilystä, jota voidaan esittää niiden todellisuudesta historian tosiseikkoina." Lähtökohtanaan Strauss piti Hegelin näkemystä "Hengen" ideamaailmasta. Tosiasiassa kuitenkin hänen tulkintansa perustui enemmänkin uuteen sovellutukseen Immanuel Kantin tietoteoriasta.

Selittämisen ja tulkinnan erottaminen

Miten ikuinen totuus voi olla tieteellisesti pätevä asia, vaikka historiallinen todellisuus näyttää olevan sitä vastaan? Kantilaisen transsendentaalifilosofian uskottiin antavan vastauksen. Vaikka Immanuel Kantin omat teokset koskettelivat teologiaa vain vähän, hänen filosofiaansa on hyödynnetty raamatuntulkintaan monin eri tavoin. Kant asetti ihmisen kaiken tulkinnan ja tiedonhankinnan keskipisteeksi. Sekä tutkimusprosessin että ymmärrysprosessin painopiste oli hänen mukaansa havainnoitsijassa.

Näkemykset tulevat esille erityisesti tietoteoriassa. Kantin mukaan ihmisillä on kahdenlaista tietoa. Ensinnäkin empiirisistä asioista saadaan tavallista havaintotietoa. Toisaalta meillä on kuitenkin havaintoa edeltävää ja siitä riippumatonta apriorista tietoa, joka on muun tiedon edellytys. Tätä persoonaan ja esimerkiksi havaintomuotoihin liittyvää tietoa Kant kutsuu transsendentaaliseksi tiedoksi.

Kant ei tosin ole enää perinteinen empiristi. Hän ajatteli, että havainto ei saavuta kohteensa todellista olemusta. Tieto perustuu ainakin osaltaan mielikuvaan, joka on vuorovaikutuksessa tarkasteltavan kohteen kanssa. Näin Kantista johtaa linja fenomenologiaan. Historiallisen tutkimuksen osalta on kuitenkin muistettava, että empiirinen tieto oli Kantin mukaan kausaalitietoa, joka muodostui syyn ja seurauksen ankaran lain mukaan.

Tiedon alueen kahtiajaosta seurasi luonnon ja persoonan erottaminen toisistaan. Luontoa arvioidaan mekaanisen kausaliteetin näkökulmasta. Se vastaa empiiristä tietoa. Persoona on kuitenkin jotain tästä erillään olevaa. Hermeneutiikan kannalta se merkitsi uutta kahtiajakoa. Luonto on selittämisen kohde, ja persoona puolestaan on sielun kykyineen ja kategorioineen ymmärtämisen subjekti. Siksi persoonan ja kaiken inhimillisen toiminnan ymmärtäminen on omalakista.

Teologiseen hermeneutiikkaan on vaikuttanut myös Kantin transsendentaalifilosofian moraaliteologinen puoli. Kantin mukaan moraalilaki on apriorinen. Se ei määräydy empiirisesti, vaan sen muodostaa "puhdas" järki ja sen määräämä tahto. Moraalilla on siksi aivan itsenäinen paikkansa maailmassa. Se ei sijoitu empiirisen maailman piiriin, eikä se toisaalta ole myöskään jumalallinen missään yliluonnollisessa mielessä. Moraalilaki kuuluu persoonan "sielun kykyjen" alueelle. Kantin terminologian mukaan sitä kutsutaan "transsendentaaliseksi".

Kantin tekemä tiedon alueen kahtiajako loi edellytykset sille, että tieteellinen selittäminen ja tulkinta voitiin erottaa toisistaan. Historiaa koskeva tieto oli mahdollista selittää kausaalilakien avulla. Kaikki "sanomaan" liittyvä puolestaan oli helppo sijoittaa persoonan kategorioihin - olihan tulkinta kantilaisessa ajattelussa sielun kykyjen sanelemaa.

Kantin vaikutus näkyy eurooppalaisessa tiedemaailmassa selvästi. 1800-luvun alkupuolella se vaikutti voimakkaasti teologiassa ja vuosisadan lopulla uuskantilaisuus jatkoi perinnettä nousten ensimmäiseksi merkittäväksi vastareaktioksi historiallista positivismia ja induktivismia vastaan. Uuskantilaisuudessa haluttiin korostaa erityisesti humanistisen tutkimuksen omalakisuutta. Ihmistä tutkivan tieteen sanottiin toimivan subjektiivisuuden periaatteen mukaan. Kantiin vedoten voitiin sanoa, että tieto välittyy ja värittyy aina inhimillisen kokemuksen kautta.

Transsendentaalifilosofian mukaisen, "ymmärtävän" hermeneutiikan keskipisteessä on persoona. Näkemys vaikutti erityisesti filosofiassa ja ihmistieteissä, mutta se näkyi myös teologiassa. Uskonnollisuus oli jotain sellaista, jota voitiin ymmärtää ainoastaan ihmisen persoonan lähtökohdista. Kun lisäksi luonto ymmärrettiin perinteisellä tavalla aksiomaattisen tutkimuksen kohteeksi, sitä ei tarvinnut ymmärtää, vaan selittää. Se oli kausaliteettien väistämättömien lainalaisuuksien aluetta.

Kahtiajako on kaavan muodossa seuraava:
	EMPIIRINEN TIETO 		TRANSSENDENTAALINEN TIETO
	Raamatun historiallinen 		sanoman tulkinta
	tutkimus

Kieltääkö tiede Jumalan?

Apologeettisen hermeneutiikan käyttövoimana on ollut empirismin haaste. Sen mukaan historiatieteeltä vaadittiin immanenttia otetta: sen piti tarkastella historiaa mekaanisen kausaliteetin tasolla. Tutkimuksen tuli olla jumalakysymyksen suhteen täysin agnostista. Historiallisen tutkimuksen oli periaatteessa vältettävä kaikkea Jumalasta puhumista. Jumalan toiminnalla ei sopinut perustella yhtään Uuden testamentin kuvaamaa tapahtumaa.

Historiallisen tutkimuksen agnostisuuden vaatimus ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että sama vaatimus olisi asetettu koko tieteelle. Hermeneutiikan teoriaa tarkasteltaessa on kiinnitettävä aivan erityistä huomiota siihen, että historiallis-kriittisen kauden käsitys tieteestä kokonaisuutena ei suinkaan sisältänyt agnostisuuden ajatusta. Kantilainen, transsendentaalifilosofiaa hyödyntänyt ratkaisu pyrki ainoastaan sovittamaan uskonnollisen sanoman luonnontieteelliseen maailmankuvaan. Sen ohella tieteen uskottiin toki kykenevän tavoittamaan jumalallisen totuuden.

Tieteen ajateltiin luonnollisesti kattavan sekä selittämisen että tulkinnan. Virheellinen käsitys agnostisuuden vaatimuksesta saattaa syntyä silloin, kun unohdetaan teorian lähtökohtana oleva näkemys tiedon kaksijakoisesta luonteesta. Tietoteoria sisälsi kaksi puolta: empiirisen tiedon ja apriorisen tiedon. Sillä perusteella ajateltiin ilmoitustotuuden olevan järkevää ja perusteltua tietoa - olihan se ilman havaintoa saavutettavaa apriorista tietoa. Transsendentaalifilosofian kuviteltiin siten tarjoavan tieteellisesti perustellun menetelmän Uuden testamentin jumalallisen sanoman tarkasteluun.

Juuri tuo kaksijakoinen lähtökohta jätti hermeneutiikan teorian ongelmalliseen asetelmaan. Hermeneutiikassa jouduttiin seuraamaan yhtä aikaa kahta, keskenään ristiriidassa olevaa todellisuusperiaatetta. Ei ole ihme, että "luonnontieteellinen" tai paremminkin immanentti alue pyrki vähitellen valtaamaan suurimman osan tulkintateoriasta. Mitä taas tulee agnostisuuden vaatimuksen synnyttämän hermeneutiikan sisältöön, sekin näyttää usein olleen luonteeltaan varsin immanenttista. Luonnontieteellisen maailmankuvan vaikutuksesta uskonto on tulkittu eri tavoin aidoksi ihmisyydeksi. Hermeneutiikalla on silloin ollut läheinen yhteys uskontoteorian kanssa. Sellainenkin tulkinta tulee tieteen kentässä tietysti hyväksyä yhdeksi hermeneuttiseksi ohjelmaksi, mutta sitä ei ole syytä pitää tulkinnan ainoana yleisteoriana. Tärkeämpää on olla tietoinen kunkin ohjelman lähtökohdista ja luonteesta ja pitää hermeneuttiset ohjelmat erossa yleisteoriasta.

Apologeettinen radikalismi

Edellä olevan analyysin perusteella voidaan kooten sanoa seuraavaa. Hermeneuttiset kysymykset ovat eläneet historiallisen tutkimuksen rinnalla historiallis-kriittisen aikakauden ensi vaiheista. Raamatuntutkimuksen ongelmaksi muodostui yliluonnollinen ja myyttinen Raamattu, joka ei sopinut historiallisen tutkimuksen maailmankuvaan. Erottamalla selittäminen ja tulkinta toisistaan yritettiin pelastaa kristinuskon sanoma, koska se näytti hajoavan historiallisen tutkimuksen puristuksessa. Näin voitiin säilyttää sekä historiallinen tiede että Raamatun "ikuinen" sanoma. Tutkimuksen historian suuret radikalistit ajattelivat siten olevansa suuria apologeettoja.

Tällaisia uskon puolustajia oli esimerkiksi A. von Harnack. Hän antoi tunnetulle luentokokoelmalleen aikakauteen sopivan nimen Kristinuskon olemus. Harnack oli Ritschlin oppilas ja opettajaltaan hän omaksui teologialleen uuskantilaisen lähtÖkohdan. Harnack etsi hermeneutiikassaan Raamatun aitoa uskontoa. Se ei voinut löytyä perinteiseen tapaan kristologiasta eikä pelastusopista. Harnackin mukaan oikea Raamatun ja uskon tulkinta keskittyi Jeesukseen, hänen persoonaansa ja hänen uskontoonsa. Siksi Jeesus itse ei varsinaisesti kuulu uskonnon kohteeseen. "Ei Poika, vaan Isä yksin kuuluu evankeliumiin, sellaisena kuin Jeesus on evankeliumin julistanut." Uskontunnustuksen tuleekin Harnackin mukaan olla Isän tunnustamista. "Mitäpä näin ollen tunnustaminen voi muuta merkitä kuin Jumalan tahdon täyttämistä siinä varmassa vakaumuksessa, että hän on Isä ja tuomari? Mistään muusta tunnustuksesta Jeesus ei ole koskaan puhunut."

Perinteisessä soteriologiassa oli usko ymmärretty Harnackin mielestä aivan virheellisesti. Siksi hän määritteli kristinuskon todellisen olemuksen moraalisesti arvokkaaksi elämäksi. "Kokemus - vain omaan kokemukseen perustavaa uskontoa on tunnustettava! Kaikki muu tunnustaminen on Jeesuksen mielestä teeskentelyä ja turmiollista. Niinkuin evankeliumissa ei ole mitään laajaa Äuskonoppiai, niin siinä vielä vähemmin on mitään neuvoa valmiin opin omaksumiseen ja tunnustamiseen. Uskon ja tunnustuksen tulee syntyä ja kasvaa maailmasta poiskääntymisen ja Jumalan puoleen kääntymisen ratkaisevasta käännekohdasta ja tunnustuksen ei tule muuta olla kuin uskon osoittamista teoissa."

Harnackin näkemys eroaa Straussin ja muiden aikaisempien eksegeettien hermeneutiikasta siinä, että hän ei keskity enää ajatukseen ilmoituksesta. Transsendenttinen ulottuvuus on suljettu teologian ulkopuolelle. Kantilaiseen transsendentaalifilosofiaan nojaten Harnack tarkastelee vain persoonan kokemuksia. Hermeneutiikan tavoitteena on silloin arvioida, millainen vaikutus historian Jeesuksella on nykypäivään. Yhtä kaikki Harnack oli henkeen ja vereen apologeetta, joka halusi varjella kristinuskon "olemuksen" tieteen näennäisiltä hyökkäyksiltä.

Toinen tavoitteellinen apologeetta oli Rudolf Bultmann. Bultmann ei enää omaksunut idealismin ontologiaa eikä historiankäsitystä. Hänen mukaansa uskonnon historiallista puolta ei voi pitää ideamaailman välttämättömänä itsetoteutuksena. Idealismin ontologian tilalle tuli tunteen ja elämyksen painotus. Tyypilliseen uuskantilaiseen tapaan Bultmann esitti, että jokainen uskonnollinen kokemus (Erlebnis, myös "elämys") on uusi, alkuperäinen ja itsenäinen (1917). Oikea käsitys uskonnollisten lausumien historiallisuudesta syntyy ainoastaan silloin, kun ymmärretään, että jokainen lausuma on uskonnollisen kokemuksen tai elämyksen tulos. Uskonnolliset lauseet ovat yksilön pyrkimystä selittää suhdettaan transsendenttiseen.

Koska uskonnollisella kokemuksella sanotaan olevan uskonnon olemuksen määrittelyssä ratkaiseva hermeneuttinen asema, on selvää, että Bultmannin teologia on alusta pitäen rakentunut uuskantilaiselle perustalle. Hänen tietoteoriansa on kaksijakoinen. Siksi hermeneuttinen periaate uskonnollisen tiedon käsittelemiselle haetaan persoonan edellytyksistä. Sama teoreettinen jako nähdään Bultmannin myöhemmistä näkemyksistä.

Bultmannin teologian kokonaisuutta tarkasteltaessa on syytä panna merkille, että ihmisen kokemuksen painotus ei nouse esille vasta eksistenssifilosofian vaikutuksesta. Se on uuskantilaisen tietoteorian synnyttämä historiallis-kriittisen kauden näkemys, joka perustuu Bultmannin edeltäjien transsendentaalifilosofiaan.

Esimerkiksi Bultmannin muotohistoria (Die Geschichte der synoptischen Tradition, 1921) sisältää jo periaatteessa lähes saman hermeneuttisen periaatteen kuin myöhempi eksistentiaalinen interpretaatio. Muotohistoriallisen teorian mukaan evankeliumikertomus oli säilynyt ensisijaisesti vain siksi, että se palveli seurakunnan tarpeita ja liittyi sen kokemuksiin (kertomuksen Sitz im Leben). Bultmannin myöhemmin esiin tuomat myyteistä riisumisen ohjelma ja eksistentiaalinen interpretaatio rakentuivat myös edellä mainitun perustelun varaan. Hän kehitteli edelleen Straussille aikoinaan tärkeäksi muodostuneen myytin käsitteen soveltamista Raamatun selittämiseen. Bultmann piti tulkinnan keskeisimpänä ongelmana Raamatun myyttistä maailmankuvaa. Tulkitsijan on joko tunnustettava vanha kolmikerroksinen maailmankuva ja apokalyptinen historiankäsitys tai sitten etsittävä näistä riippumatonta totuutta. Bultmann katsoi, että menneen ajan maailmankuvaan ei ole paluuta. Nykyajan ihmiselle olennaisinta on etsiä Raamatun ajaton ohje hänen itsensä ymmärtämiseen.

Marburgin kaudella (vuodesta 1921 eteenpäin) syntyi yhteistyö M. Heideggerin kanssa. Heideggerin fenomenologian perusteella Bultmann muotoili eksistentiaalisen interpretaation ajatuksen. Se merkitsi sitä, että Raamatun ajaton sanoma tulkittiin ihmisen olemisen näkökulmasta. Sanoman katsottiin ilmentävän ihmiselämälle merkityksellisiä tekijöitä. Bultmannin hermeneuttinen periaate ei kuitenkaan muuttunut. Se perustui yhä uskonnollisen kokemuksen ajatukseen. Kokemuksessa ajankohtaistui eräänlainen "uskonnollinen totuus" ihmisen tilanteesta maailmassa. Tärkeitä eivät ole apokalyptiset näyt tulevaisuudesta tai Jumalan olemuksen pohdinta. Oikea tulkinta löytyy silloin, kun ihminen joutuu Raamatun avulla pohtimaan "varsinaista" eksistenssiään nykyhetkessä. Oikea itseymmärrys maailmassa merkitsee esineellisyyden hylkäämistä ja tarttumista aitoon ihmisyyteen nykyhetkessä. Aitoudessa toteutuu ihmisen "autenttinen oleminen". Heideggeria soveltaen Bultmann katsoi kristinuskon synti- ja syyllisyysproblematiikan olevan tosiasiassa ihmisen aidon olemisen etsintää. Jumalan armon vastaanottaminen merkitsee vapautumista näkyvään maailmaan perustuvasta varmuudesta. Aito oleminen merkitseekin pelastumista tässä hetkessä.

Eksistenssifilosofia antoi Bultmannille uuden kielen hermeneutiikan esittämiseen. Se ei kuitenkaan enää muuttanut ratkaisevasti hänen tulkintansa uuskantilaista luonnetta. Hermeneutiikan dualistinen piirre pikemminkin terävöityi eksistenssifilosofian terminologian avulla. Kristinuskon varsinainen sanoma oli Bultmannille "keerygma", jumalallinen totuus. Se ei sellaisenaan näy Raamatusta, mutta Raamattu voidaan tulkita oikein, kun sen tekstejä pidetään ilmauksina aidosta olemisesta. Tämä on apologetiikkaa par exellence. Myytti ei voi enää koskaan hävittää aitoa uskoa, koska se on vain virheellinen ja aikasidonnainen ilmaus pyrkimyksestä itseymmärrykseen.

Hermeneutiikan historian tarkastelu yllättää monet teologit ja eksegetiikan harrastajat. Kaikkein radikaaleimpina pidetyt tutkijat osoittautuvat todellisiksi apologeetoiksi, jotka ovat kuvitelleet puolustavansa todellista kristinuskoa virhetulkintojen hyökkäyksiltä. Sen he tekivät tieteellisenä pitämänsä hermeneutiikan avulla, eivät uskonnollisin argumentein. Uusi suomalainen innostus hermeneutiikkaan ei siten olekaan välttämättä kovin uusi asia. Nyt on kysyttävä vakavasti, onko uusi hermeneutiikan aalto todella muuttamassa vanhaa apologeettista asetelmaa vai ei.

Apologeettisen hermeneutiikan ongelmat ovat kyllä ilmeisiä. Selittämisen ja tulkinnan jako perustuu selvästikin väärin sovelletulle kantilaiselle tietoteorialle. On vaikea kuvitella, että modernit teoreetikot ottaisivat sitä vakavasti. Asiaa ei voi korvata edes Hegelin idealismilla, koska sitä tuskin kukaan kannattaa nykyään. Sama ongelma koskee heideggerilaista Bultmannin tulkintateoriaa. Eksistentialisteja on eksegeettien joukossa enää kovin vähän eivätkä he kykene johtamaan koko hermeneutiikkaa omalla kapealla teoriallaan. Hermeneutiikan uusi nousu herättääkin enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Apologeettinen hermeneutiikka on kuollut. Mitä on tieteellinen hermeneutiikka?


[STI:n kotisivu] [Luennot] [Palaute]