STI Uskonpuhdistus-sarjan luento 10.2.98 / pastori Hannu Lehtonen

KRISTUKSEN VIRKA JA TEHTÄVÄ: MEIDÄN LUNASTUKSEMME


Tämä luento on ensimmäinen osa täksi kevääksi suunniteltua uskonpuhdistusluentosarjaa. Sarjan teemat käsittelevät kristillisen uskon keskeisiä kohtia. Aiheiden taustalla on luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluva Schmalkaldenin uskonkohdat. Koska osakseni tullut esitys "Kristuksen virka ja tehtävä: meidän lunastuksemme" aloittaa tämän sarjan, on mielestäni paikallaan tuoda jotain esille Schmalkaldenin uskonkohtien taustasta.

I Taustaa

    Schmalkaldenin uskonkohtien otsakekirjoitus kuuluu seuraavasti:
    "KRISTILLISEN OPIN KOHDAT, jotka meikäläisten puolelta oli tarkoitus jättää Mantovassa tahi jossakin muualla pidettäväksi aiotulle kirkolliskokoukselle, ja jotka sisältävät sen, mitä me voimme hyväksyä, ja sen, missä kohdin me joko voimme tai emme voi tehdä myönnytyksiä. Tohtori Martti Lutherin kirjoittamat Vuonna 1537" (TK 1948,241).

    Uskonpuhdistajat olivat toistuvasti ehdottaneet yleisen kirkolliskokouksen pitämistä, jossa voitaisiin käsitellä oppikysymyksiä. Paavi ei kuitenkaan ollut ensinkään halukas tällaiseen. Kuitenkin keisarin painostuksesta paavi Paavali III lopulta julkaisi bullan vuonna 1536, jolla määrättiin kirkolliskokous pidettäväksi Mantovassa, Italiassa, --------8. toukokuuta 1537. -Tuon aiotun kirkolliskokouksen luonteesta ei kuitenkaan sanottu mitään. Tämä enteili pahaa. Paavi sanoikin toisessa bullassaan, että mainitun kirkolliskokouksen tavoite on "hävittää myrkyllinen ja turmiollinen luterilainen harhaoppi juurineen pois" (St. L. 16,1914).

    Lutherilla ei ollut kovin optimistisia odotuksia kyseisen kokouksen suhteen. Eräälle paavin lähettiläälle hän sanoi: "Vaikka te kutsuttekin koolle kirkolliskokouksen, te ette käsittele autuaaksitekevää oppia, pelastavaa uskoa jne., vaan hyödyttömiä lakeja ruuista, pappien vaatteiden pituuksista, munkkien harjoituksista jne." Schmalkaldenin uskonkohtien esipuheessaan Luther esittää vielä paljon synkempää tekstiä: "...paavi mieluummin päästää koko kristikunnan tuhoutumaan ja kaikki sielut joutumaan kadotukseen kuin sallii edes vähäistä itsensä ja joukkonsa parantamista ja hirmuhallituksensa rajoittamista" (TK 1948,243).

    Uskonpuhdistuksen seurakuntien tehtäväksi tuli ottaa kantaa paavin julkaisemaan bullaan. Miten oli suhtauduttava aiottuun kirkolliskokoukseen? Oliko sinne mentävä vai kieltäydyttävä koko asiasta. A.E.Koskenniemi kuvailee tilannetta seuraavasti: "Luterilaisia hallitsi luja, sovitteluihin taipumaton mieliala. He asettuivat odottavalle kannalle. He päättivät mennä kirkolliskokoukseen, jos heidät sinne kutsutaan, mutta pysyä siitä poissa, jos heidät sinne haastetaan. Kutsun he aikoivat ottaa vastaan julkaisemalla julkisen vastalauseen, jossa he ilmoittavat, etteivät tule suostumaan muuhun kirkolliskokoukseen kuin sellaiseen, joka on yleinen, vapaa, hurskas, kristillinen ja puolueeton, ja johon valitaan hurskaita, oppineita,, puolueettomia ja luottamusta nauttivia miehiä, kykeneviä tutkimaan uskonnollisia ristiriitoja Jumalan sanan mukaan" (TK 1948, esipuhe).

    Luterilaiset halusivat vapaata kirkolliskokousta ja sellaisena heidän oli vaikea pitää aiottua kokousta, jossa olisivat paavi ylimpänä tuomarina ja häneen valalla sitoutuneet piispat muina jäseninä. Saksin vaaliruhtinas Johan Fredrik antoi Lutherille jo elokuussa 1536 tehväväksi laatia kyseistä kokousta silmälläpitäen vähimmäismääräiset uskonkohdat. Luther itse mainitsee uskonkohtien esipuheessa tästä toimeksiannosta: "...uskottiin minun tehtäväkseni oppimme eri kohtien esittäminen ja kokoaminen sen varalta, että me, jos ne joutuvat käsittelynalaisiksi, olisimme selvillä siitä, missä kohdin saatamme tehdä myönnytyksiä paavilaisille ja mistä kohdista meidän ehdottomasti on pidettävä kiinni" (TK 1948,243).

    Tämän mukaisesti Luther muotoili nämä uskonkohdat. Hänelle itselleen ne merkitsivät myös testamenttiakin, koska sairastelunsa vuoksi hän uskoi kuolevansa ehkä hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa.

    Lutherin työ oli valmiina vuoden 1536 joulukuussa. Hänen työtoverinsa hyväksyivät uskonkohdat varauksetta, paitsi että Melanchthonin mielestä paaville voitiin sallia johtoasema, mikäli tämä sallisi evankeliumin vapaan saarnaamisen. Huomiota kiinnittää vaaliruhtinas Johan Fredrikin jyrkkä kanta tämän suhteen hänen lausuessaan, että jos paaville maisteri Philippin ehdotuksen mukaan rauhan vuoksi myönnetään oikeus hallita meitä, meidän piispojamme, meidän seurakunnanpaimeniamme ja saarnaajiamme, me asetumme vaaralle alttiiksi, me, jotka Jumala juuri on vapauttanut babylonialaisesta vankeudesta.

    Schmalkaldenin uskonkohtien nimi juontaa juurensa Schmalkaldenista, joka sijaitsee lähellä Erfurtia. Sinne kokoontui suuri joukko uskonpuhdistusta kannattavia teologeja ja maallisen vallan edustajia helmikuussa 1537. Vaaliruhtinas Johan Fredrikin tarkoituksena oli, että Lutherin laatimat uskonkohdat olisi virallisesti tunnustettu siellä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Schmalkaldenissa tarkistettiin ja allekirjoitettiin Augsburgin tunnustus sekä sen puolustus. Koska näissä ei ollut erityistä kohtaa paaviudesta, sai Melanchthon tehtäväkseen laatia kirjoituksen, joka nykyään tunnetaan nimellä Paavin valta ja johtoasema ja joka tunnustuskirjoissa tunnustetaan Schmalkaldenin uskonkohtien liitteenä (FC SD 10,21).

    Lutherin uskonkohtia kokous ei virallisesti tunnustanut. Lutherin uskonkohdat olivat hyvin jyrkät sekä paavilaisten että reformoitujen eli zwingliläisten suhteen. Viimeksimainittujen suuntaan Luther muotoili ehtoolliskohdan jyrkemmäksi kuin missään muualla tunnustuskirjoissa: "Käsityksemme on, että ehtoollisen leipä ja viini on Kristuksen todellista ruumista ja verta" (TK 1948,263). Ruhtinaiden muodostama ns. Schmalkaldenin liitto ei olisi kokonaisuudessaan voinut hyväksyä Lutherin laatimia uskonkohtia ja näin ollen se olisi hajoittanut mainitun liiton. A.E.Koskenniemi sanookin, että politiikka saneli tässä ratkaisun.

    Lutherin uskonkohdilla oli kuitenkin itsessään suuri voima. Jo Schmalkaldenissa sen allekirjoitti 44 teologia, eli enemmän kuin Augsburgin tunnustuksen ja sen Puolustuksen. Samoin kuin Lutherin laatimat katekismukset Schmaldenin uskonkohdat saavuttivat tunnustuskirjan aseman nopeasti omalla painollaan ilman virallista hyväksyntää. Tässä ominaisuudessa näihin uskonkohtiin viittaa noin 40 vuotta myöhemmin Yksimielisyyden ohje. Hyvin pian Schmalkaldenin uskonkohdat tunnustettiin luterilaisten keskuudessa Augsburgin tunnustuksen oikeaksi selitykseksi vastoin ajassa liikkuvia harhoja ja harhatulkintoja.

    Schmalkaldenin uskonkohdissa tulee esiin, kuten edellä todettiin, luja, sovitteluihin taipumaton mieliala. Tämän hengen ilmaisee sangen elävällä tavalla Luther itse rukoillessaan Uskonkohtien esipuheen lopussa: "Voi Herrani Jeesus Kristus! Pidä sinä itse kirkolliskokous ja vapahda omasi ihanalla tulemuksellasi! Hukassa ovat paavi ja hänn kannattajansa: eivät he välitä sinusta. Auta siis sinä meitä köyhiä ja kurjia, jotka huokaamme puoleesi ja täydellä todella etsimme sinua, sen armon mukaan, jonka sinä olet meille antanut Pyhällä Hengelläsi, joka iankaikkisesti ylistettynä sinun ja Isän kanssa elää ja hallitsee. Amen." (TK 1948,246)

II Kristuksen lunastustyö

"Uskottavan uskonkohdan määrää Jumalan sana"

    Schmalkaldenin uskonkohdissa viitataan aluksi lyhyesti vanhakirkollisiin uskontunnustuksiin ja tunnustaudutaan niihin. Samalla todetaan, ettei luterilaisilla ole niistä kiistaa paavilaisten kanssa. On kuitenkin huomattava, että Luther määrittelee asian: "...koska me, niin puolin kuin toisinkin ne tunnustamme". Luther oli ensin käyttänyt tässä myös sanaa "uskomme", mutta hän jätti sen lopullisesta versiosta pois, koska hän ei voinut myöntää paavilaisten todella uskovan näihin uskontunnustuksiin.

    Schmalkaldenin uskonkohtien pääkohta on heti tämän jälkeen tuleva lyhyt luku Kristuksen virasta ja teosta eli meidän lunastuksestamme. Luther tunnustaa Schmalkaldenin uskonkohdissa uskonsa Kristuksen toimittamaan lunastukseen muutamilla lyhyillä mutta väkevillä Raamatunkohdilla (Rm 4:25; Joh 1:29; Jes 53:6; Rm 3:23). Tässä hän vyöryttää esiin raskaan tykistönsä, joka suuntautuu varsinkin paavilaisuuden linnakkeita vastaan.

    Aikana, jolloin yksinkertainen usko Raamattuun Jumalan pyhänä, erehtymättömänä Sanana varustetaan fundamentalismin, biblisismin ym. polttomerkeillä, on pysäyttävää, miten ratkaisevan aseman Luther antaa Raamattu-perusteluille. Messu-uhria käsittelevässä kohdassa Luther sanookin: "Mutta onhan niin, että uskottavan uskonkohdan määrää Jumalan sana eikä mikään muu, ei edes kukaan enkeli" (II-,2,15).

Armon välttämättömyys

    Schmalkaldenin uskonkohtien järjestys poikkeaa mm. Augsburgin tunnustuksesta. Luther esittää heti koko kristillisen uskon pääkohdan ja osoittaa sitten, missä kohdin paavilaisuus erityisesti sotii tätä pääkohtaa vastaan. Lähtökohtana on luonnollisesti syntisen ihmisen pelastuksen tarve, vaikka sitä selvitetäänkin vasta myöhemmissä kohdissa. Olennainen tiivistyy kahteen kohtaan. Aadamin lankeemuksen kautta kaikista ihmisistä on tulut syntisiä ja kadotustuomion alaisia: "... että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä" (Room. 3:19). Jumalan laki paljastaa synnin, mutta ei auta ihmistä vapautumaan synnin rangaistuksesta ja vallasta: "...ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista" (Room. 3:20). Vähässä katekismuksessa Luther selittää, mistä meidät on lunastettu: "Minä uskon, että Jeesus Kristus, tosi Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, ja myös tosi ihminen, neitsyt Mariasta syntynyt, on minun Herrani, joka minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen lunasti, kalliisti osti ja vapautti kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta."

Kristus on lunastanut meidät

    Lutherin lainaamillaan Raamatun kohdilla esiintuomaa pääuskonkohtaa kutsutaan luterilaisessa teologiassa objektiiviseksi sovitukseksi. Objektiivinen tarkoittaa subjektista riippumatonta. Syntisen ihmiskunnan lunastus on tapahtunut täydellisesti ihmisistä riippumattomatta. Tätä alleviivaa profeetta Jesajan sana: "Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme." Tämän mukaisesti Johannes Kastaja nähdessään Kristuksen tulevan Jordanille kasteelle sanoi hänestä: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin." Nämä Lutherin lainaamat kohdat osoittavat, että maailman synti pantiin viattoman Kristuksen päälle, hänen kannettavakseen. Jesajan käyttämä sana "heittää" kertoo siitä, että maailman synti luettiin Kristukselle. Tässä on siis kyseessä todellinen suur-imputaatio, koko maailman syntien ja rikkomusten lukeminen Jumalan Pojalle. Tällä perusteella Luther saattaa sitten toisaalla kutsua Kristusta suurimmaksi ja jopa ainoaksi syntiseksi.

    Johannes Kastajan käyttämä sana Joh. 1:29 voidaan kääntää sanoilla: "ottaa pois, kantaa, viedä pois, siirtää" jne. Kristuksen tehtävänä oli kantaa ja ottaa pois meidän syntimme. Tämä on tapahtunut hänen elämänsä ja ennen kaikkea hänen ristinkuolemansa kautta. Kristuksen sana ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit" on syntiä kantavan, helvetin piinaa kärsivän Jumalan Pojan sana. Ainoa selitys tälle rukoukselle on, että hän todellisesti kärsi Jumalan vihan tuomion ristillä, että hänen kärsimyksensä todella oli rangaistuskärsimys.

    Ensimmäisessä Lutherin lainaamassa Raamatun kohdassa Paavali kytkee Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen yhteen. Kristuksen kuolema on tapahtunut meidän syntiemme tähden. Kristuksen täytyi kuolla, koska Jumala oli niin määrännyt, koska ainoastaan kuoleman kautta voitiin maailman synti hyvittää. Jo Vanhassa testamentissa on Heprealaiskirjeen toistama opetus: "Veri tuottaa sovituksen" (3 Moos. 17:11). Heprealaiskirjeessä: "Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamusta" (Hebr. 9:22). Kristuksen ylösnousemus on vankkumattoman todistuksena tapahtuneesta lunastuksesta. Kristuksen ylösnousemus todistaa, että Jesajan ja Johannes Kastajan kautta annettu sana on täyttynyt, että maailman synti on kannettu ja poisotettu pyhän Jumalan edestä. Jos Kristuksen päälle olisi jäänyt yksikin synti, ei ylösnousemus olisi ollut mahdollinen.

    Luther lausuu tavattoman lohdullisesti tästä Huonepostillassa: "Ota sitten myöskin katseltavaksesi tuo toinen kuva, josta näet, miten Herrasi Kristus, äsken sinun syntiesi tähden niin surkeasti vaivattuna, nyt on ihana, puhdas, kirkas ja riemullinen, ja miten kaikki synnit ovat hänestä kadonneet. Tästä voi tehdä seuraavan johtopäätöksen: kun nyt syntini Kristuksen kärsimisen tähden eivät enää ole minulla, vaan Jumala on ne minulta ottanut ja pannut ne Poikansa hartioille, mutta ne eivät nyt pääsiäisenä hänen ylösnoustuaan ole enää Kristuksellakaan, niin mihinkä lienevät ne joutuneet? Totisesti ovat ne, kuten profeetta Miika sanoo, heitetyt meren syvyyteen, jotta niitä ei löydä enää perkele eikä kukaan muu luotu olento."

Lunastuksen ulottuvuudet

    Koko maailma: Lutherin käyttämät kohdat korostavat voimakkaasti sitä, että Kristuksen lunastustyö koskee erotuksetta kaikkia ihmisiä. Tätä painottavat sanat: "maailma", "kaikkien meidän", "kaikki" jne. Koko ihminen: Jo mainitussa Vähässä katekismuksessa Luther selittää toista uskonkappaletta sanoen, että Kristus lunasti meidät kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta. Yksimielisyyden ohjeessa luterilaiset tunnustavat: "Jumalan Poika on persoonansa ykseyteen omaksunut saman ihmisluonnon, mutta synnittömänä. ... "Sillä hän ei ota huomaansa enkeleitä, vaan Abrahamin siemenen hän ottaa huomaansa; sen tähden hänen piti kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi", syntiä lukuunottamatta. (Hepr. 4:15) Omana luomuksenaan Kristus on sen myös lunastanut; omana luomuksenaan hän sen pyhittää, herättää kuolleista ja kirkastaa. Perisyntiä hän sitä vastoin ei ole luonut, ei omaksunut, lunastanut eikä pyhittänyt. Valituilla olevaa perisyntiä hän ei herätä kuolleista, ei kirkasta eikä tee autuaaksi, vaan ylösnousemuksessa se tuhotaan lopullisesti."

    Syntiä ei ole lunastettu, vaan meidät on lunastettu synneistämme.

Usko

    Jumalan armon välittävät meille Jumalan säätämät armonvälineet, evankeliumin sana, kaste ja ehtoollinen. Näistä Luther puhuu toisaalla Uskonkohdissa. Armonvälineet edellyttävät ja vaikuttavat pelastavan ja vanhurskauttavan uskon. Luther huomauttaa: "Koska tämä siis on uskottava, ja kun tätä ei voida saavuttaa eikä käsittää millään teoilla, lailla tai ansiolla, niin on selvää ja varmaa, että ainoastaan tämä usko tekee meistä vanhurskaita, niin kuin pyhä Paavali Roomalaiskirjeen 3. luvussa sanoo: «Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.«" Raamatun opettama usko on kaikkien ihmistekojen vastakohta. Tämän Lutherin lausuma ilmaisee hyvin selvästi. Uskon kohteena on Kristuksen lunastustyö, se, että maailman synti ja siis myös juuri minun syntini on otettu pois. Usko ei tee mitään, vaan ainoastaan vastaanottaa ja omistaa Kristuksen teon. Luther huomauttaa Jes. 53:5 perusteella: "Eiväthän meidän tekomme ole Kristus eikä meitä lävistetä syntiemme tähden emmekä me niitä kanna. Päinvastoin - me emme edes kykene niitä kantamaan (Jesaja 53, s. 26-27)." Vanhurskauttava usko on omakohtainen usko. Se soveltaa Kristuksen teon omalle kohdalleen ja tarttuu siihen: "Huolellisesti pitää tarkata vähäisiä sanoja «kaikkien meidän« ja «hänen päälleen«. On näet suurin uskonkohta uskoa tähän profetiaan, että meidän syntimme eivät ole omia syntejämme, vaan että ne on pantu Kristuksen päälle" (Jesaja 53, s. 40-41). "En puhu suotta paljon tästä kohdasta. Minä tiedän kuinka paljon siitä on ollut minulle hyötyä. Eihän kristillinen usko muuta olekaan kuin tämän kohdan alituista harjoittamista. Sinun tulee käsittää, ettei sinulla ole syntiä, vaikka olet tehnyt syntiä, vaan että sinun syntisi ovat Kristuksessa, joka on iankaikkisesti vapauttanut sinut synnistä, kuolemasta ja helvetistä" (Jesaja 53).

    Uskon on annettava pysyä raamatullisessa merkityksessään vain vastaanottavana välineenä. Mikäli uskosta opetaan toisin, siitä tulee kaikkein kovin lain vaatimus, ihminen joutuu kaivelemaan sydämestään olematonta uskoa sen sijaan, että hänet ohjattaisiin luottamaan siihen, mitä meillä on Kristuksen kautta jo ilman ja ennen uskoamme.

    Luther puhuu paljon siitä, että uskominen on vaikea taito. Kristitty joutuu monesti kamppailemaan tuntiessaan syntiä ja uskon heikkoutta. Kristitty pysyy opetuslapsena loppuun saakka. "Meidän on huolellisesti opittava, ettemme tee kristitystä jotain puupölkkyä, joka ei syntiä tunne. Onhan hänellä vielä liha ja veri - siksi hän välttämättä tuntee syntiä ja uskonsa heikkoutta" (Jesaja 53, s. 35). "Tätä uskonkohtaa, jota monet kaikesta huolimatta laiminlyövät, on siis ennen kaikkia muita opittava ja hellittämättä harjoitettava. Jos joku ei opettele tuntemaan läpikotaisin tätä kohtaa, hän on samanlainen kuin mies, joka katselee kasvojaan veden pinnasta, kuten Jaakob sanoo - heti kun hän näet menee pois, katoaa kuva (Jaak. 1:24). Niinpä hurmahenget katselevat ikään kuin peiliä niin kauan kuin kuulevat tätä oppia. Kun he sitten joutuvat kiusaukseen, muihin oppeihin, muihin tekoihin, silloin tämä opinkohta häviää heiltä ja he unohtavat sen. Kuva näet on kadonnut, kun he ovat poistuneet peilin luota. Siksi tästä tiedosta kiinnipitäminen on mitä suurin ja vaikein asia" (Jesaja 53, s. 67).

Tämä uskonkohta yksin on koko kirkon ja kristinuskon perustus

    Vanhurskauttamisoppi on kristillisen kirkon perustus. Myöhempi luterilaisuus on tiivistänyt tämän määritelmäksi, jonka mukaan vanhurskauttamisoppi on articulus stantis et cadentis ecclesiae, ts. uskonkohta, jonka mukana kirkko seisoo ja kaatuu.

    Luther lausuu saman ajatuksen eri yhteyksissä. Jesajan kirjaa selittäessään hän sanoo: "On näet suurin uskonkohta uskoa tähän profetiaan, että meidän syntimme eivät ole omia syntejämme, vaan että ne on pantu Kristuksen päälle. Tämä uskonkohta yksin on koko kirkon ja kristinuskon perustus. Jos se pysyy koskemattomana, mitkään harhaopit eivät voi meitä vahingoittaa. Saatanaa ei myöskään mikään muu asia enemmän kiukuta. Siksi hän herättää niin paljon sisäisiä kiusauksia, niin paljon harhaoppisia, niin paljon lahkoja tätä oppia vastaan. Maailmakin kykenee sietämään kaikkia muita uskontoja, vain tätä oppia se ei tahdo eikä voi sietää. Se on sietänyt, että jotkut opettavat meidän pelastuvan fransiskaanin munkinhupun avulla sekä paljon muuta aivan mieletöntä. Se näet suosii sellaista, mikä tukee meidän omaa voimaamme ja viisauttamme" (Jesaja 53, s. 41). Toisessa kirjoituksessaan hän sanoo: "Näin Daavid esittää kahdessa jakeessa koko kristillisen opin ytimen ja sen auringon, joka valaisee kirkon. Sillä kun tämä oppi pysyy, pysyy kirkkokin, mutta kun se häviää, häviää kirkko-kin. Minä teroitan sitä mieliin niin usein, koska minä tiedän, ettei saatana mitään niin paljon tahdo eikä hän mihin-kään niin hartaasti pyri, kuin siihen, että hän saisi poistettua tämän opin tun-temisen silmistämme ja sydämistämme (Ps. 130 selitys, Syttyneitä sydämiä s. 75).

    Vanhurskauttamisoppi on kirkon perustus, koska vain se opettaa meille, miten me kestämme pyhän Jumalan edessä, miten me pääsemme taivaaseen. Se opettaa meille, että pelastus on armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta.

    Vanhurskauttamisopin johtopäätöksenä seuraa ehdottomasti, että ihmisteot eivät vanhurskauta. Tämä on syynä saatanan ja maailman kiukkuun, kuten Luther siitä edelläolevissa sitaateissa puhuu.

Autuuden varmuus kontra paavilainen epävarmuuden oppi

    "Totuttautukoon siis jokainen varmasti päättelemään olevansa armossa ja itsensä ja tekonsa miellyttävän Jumalaa. Mutta tuntiessaan epäilystä harjoitelkoon uskomista, taistelkoon epäilystä vastaan ja pyrkiköön varmuuteen, saattaakseen sanoa: Tiedän olevani otollinen ja omaavani Pyhän Hengen, en oman arvollisuuteni enkä hyvien ominaisuuksieni tähden, vaan Kristuksen tähden, joka meidän tähtemme alistui lain alaiseksi ja kantoi maailman synnit. Häneen minä uskon. Jos olen syntinen ja hairahdun, on hän vanhurskas eikä saata hairahtua. Ja niin minä halusta kuuntelen, luen, veisaan ja kirjoitan hänestä enkä mitään muuta niin toivo kuin hänen evankeliuminsa maailmalle tunnetuksi tulemista ja monen kääntymystä. ... Meidän pitää siis joka päivä päättävästi ponnistella varmuudesta varmuuteen, perin juurin hävittääksemme tuon tuhoisan valheluulon, joka on riivannut koko maailman: ÈEihän sitä ihminen tiedä, onko armossaÈ. Jos näet epäilemme olevamme armossa ja olevamme Kristuksen tähden Jumalan mieleisiä, niin kiellämme Kristuksen lunastaneen meidät, kiellämme suorastaan kaikki hänen hyvättekonsa" (Galatalaiskirjeen selitys 1957, s. 452-453).

    "Tämä on se oikea, terveellinen kristillisen uskon oppi: sydämessä täytyy olla sellainen varma vakaumus ja todistus, niin ettemme laisinkaan epäile sitä, että Kristuksen kautta olemme Jumalan lapsia ja että meillä on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. Meidän pitää tietää, että Jumala vakavasti vaatii tällaista uskoa ja kieltää näitä epäilemästä. Hän sanoo näin: "Joka ei usko Jumalaa, tekee hänet valhettelijaksi, koska hän ei usko sitä todistusta, jonka Jumala on todistanut PojastansaÈ.

    Näin on väkevästi kumottu paavilaisten häpäisevä, kirottu, perkeleellinen oppi, he kun tätä vastaan vailla häpyä tähdentävät olevan oikein, että epäillään, ja että kristityn pitää epäillä armoa. Tällainen opetus on toisin sanoen samaa kuin sanottaisiin oikeaksi olla uskomatta Jumalan todistusta; mutta sehän on suorastaan Jumalan syyttämistä valheesta, Herran Kristuksen pilkkaamista ja häpäisemistä, ilmeisesti Pyhän Hengen syrjään sysäämistä ja tieten taiten ihmisten johdattamista ja upottamista siihen syntiin ja pilkkaan, jota ei anneta anteeksi, joten heidän täytyy joutua perkeleen hoiviin, saamatta minkäänlaista siunausta ja lohdutusta autuudestansa" (Kirkkopostilla II,381).

    "Vaikka näet ihminen kautta koko elämänsä runsaasti harjoittaisi kaikkea tuota, ja vaikka hän olisi tehnyt kaiken voitavansa, hän kuitenkaan ei voi päästä siihen mittaan, että tietäisi tämän varmasti miellyttävän Jumalaa ja Jumalan todellakin itselleen armolliseksi. Näin sydän kaiken sellaisen keskellä on epävarma, jääden epäilyksiin. Se täytyy kaikkien kokeneiden omientuntojen todistaa; vieläpä munkitkin sen todistavat teoksillaan, joissa he julkisesti ovat opettaneet, että on pysyttävä epäilyksessä: ei muka ainoakaan ihminen saata tietää, onko hän armossa, ja se, että joku itsestään sellaista kerskaisi, olisi suurta röyhkeyttä-. Tästä on sitten väistämättömänä seurauksena, että, kun ihminen on epäilyksen vallassa, hänellä ei voi olla mitään oikeaa sydämellistä suhdetta Jumalaan, hän ei voi sydämestään kääntyä hänen puoleensa eikä huutaa häntä avukseen, vaan on arkamielinen, pakenee Jumalaa, ja lopuksi hänen täytyy vaipua Jumalan vihaan ja epätoivoon. Kun näet tulee eteen tosi taistelu, kun hänen on seisominen Jumalan tuomion edessä, silloin hän tuntee ja tajuaa, ettei hän elämänsä eikä tekojensa varassa voi kestää Jumalan vihaa, ja silloin hän näine kaikkineen vaipuu syvyyksiin.

    Jos meidän mieli näissä hädissä kestää epätoivoa vastaan ja voittaa se, täytyy meillä olla toinen perustus kuin omamme tahi lain vanhurskaus, nimittäin se Kristuksen iankaikkinen vanhurskaus, joka on sellaisessa paikassa Isän oikealla puolella, josta perkele ei voi sitä kumoon viertää, ja jossa Jumalan tuomio ei voi sitä vastaan nostaa ainoatakaan syytettä. Perkele voi kaataa minut, minun elämäni ja tekoni, kumoon, milloin vain tahtoo, asettamalla nähtäväkseni Jumalan tuomion ja vihan ja puhaltamalla pois kaiken niinkuin tuuli untuvan; mutta jos minä väistän hänet pois itsestäni ja teoistani Isän oikealle puolelle, jossa minun Herrani Kristus istuu, hän joka lahjoittaa minulle oman vanhurskautensa - ja juuri sen tähden hän onkin mennyt Isän tykö -, niin tämä Kristus jäänee kai häneltä kumoon kaatamatta, jopa ahdistamattakin" (Kirkkopostilla II,477).

Lopuksi

    Schmalkaldenin uskonkohdissa tulee esiin, kuten edellä todettiin, luja, sovitteluihin taipumaton mieliala. Luterilaiset pastorit ja maallikot olivat valmiit kaiken uhallakin pysymään Raamatun opissa vanhurskauttamisesta. Toisin on asianlaita 11 vuotta myöhemmin (1548) laadituissa Leipzigin ja Augsburgin interimeissä. Ilman luterilaisten päättäväistä vastarintaa nämä kompromissiasiakirjat olisivat merkinneet luterilaisuuden tuhoa ja sulautumista lopulta takaisin paavilaisuuteen. On ilmeistä, että nyt 450 vuotta myöhemmin Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on uusi interim-asiakirja. Se tulee aikana, jolloin luterilaiset kirkot ovat laajalti turmeltuneet kauas omasta aidosta lähtökohdastaan. Luterilaisen maailmanliiton kokous 1963 Helsingissä, jossa luterilaiset eivät omassa keskuudessaan kyenneet määrittelemään opetustaan vanhurskauttamisesta, kertoo siitä, mihin tilanteeseen on tultu.