STI Uskonpuhdistus-sarjan luento 3.3.98 / pastori Halvar Sandell

Alttarin sakramentti


1. Sakramentit. Luterilainen konseptio

    Klassisessa latinassa sana "sacramentum" verbistä sacrare (pyhittää) merkitsi rahasummaa, jonka prosessia käyvä henkilö varasi ja mikä mikäli prosessi hävittiin, annettiin jumalille. Tästä taustasta seurasi merkitys: vala, sotilasvala ja ylipäätänsä juhlallinen vala. Tertullianus (n.160-220) toi käsitteen kristilliseen teologiaan. Samalla UT:n "mystéerion" sana käännettin latinaksi käyttäen sanaa "sacramentum". Tällöin m. - sanan rikas merkitys siirtyi s.-sanaan. Augustinuksella (354-430) oli teologinen intressi tehdä s-käsitteestä käsite, joka juuri terminä lähinnä tarkoitti kastetta ja ehtoollista.

    1100-lukuun asti sakramenttien määrä vaihteli. Oli sellaisia, jotka pitivät kiinni perinteisestä 2-luvusta ja taas toiset, jotka laskivat 5,7,9,12 ja jopa 30 sakramenttia. (RGG 3p)
    Korkeaskolastiikan aikana 7-luku vakiintui. Ensimmäisenä joukossa tämän suunnan edustajana oli Petrus Lombardus (+ n.1160). (BELK ja Bentzer Teol. Hb) Tuomas Akvinolainen (1225-1274) kehitti tätä teologiaa. Dogmi seitsemästä sakramentista on lausuttu paavi Eugenius IV:n dekreetissä 1439 (RGG) ja lopullisesti kehitetty Tridentinumin VII:ssä istunnossa ja I Kanonissa 1547 "If anyone says that the sacraments of the New Law were not all instituted by our Lord Jesus Christ, or that there are either more or fewer than seven, .......or also that some of these seven are not truly and properly sacraments, let him be anathema." (Chemnitz Council of Trent, Kramerin käännös, II s.21)

    Tämä ihmeellisen lujasti lukkoonlyöty sakramenttisysteemi, joka on itse Jumalan sanan ja asetuksien yläpuolella oleva rakennelma, vangitsi koko länsimaisen myöhäis-keskiajan kirkon. Tätä Babelin vankeutta vastaan Luther ryhtyi taistelemaan. De Captivitate Babylonica 1520 on sotahuuto tätä vastaan. Kirjan rakenne seuraa kriittisesti juuri ideaa seitsemästä sakramentista. Tosin Luther kirjoitti tämän kirjan ennenkuin hänen uskonpuhdistusteologiansa oli täysin kehittynyt. Mutta tämä on hyvä ja hedelmällinen alku. Esim. Lutherin sub utraque käsitys tuli myöhemmin enemmän ehdottomaksi kuin mitä se oli De Captivitate'ssa. Juuri meille tässä luentosarjassa erityisen intressin kohteena olevat Lutherin kirjoittamat Schmalkadenin opinkohdat sanovat tämän: "Ehtoollista ei pidä jakaa ainoastaan yhdessä muodossa." (SA 3, 6, 2) Enemmän tästä ongelmasta myöhemmin.

    Koska s.-käsite on kehitelty vasta länsimaisessa teologiassa, Apol. ei lyö lukkoon mitä tällä termillä täytyy tarkoittaa. Kaikki on määritelmän varassa. Tämä on lähtökohtana kun tunnustuskirjat kritikoivat paavilaisten käsityksiä. Luterilaiset pitävät vastustajiansa käsityksiä epäjohdonmukaisina ja Raamatun sisältöa sotkevina. Sola Scriptura- periaatteesta lähdetään liikkeelle. (Ap XIII, 1-2)

    Määritelmä millä operoidaan on seuraava: "Jos sanomme sakramenteiksi sellaisia toimituksia jotka perustuvat Jumalan käskyyn ja joihin liittyy armon lupaus...(Ap XIII, 3) Todellisia sakramentteja ovat siis kaste ja Herran ehtoollinen sekä synninpäästö, se kun on parannuksen sakramentti."(Ap XIII, 4)

    Konfirmaatio eikä myöskään viimeinen voitelu ole tämän määritelmän mukaan sakramentteja. (Ap XIII, 6) Pappeus ei vastustajien määritelmän mukaan voi olla sakramentti.(Ap XIII, 7) "Mutta jos pappeudella tarkoitetaan sananpalveluksen virkaa meillä ei ole mitään sitä vastaan, että sitä sanotaan sakramentiksi."(Ap XIII, 11)
    Avioliitto ei ole uuden liiton merkki, siksi lähtökohdan määritelmän mukaan ei myöskään sakramentti. (Ap XIII, 14) Avioliittoa ja esivaltaa voidaan pitää sakramentteina, jos määritelmä on ainoastaan se, että ne perustuvat Jumalan käskyyn. (Ap XIII, 15)
    "Loppujen lopuksi, jos sakramenttien joukkoon pitäisi lukea kaikki se, mikä perustuu Jumalan käskyyn ja mihin liittyy lupauksia, miksi emme lisäisi siihen vielä rukoustakin... (Ap XIII, 16) Sakramentiksi voitaisiin laskea myös almujen anto, samoin koettelemukset -- nämäkin merkkejä, joihin Jumala on liittänyt lupauksia."(Ap XIII, 17)

    Ex opere operato- käsitys on tuomittava (Ap XIII, 18ff). Ilman uskoa todellinen sakramentti ei jää tyhjäksi (donatistinen heresia), vaan "sen jakavat ja vastaanottavat sekä hurskaat että kelvottomat kristityt." (SA 6, 1) Mutta itse ihminen jää ilman uskoa niihin lupauksiin jotka liittyvät sakramentteihin, vaille sitä lahjaa, mikä niitten kautta hänelle ojennetaan. Ex opere operato - käsitys on näin ollen pahasti virheellinen.
    Tässä kohdassa meidän on miettittävä, miten paljon tällainen lahkoajattelu on saanut sijaa keskuudessamme. Siis: "he kun selittävät, että sakramentit tuottavat armon sille, joka ei pane vastaan." (Ap XIII, 18) Juuri tämän ajattelutavan mukaan tehdään työtä kansankirkossamme. Jos väkimäärä, joka käy ehtoollisella, lisääntyy, tämä koetaan mekaanisesti hyväksi merkiksi. Kuka meistä on viime aikoina kuullut jonkun papin sanovan julkisesti ehtoollisen vaastaanottamisen voivan olla tuomioksi? Liberaali humanistinen "uususko" ja laitoskirkko tekevät tässä yhteistä työtä, kun he tyrkyttävät sakramentin kaikille, jotka eivät itse pane vastaan, ja vielä antavat kuvan että kaikki on hyvin kun tässä onnistutaan.

    Uuden kirkkojärjestyksen mukaan konfirmoidulta ei saa evätä ehtoollista, vaikka kyseessä oleva henkilö olisi ateisti tai eläisi huoruudessa. Miten väärässä ovatkaan ne, jotka haluavat antaa kuvan, että tämä Suomen ev lut kirkko muodollisesti pitäytyisi oikeaan oppiin ja että ongelmat olisivat ainoastaan sovellutuksissa! Voidaan syystä kysyä, miten paljon jumalanpalvelusuudistus toimii näillä ehdoilla: kaikille, jotka eivät itse pane vastaan, heille, siis kaikki muille ehtoollista? Armojulistuksessa tyydytään puheeseen hyväksymisestä, ja unohdetaan puhumasta välttämättömyydestä vastaanottaa se lahja, joka sakramenteissa annetaan, elikkä todella uskoa lupauksiin. Keskiajan skolastikot ja tämän päivän kansankirkolliset ovat väärässä. "Augustinus sanoo päinvastoin, että usko sakramenttiin vanhurskauttaa, ei sakramentti. Ja tuttu on Paavalin lause: 'Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi.'" (Ap XIII, 23)

2. Alttarin sakramentti tunnustuskirjoissa ja kansankirkon käytäntössä

    Vastoin Augsburgin tunnustuksen XIII ja XXIV ( "Kansa tottuu myös yhteisesti käymään ehtoollisella, mikäli paikalla on siihen kelvollisia. Tämänkin lisää julkisten jumalanpalvelusmenojen kunnioitusta ja arvonantoa. Ketään ei näet päästetä ehtoolliselle ilman edeltävää tutkimista ja kuulustelua." CA XXIV, 5) tyrkytetään sakramenttia ihmisille, jotka eivät sen pyyhyydestä välitä: julkisyntisille ja vieraiden oppien kannattajille.
    Alttarin sakramentti tyrkytetään kansankirkollisessa harhassa myös heille, jotka eivät sitä tarvitse, vaan lepäävät kasteen armossa: pienille lapsille, kehitysvammaisille, vaikeasta dementiasta kärsiville. Uusi kirkkolaki edellyttää, että pappi antaa alttarin sakramentin kaikille konfirmoiduille (sitä seikkaa ei edes käytänössä mitenkään tarkisteta) jotka sitä pyytävät heidän julkisesta opistaan ja vaelluksestaan riippumatta. Pappi tekee periaatteessa virkarikoksen, jos hän estää jonkun konfirmoidun kirkon jäsenen pääsyn Herran ehtoolliselle. Elämme hereettisen kirkon keskellä. Pappi ei saa käyttää sitä sitomisvaltaa, jonka Kristus apostoliselle viralle on antanut. Miten valheellista on, jos joku tässä tilanteessa väittää kansankirkon pitäytyvän muodollisesti oikeaan oppiin siinä mielessä että ainoastaan käytäntö olisi heikko.
    Nykyinen kirkkolaki estää normaalin luterilaisen kirkollisen käytännön. Apostolinen virka on monella tavalla vaurioitunut keskellämme. Vrt CA XXIV, 36 "Khrysostomos sanoo, että pappi seisoo joka päivä alttarin ääressä ja kehottaa toisia osallistumaan ehtoolliseen, mutta torjuu toiset." Ei saa tuijottaa naispappeuteen niinkuin se olisi ainoa dekadenssin merkki virkateologian ja -praksiksen alalla. Tunnusliikkeiden heikkous on ollut rakentaminen tämän yhden asian varaan. Liian paljon on periaatteessa annettu anteeksi, jos naispappeutta on vastustettu.

    Alttarin sakramentti kuuluu seurakunnan messun viettoon. Tämä on fenomologisesti kollektiivinen akti. Eikä siitä koskaan saa tehdä pelkästään yksilön lohduksi, vaikka se sitäkin on, vaikka ei koskaan pelkästään. Meidän on luterilaisina lujasti pidettävä kiinni tästä kollektiivisestä aspektista. Messun pitäminen on Kristuksen antama maanpäällisen seurakunnan velvoite. Emme saa hyväksyä yksityismessuja eikä edes yksityistä kommuniota (muuten kun selvässä hätätapauksessa) tai tiettyjen kohderyhmien messuja. Pitää heti olla varauksellinen, jos joku alkaa puhua esim. nuorten messusta. Ehtoollinen ja Messu on koko Jumalan kansan asia. Valikoivia emme saa olla subjektiivisilla ehdoilla, siten että meidän makumme tai mieltymyksiemme mukaan valitsemme porukkaa ehtoollisviettoon. Kommuniovieraita saa estää tulemasta ainoastaan Jumalan sanaan viitaten. Tämän vuoksi meillä on virka, jolle Kristus on antanut avainten vallan. (XXIV "yleinen messu", 37-39).

2.1. Meidän pitää ehtoolliskysymyksessä aina vastustaa toisaalta roomalaista uhriteologiaa ja yksityismessua sekä toisaalta reformoitua hengellistämistä.

    On syytä nähdä että CA XIII:ssa artiklassa on rintama sekä paavilaisia (2) että reformoituja ja spiritualisteja (1) vastaan. (Zwingliläinen harha oli ajankohtainen.) Sakramentit eivät ole ainoastaan "tunnustautumisen merkkejä" eivätkä ainoastaan merkkejä siitä, että armo on olemassa, vaan armonvälineitä, "joita käyttäen Jumala taivuttaa sydämiä uskomaan". (Ap XIII) On väärin reformoidulla tavalla irroittaa armo armonvälineistä. Saamme varoa sellaista ratkaisukristillisyyttä, joka laittaa koko uskonsuhteen sen varaan, että yksilö tietoisesti tekee ratkaisun. Armonvälineet eivät ole välineitä, vaan merkkejä armosta tämän spiritualistisen ajattelutavan mukaan. Sille joka uskoo, kaikki annetaan juuri sakramenteissa. Sakramentit herättävät uskon missä ja milloin Jumala katsoo hyväksi "ubi & quando visum est Deo" (CA V)

3 Schmalkaldenin opinkohtien opinkohta alttarin sakramentista on lyhyt nerokas tiivistelmä luterilaisen uskonpuhdistuksen löydöstä.

3.1 Siunattu leipä - Kristuksen tosi ruumis, uskotko sen?

    Raamatullinen oppi Kristuksen läsnäolosta tulee meitä vastaan ensimmäisessä lauseessa. "Vakaumuksemme mukaan ehtoollisessa leipä ja viini ovat Kristuksen tosi ruumis ja veri." (SA 3, 6, 1) Esittämällä tätä lausetta voidaan saada selville tunnustaudutaanko oikein Herramme läsnäoloon pyhässä ehtoollisessa. Yhtyminen tähän opinkohtaan on varmistus sille, että CA X, "Herran ehtoollisesta seurakuntamme opettavat, että Kristuksen ruumis ja veri ovat ehtoollisessa läsnä", on ymmärretty oikein. CA X tulkitaan nykytilanteessa helposti väärin. Näin on tehty Porvoon sopimuksen yhteydessä. On väitetty (kirkkoneuvos Cantell, piispa Sihvonen) että anglikaanikirkko Porvoon sopimuksen myötä (Porvoon sopimus 32 h), ja riippumatta siitä, tunnustautuu luterilaiseen käsitykseen läsnäolosta, reaalipreesensiin, Augsburgin tunnustuksen mukaan. Tämä ei pidä paikkansa jos ajattelemme anglikaanikirkkoa kokonaisuutena ja varsinkin sen perusdokumentteja. Harha syntyy siitä, että kalvinilainen käsitys aina on tunnustanut Kristuksen läsnäolon ehtoollisessa, nimittäin hengellisen läsnäolon. Mutta mikä ei ole mahdollista pitää totena jos tarkastelee asiaa kalvinilaisesta peruskonseptiosta käsin, on konkreettinen ajatus: siunattu leipä on Kristuksen tosi ruumis. Kun mennään siihen reformoitu puoli ei pysy mukanamme.

    "The Body of Christ is given, taken, and eaten, in the Supper, only after an heavenly and spiritual manner." 39 artiklaa N:o XXVIII
    Ns Black Rubricks sanoo kappaleessa The Communion: ".. the natural Body and Blood of our Saviour Christ are in Heaven, and not here; it being against the truth of Christ's natural Body to be at one time in more places than one."

3.2 Manducatio oralis, manducatio indignorum

    Myös seuraava lause SA 3, 6, 1:ssä on hylätty reformoidulla puolella: "Sen jakavat ja vastaanottavat sekä hurskaat että kelvottomat kristityt". Syöminen ehtoollisessa ei ole hengellinen tapahtuma syömisen yhteydessä sen mukaan että kysessä vain olisi joku tapahtuma uskossa, "with faith", "by faith", vaan todellinen syöminen, jossa suulla ruumillisesti vastaanotetaan Kristuksen ruumiis. Manducatio oralis. Ja koska Kristus on siunatuissa aineissa. Kaikki jotka syövät ja juovat vastaanottavat Kristuksen ruumiin ja veren, "vastaanottavat sekä hurskaat että kelvottomat", manducatio impiorum/indignorum m. Vastoin tätä oppia 39. artiklaa opettaa XXIX "The Wicked, and such as be void of a lively faith, although they do carnally and visibly press with their teeth the Sacrament of the Body and Blood of Christ, yet in no wise partakers of Christ:..."
    Jos ei oikein tunnusta manducatio oralista eikä manducatio indignorumia, ei olla samassa opissa.

3.3 Sub utraque

    Uskonpuhdistuksen löytö oli, että kaikkien ehtoolliseen osallistuvien on myöskin saatava maljasta Kristuksen veri. Luther kirjoittaa SA:ssa (julk 1537) kypsänä uskonpuhdistajana tietoisena siitä kaikesta jonka uskonpuhdistus oli Pyhien Kirjoitusten rikkaasta maailmasta tuonut esiin.
    Tässä kohdin on syytä miettiä maljan asemaa asetuksen kontekstissä. Erityinen malja ei kuulunut keskeisesti juutalaiseen pääsiäsateriaan. Kun Jeesus istui sinä iltana jolloin hänet kavalettiin apostoliensa kanssa, "27 Hän otti maljan kiitti ja antoi heille ja sanoi: "Juokaa tästä kaikki; 28 sillä tämä on minun vereni, liiton veri," Matt 26. Tässä juutalaisen assosiaatio liikkuu hääjuhliin päin. Hääjuhlassa hääpari joi yhdestä maljasta liiton merkiksi, sen jälkeen malja murskattiin. (esim. Daniel-Rops)
    Ehtoollisen malja on liiton merkki. Maljassa on Kristuksen veri joka pelastaa niinkuin veri pelasti Israelin kansan Egyptissä sinä yönä, jolloin murhanenkeli murhasi kaikki Egyptin esikoiset.
    Ehtoollisen maljalla on oma itsenäinen paikkansa ehtoollisessa niinkuin leivällä on. Kummastakaan ei saa luopua. Ja ilman molempia ei ole ehtoollista niinkuin Kristus on sen asettanut. Ylimielinen ihmisjärki ja pelkästään inhimmillinen kirkollinen auktoriteetti oli rohjennut koskea Kristuksen asetukseen Konstanz'in kirkolliskokouksessa (1415)

3.3.1 Siunattu malja on aina tuottanut ongelmia kirkon historiassa

3.3.1.1 Intinktio

    Maljan asema ehtoollisessa on usein kirkon historiassa tuottanut ongelmia. Intinktio tuli jo varhaiskirkon aikana. Ja Chemnitz näkee intiktion olevan sub unan enne, joka voimalla tulee myöhäiskeskiaikana. Oikeaoppinen varhaiskirkko kiroaa intinktion. (Chemnitz Examen, Preuss s. 376f; Kramer transl nide 2, s 421f) Kun siis tunnustuskirjat FC VII, 107f sanoo: "Sydämessä ja suulla me torjumme ja tuomitsemme kaikki väärät, harhaan menneet ja petolliset opit, jotka sotivat yllä esitettyä, Jumalan sanaan perustettua oppia vastaan....110 Torjumme ja tuomitsemme kolmanneksi myös sen tavan, että maallikoille jaetaan sakramentti vain yhdessä muodossa. Tämä paavilaisten väärinkäytös (ja toiset/vastaavat sellaiset) on seikkäperäisesti Jumalan sanan ja vanhan kirkon todistusten avulla kumottu..." Käännös suomenkielisessä editiossa 1990, on tässä kohdassa jättänyt pois viittaukset muihin sub unan väärinkäytökseen kuuluviin seikkoihin. (Saks. wider den öffentlichen Befehlch und Einsetzung Christi gerecht wird etc., wie dieselbigen papistischen Missbräuch.. latinassa suluissa oleva teksti: et quidem contra expressum mandatum.., FC VII, 110) Kun tietää tunnustuskirjan kirjoittajan Chemnitz'in taustan ja minkälaisesta sub-unaan liittyvistä väärinkäytöksistä hän puhuu, on siis ajateltava suora assosiaatio intinktioon.

    Todettakoon, että intinktio vuodesta 1965 (Toisen Vatikaaninkonsiilin jälkeen) on yksi niistä vastaanottamistavoista jonka paavikirkko hyväksyy kun annetaan malja maalikoille. Tästä se on levinnyt protestantisiin ns korkeakirkollisiin piireihin.

3.3.1.2 Erillispikarit

    Erillispikari-idea tulee taas reformoidusta ajattelumaailmasta. Ehkä näitten pikarien yleisyys juuri Suomessa hejastaa jotakin siitä, miten reformoitu teologia kansankirkossa on käytänössä enemmistönä. Erillispikarien historiallinen tausta löytyy viime vuosisadan ehtoollishädästä Saksassa, joka toi esiin liturgisen uudistusliikkeen, missä esiintyi nimiä kuten Spitta ja Schmend ja jolla oli oma aikakauskirja Monatschrift fŸr Gottesdienst und kirchliche Kunst. Esteettiset seikat ja pragmaattiset tarpeet olivat etusijalla. (Ks Y. Brilioth: Nattvarden i evangeliskt gudstjänstliv, 1951 2p, ss 209-219) Tämä liikehdintä oli kriittinen luterilaista jumalanpalvelusta kohtaan. Ehtoollisen mysterio ajettiin takaalalle. Reformoitu ote tuli yhä selvemmin näkyviin ja kulminoitui Spittan teokseen: Die Kelchenbewegung in Deutschland und die Reform der Abendmahlfeier (1904). Yhteisen maljan torjuminen oli tullut tämän liikkeen pääkohdaksi. Briliothin mukaan Schmend oli näyttävästi ei-luterilainen ja kallistui Zwinglin ehtoolliskäsitykseen päin.

4. Per concomitantiam on harha, joka harhauttaa tämän päivän ekumeniikassa.

    Schmalkaldenin opinkohtien selitys ehtoollisesta torjuu concomitantian. "Me emme tarvitse ylevää tiedettä opettamaan, että leipä yksin sisältää saman kuin leipä ja viini yhdessä, niin kuin sofistit ja Konstanzin kirkolliskokous meitä opettavat. Olkoon ett yksi sisältää saman kuin molemmat; vain yksi muoto ei kuitenkaan riitä kokonaan toteuttamaan Kristuksen asetusta ja säädöstä." (SA 3, 6, 2-3)

    Per concomitantiam. - seuraa mukana ('cum' mukana, 'comes' seuraaja) Täma on käsitys että nauttimalla siunattua leipää saadaan koko Kristuksen ruumis että veri. Asia liityy lähinnä Tuomas Akvinolaisen opetukseen, joka järkeisopilla kehitti tämän. Kristuksen jumaluuskin on elementeissä, sillä hänen jumaluuttaan ja ihmisyyttään ei voi koskaan erottaa toisistaan. Lutherin opetuksessa on olennaista se, ettei hän anna tuhota Raamatun selkeää järjestystä, vaikka johtopäätös sinänsä olisikin vedetty oikein. Ei saa mennä omalla järjellä selittämään asioita Jumalan sanan takana. Kirkon dogmiksi konkomitanssi tulee kuten todettu Konstanzin konsiilissä 1415.

    Ekumeeninen ongelma Rooman kirkon kanssa on edelleen tässä kohdassa ilmiselvä, koska vaikka malja annetaan maallikoillekin Toisen vatikaaninkonsiilin jälkeen, niin konkomitanssioppi on edelleen voimassa. Maljaa ei anneta sen vuoksi, että on luovuttu konkomitanssiopista, vaan tyystin käytännön argumenttien vuoksi. Siis: Ainoastaan siunatun leivän syöminen ehtoollisvietossa on edelleen Rooman kirkon mukaan oikea ehtoollinen. Tätä heidän pitäisi miettiä jotka kehuavat Rooman menneen takaisin sub utraqueen.

5. Transsubstantiaatio ilman sofistien saivartelua kelpaa luterilaisille.

    Sofistien muuttumisoppi on oikeastaan pako ihmeestä. Ehtoollisen ihme on siinä että asetussanojen lukemisella oikean julkisen intention ollessa mukana Kristus tulee ja on ruumiillisesti läsnä siunatussa leivässä ja maljassa. Tästä ihmeestä sofistit pakenevat selittämällä "että leipä ja viini luovuttavat tai menettävät luonnollisen olemuksena, niin että jäljelle jää vain leivän muoto ja väri, mutta ei oikeata leipää" (SA 3, 6, 5) Luther ei hyväksy tällaista saivertelua vaan vastaa: "Parhaiten Raamatun mukaista on sanoa, että leipä pysyy leipänä, joksi sitä pyhä Paavalikin nimittää: 'Leipä, jonka murramme....' ja '.. niin syököön tätä leipää..'

    Transsubstantiaatio sofistisen kouluteologian mukaan hylätään luterilaisuudessa. Sitä vastoin itse termi ei tarvitse olla sinänsä väärä. Muistakaamme, että meillä tässä kohdin on opinkohta, missä roomalaiskatolilaisilla ja luterilaisilla on sama oppi: Asetussanojen lukeminen saa aikaan muuttamisen. Vrt Ap X, 2 "ettei leipä ole ainoastaan ulkonainen muoto, vaan muuttuu todella lihaksi." Kirkko-oppina vasta Tridentinumin transsubstantiaatio-käsitys on suoraan hylättävä. Chemnitz muistuttaa, että Innoncentius III (1198-1216) joka dogmatisoi transsubstantaation, ei ole hylännyt ajatusta siitä, että ehtoollisaineet jäävät leipänä ja viininä muuttumisen tapahduttua. (Chemnitz: Examen, transl. Kramer, II, 254)

    On syytä aina muistaa, että Lutherin kielteiset sanat transsubstantiaatiosta kohdistuvat spekulaatiota vastaan (Kouluteologia ja esim. Henrik VIII). Sen sijaan Lutherin sanat eivät kohdistu yksinkertaisen maallikon "transsubstantiaatio-uskoon" (Ks Hardt: Alttarin sakramentti, ss 49-51) Joka suoraan uskoi muuttumiseen ilman filosofista saivartelua, hän uskoi oikein ja niinkuin kirkko aina oli uskonut.

    Teologisissä sanakirjoissa löydämme sanan 'konsubstantiaatio', joka on välillä saanut olla "terminus technicus" luterilaiselle ehtoolliskäsitykselle. Todettakoon tästä, että termin ensi käyttäjä oli reformoitu Johannes Oecolampadius (1482-1531), joka käytti termiä luterilaisesta opista. Vasta seuraavassa sukupolvessa (siis Lutherin jälkeen) termi yleistyi.

    Vielä on paikallaan muistaa se, että koulupedagoginen tapa kuvailla luterilaista oppia esim. jonkunlaisena via mediana katolilaisen ja reformoidun käsitysten välillä on harhaan johtava. Muuttumisihmeestä luterilainen kirkko ei opeta jotakin vähempää kuin perinteellinen roomalais-katolilainen kirkko. Molemmat opettavat "vaan muuttuu todella lihaksi". Päin vastoi voidaan sanoa että roomalaiset opettavat vähemmän muuttumisihmeestä koska he pakenevat siitä saivartelullaan. (Tekevät eron accidenssin ja substanssin välillä.. 'ainostaan näyttää leivältä' kun taas luterlainen tunnastaa koko ihmeen: todellinen tavallinen leipä asetussanoilla siunattuna on todella Kristuksen tosi ruumis.)
    Reformoitu oppi on aina luterilaisille ollut kammottavampi kuin perinteinen roomalais-katolinen oppi. Onko näin meidänkin kohdallamme?

    Meidän aikanamme on reaalipresenssikäsitys paljon hävinnyt tämän päivän roomalais-katolilaisessa kirkossa eksistentiaalifilosofian myötä. Oikeaoppiset luterilaiset jäävät ainoina reaalipresenssin puolustajiksi.