Suomen teologisen instituutin luento / 11.9.96

Dos Lauri Thurén:

KIEHTOVA ANTINOMISMI


"Kristus on lain loppu", julistaa Paavali. Laki oli jälkikäteen tehty lisäys ja vartioi meitä Kristuksen tuloon asti. Mutta nyt me emme enää ole sen alaisia (Gal 3,24-25). Me olemme kuolleet pois laista, elääksemme Jumalalle (Gal 2,19), me olemme irti laista (Room 7,6). "Vapauteen Kristus vapautti meidät", älkää antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen (Gal 5,1). "Te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen" (Room 8,15).

Paavali julisti mahtavaa vapauden evankeliumia. Kristus on täyttänyt lain ja siirtänyt sen historiaan. Me olemme vapaita Jumalan lapsia. Lakia ei tule julistaa enää kristityille, sillä se saa vain aikaan vihaa ja lisää syntiä. Yritykset herätellä lakia henkiin ja löytää sille käyttöä - tai käyttöjä - kristittyjen parissa ovat "toisenlaista evankeliumia", joka tekee koko Kristuksen työn turhaksi. Mooses kuuluu museoon, uusi aika on koittanut.

Tämä oli se valloittava, sanan mukaisesti anti-nomistinen sanoma, joka levisi yli koko maailman. Tämän vapauden julistuksen raikkaat tuulet olivat myös Lutherin uskonpuhdistuksen ydin; ne synnyttivät Eurooppaa muuttaneen kansanliikkeen. Kotimaassamme vaikkapa Fredrik Gabriel Hedberg löysin saman valtavan vapauden. Hän murtautui ulos ahdistavasta uskonnollisuudesta Jumalan lapsen vapauteen. Vähemmälle huomiolle on jäänyt puoli vuosisataa myöhemmin vaikuttanut "vapaiden maallikoiden" suuri herätys, jossa köyhä kansa heräsi iloitsemaan autuudestaan.

Kaukana tästä todellisesta evankeliumin voimasta on eksistentialistinen uusluterilaisuus, joka horjuu 'lain ja evankeliumin' jännitekentässä, kuin yinin ja yangin välissä kipuileva dualistinen uskonto, jossa ihminen kävelee nuoralla. Saksalaisen 70-luvun teologin sanoin: "Ist der Glaube nicht ja bei Martin Luther ein unaufhörliches hin- und herschweben?" - eikö usko Lutherilla olekin loputonta edestakaisin huojumista?

Pelkään, että tällaista jälkieksistentialistista pseudoluterilaista lakipsykologisointia riittää meilläkin. Mutta suurten uskonisien teologiaan sitä on turha yrittää lukea sisälle. Paavali ei jäänyt kipuilemaan lain ja evankeliumin välillä, eikä kyllä Lutherkaan. Heille evankeliumi ja yksin evankeliumi oli Jumalan voima, väkevää tasavirtaa AC/DC:n sijasta. Tätä Suomeenkin tarvittaisiin: lailla ja evankeliumilla keikaroinnin sijasta Jumalan valtavan evankeliumin julistusta.

Jeesusta, Paavalia, Lutheria ja Hedbergiä syytettiin lain hylkääjiksi. Ja heidän kärjistävä julistuksensa totisesti ajautui antinomismin rajoille. Heitä olisi helppo lähteä opettamaan, sanoa että tuollainen julistus on yksipuolista ja vaarallista, että se ymmärretään liian helposti väärin. Ja näin heitä oikaistiinkin aikoinaan, välillä ihan aiheesta, sillä usein heidät väärinymmärrettiinkin. Mutta: jos me pysyttelemme siivosti kaukana tästä rajasta, olemme pappeja ja leviittoja, joilta Jerikon kulkijan haavat jäävät näkemättä ja Sakkeuksen kodin riemu kokematta.

Mitä ihmettä? Tämän luentosarjanhan pitäisi puhua harhaopeista, ja sellaisena olemme tottuneet antinomismia ajattelemaan. Lain hylkääjät hylkäävät samalla armonkin. Eikö aikamme ole täynnä vinoutunutta ajattelua, jonka mukaan ihmiset ovat muutenkin riittävän ahdistuneita, eikä siksi mitään lainjulistusta tarvita? Eikö 'Jumala on rakkaus' -fraasin nimissä vedetä viemäriin kymmenen käskyä ja puolusteta homoliittoja? Miten Paavali ja Hedberg sopivat tähän joukkoon?

Kaikki harhaopit ovat kiehtovia. Niiden yksioikoinen tuomitseminen on näppärää propagandaa, mutta tällöin koira menee veräjästä. Harhaopin synnyttänyttä haastetta ei kohdata eikä siihen ajautunutta ihmistä auteta. Populistinen tuomitseminen on kuin pyssy jossa on liian järeä rekyyli. Laukaus saattaa heittää pyssymiehen kauas toiseen suuntaan. Se ajaa tuomitsijan itsensä kauas totuudesta.

Harhaopit ovat usein syntyneet reaktioina julistuksen puutteisiin, niissä on totuuden siemen, niistä olisi otettava oppia. Ja juuri siksi ne ovat niin vaarallisia.

A KÄSITTEET SELVIKSI

Väitän, että puhuttaessa laista, evankeliumista ja antinomismista meillä vallitsee hirmuinen käsitteiden sekaannus. Kukaan ei oikein tiedä, mitä näillä sanolla tarkoitetaan. Sanat on ymmärrettävä ennen kuin niitä käytetään, ja koko asia muuttuu paljon yksinkertaisemmaksi kun puhutaan samaa kieltä. Siksi kurkistamme teologiseen sanakirjaan.

Mutta väitän myös, ettei sanoja ilman tulta. Käsitteiden takana on aina asioita. Sanojen uuskäyttö heijastelee teologista muutosta, joka luterikunnassa on tapahtunut. Jumalan voiman tilalle tulee eksistentiaalinen ahdistus, Barabbasta työnnetään kuolemanselliin ja Lasarusta hautaan haisemaan.

Antinomismi vai anomismi?

Antinomismiksi Suomessa usein kutsuttu 'ei viitsi puhua laista' -ajattelu on a-nomismia. Sitä, että laki vain unohdetaan, kun se ei ole kivaa. Anomisti ei tarvitse syntien anteeksiantamusta, koska ei ole syntejä - on vain erehdyksiä, elämän rosoisuutta, ymmärrettäviä virheitä. Tässä uskonnossa Jeesuksen sovitustyötä ei tarvita. Tällaista oppia harvoin määritellään, mutta jos menemme kuin Matti-Esko Hytönen Paavo Erelää kuulemaan eli analysoimme summittain valittujen nykysaarnojen teologiaa, arvelen että anomian piikkiin menee moni puhe. Anomismi on kiehtova harha sekin, mutta nyt tutkitaan toista suuntausta.

Sillä kunnon antinomisti, kuten Johannes Agricola Lutherin aikaan, on toista maata. Kaikki lepää Kristuksen täytetyn työn varassa. Hän on täyttänyt lain ja pannut sen päiviltä. Antinomistin mukaan ainoa todellinen synti on se, että ei uskota Kristuksen sovitustyöhön. Antinomisti riemuitsee pelastuksesta, jonka Jeesus on kuollessaan ristillä hänelle hankkinut; hän on saanut maistaa Jumalan hyvyyttä. Tämä on hurskasta puhetta ja yhtä kaukana anomisteista kuin koillinen luoteesta.

Antinomistien moraalia kyseenalaistavat jutut, joita suomalaisistakin saarnamiehistä kerrotaan ("En minä sitä varastanut vaan syntinen lihani" - "Niinpä me emme sinua pamputakaan vaan...") noudattavat jo antiikin retoriikasta tuttua stereotyyppistä leimaamisen tekniikkaa, vituperatiota, eikä niillä liene paljon todellisuuspohjaa.

Antinomisti on tasan oikeassa sanoessaan, että Raamattu ei sälytä Mooseksen lakia kristityn niskaan. Mutta... muistetaan kuitenkin, että Paavali, Luther ja Hedberg eivät olleet antinomisteja.

Laki ja evankeliumi

Laki ja evankeliumi ovat myös käsitteitä, joita käytetään perin sekavasti ja nurinkurisesti. Näyttää siltä, että usein teologisten erimielisyyksien ja ongelmien taustalla on systemaattisen teologian Paavalin kielenkäytöstä poikkeava tapa käyttää sanaa 'laki'. Tulisi nähdä selvästi, että 'laki' käsitteenä, jota luterilaiset teologit käyttävät, on heidän oma luomuksensa. Se ei ole sama asia kuin laki Paavalilla tai muuallakaan Raamatussa. Uskon, että tämä teologinen hämmennys on johtanut vääriin päätelmiin.

Rippikoulussa laki tarkoittaa sitä, mitä Jumala vaatii, evankeliumi taas sitä, mitä Jumala lupaa ja antaa. Tämä on systemaatikkojen tapa määritellä nämä sanat; Paavali ei ymmärrä sanoja 'laki' ja 'evankeliumi' tällä tavoin. Hänelle evankeliumi on koko hänen julistuksensa (esim Room 2,16), kun taas esim. psalmissa 119 'laki' tarkoittaa koko Jumalan sanaa, myös lupauksia armosta. Paavali ei koskaan ajatellut, että hänen julistuksensa voitaisiin jakaa kahtia lakiin ja evankeliumiin.

Kun Paavali puhuu laista, hän tarkoittaa useimmiten Mooseksen lakia, Siinailla annettua. Joskus laki tarkoittaa myös Mooseksen kirjoja (esim Gal 4,21) tai koko Vanhaa testamenttia (esim Room 3,10-18). Kun Paavali sanoo, että Kristus on lain loppu, hän puhuu Mooseksen laista. Hän ei koskaan määrittele lakia kuten systemaatikot tarkoittamaan 'kaikkea mitä Jumala meiltä vaatii'. Jos sen mitä Paavali sanoo laista ymmärretään tarkoittavan 'kaikkea mitä Jumala vaatii', kyseessä on anakronismi, sama ilmiö kuin elokuvassa Ben Hur roomalaisen sotilaan kädessä tarinan mukaan näkyvä rannekello.

Paavali ei ollut keskiaikainen teologi. Tämä taas ei tarkoita, että keskiaikaisten tai myöhempien systemaatikkojen käsitteenmuodostus olisi huonompaa kuin Paavalilla - usein varmaankin päinvastoin. Käsitepari 'laki ja evankeliumi' oli Lutherille mainio keino jäsentää tiettyjä asioita Raamatussa. Mutta on oltava tarkkana, ettei myöhempien aikojen pyhien oivalluksia yritetä lukea Paavalin tiliin tai lueta Raamatusta Paavalin lauseita ikään kuin repliikkeinä nykyaikaiseen systemaattiseen keskusteluun. Samoin on nurinkurista, jos tätä käsiteparia käytetään koko Raamatun kahtia jakamiseen tai joidenkin Jumalan sanan kohtien mitätöimiseen, kuten kirkossamme on joskus yritetty tehdä.

Vastaavasti Jeesus ei määritellyt näin: "Saarnatkaa evankeliumia luterilaisen dogmatiikan tarkoittamassa mielessä kaikille luoduille." Kun Vapahtaja määritteli tarkemmin, hän sanoi "opettakaa heitä noudattamaan kaikkea..." - Jeesuksen opetukset, myös käskyt, sisältyivät siihen evankeliumiin, jota hän käski julistaa. Siksi tätä lausetta ei voi suoraan soveltaa keskusteltaessa laista ja evankeliumista sanojen systemaattisessa mielessä.

Tiivistän: Tärkeää olisi pitää aina mielessä, puhutaanko laista teologien vai Raamatun tarkoittamalla tavalla. Raamatussa laki on Mooseksen laki, joskus myös Mooseksen kirjat tai koko Vanha testamentti. Teologeilla se tarkoittaa kaikkea mitä Jumala meiltä vaatii. Jos näitä käyttää sekaisin, jos vahingossa luulee Paavalin puhuvan systemaatikkojen kieltä syntyy ristiriitoja.

B MIKÄ MÄTTÄÄ ANTINOMISMISSA?

En lähde pohtimaan antinomismia pragmaattisesti, sen psykologisten efektien kannalta. Sanotaan, että ilman lakia ei evankeliumi maistu. Totta - joidenkin kohdalla, mutta ihmiset ovat erilaisia. Jotkut keppi saa noudattamaan yhteiskunnan sääntöjä, toiset porkkana. Joitakin ihmisiä Jumalan hyvyys vetää parannukseen, toisia ankaruus. Näiden asioiden tutkimisen sijaan olen kiinnostunut antinomismin teologisesta vammasta.

Antinomismin perushankaluus on, että se kadottaa todellisuudessa vallitsevan perusjännitteen, ajaa mutkat suoriksi. Tätä jännitettä kuvaa 'lain ja evankeliumin' ohella toinen suuri systemaattinen käsitepari 'jo nyt - ei vielä'. Tämäkin Raamatun ymmärtämistä auttava malli on myöhempää perua, mutta peräti hyödyllinen. Ja sitä eivät hurskaat antinomistit oikein tajua. Kristus on voittanut kuoleman, laki on täysin mitätöity, me olemme pelastuneet: jo nyt - ei vielä.

Miksi kristitty kuolee?

Aivan keskeinen raamatunkohta puhuttaessa laista on 1 Kor 15,56 - ja sen taustalla oleva Room 5-7. Korinttilaisille Paavali puhuu Kristuksen toisesta tulemisesta, viimeisestä päivästä. Hän käyttää kielikuvaa skorpionin ontosta piikistä (kentron) ja sen myrkystä. Kuolema on kuin skorpioni, sen pistin on synti, ja vaikuttavana myrkkynä on laki. Nykyaikaisittain voisimme ajatella ilkeää lääkäriä, kädessään myrkkyä sisältävä injektioruisku.

Paavali julistaa, että viimeisenä päivänä kuolema voitetaan. Vaikka Kristus jo Golgatalla 'kuolemalla kuoleman voitti', hän ei sittenkään ole vielä lopullisesti voittanut kuolemaa (1 Kor 15,25-26), vaan se voitetaan 'vihollisista viimeisenä'. Kuolemalla on vielä kädessään tehokas ase: synti ja laki. Vasta viimeisenä päivänä kuuluu voittohuuto: "Missä on pistimesi, kuolema?"

Mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että liha ja veri eivät voi periä Jumalan valtakuntaa. Niiden täytyy kuolla - tai ainakin muuttua kun Kristus tulee. Kuolema taas on Raamatun mukaan 'synnin palkka' - lain mukainen rangaistus synnistä.

Kristinusko olisi paljon selkeämpää, jos yksikään uskoon tullut ei kuolisi. Olisimme todella käytännössä vapaita synnistä ja lain tuomioista. Näin korinttilaiset uskoivatkin. Käytännössä on kuitenkin toisin. Mekin kuolemme, ja vain kuolema voi vapauttaa meidät laista.

Antinomisti vastustaa 'Lutherin dualistista väittämää' "sikäli kuin kristitty on liha, hän on lain alainen, mutta sikäli kun hän on henki, hän on armon alainen". Mutta eikö ole totta: Sikäli kuin kristitty on liha, hän kuolee kerran. Sikäli kuin kristitty on henki, hän ei ikinä kuole. Miksi kristityn ruumis sitten kuolee? Kuolema on synnin palkka. Lutherin väite on siis Jumalan oma (lue Room 5-7).

Mitä sitten tarkoittaa, että Kristus on vapauttanut meidät synnin, lain ja kuoleman vallasta? Pyhässä kasteessa me olemme jo kuolleet pois laista, kun pääsimme osallisiksi Kristuksen kuolemasta (Room 6-7). Mutta me emme kuolleet kasteessa ruumiillisesti. Siksi elämme vielä 'tässä kuoleman ruumiissa' (Room 7,24), jota laki vielä hallitsee. Ruumiilla ei kuitenkaan ole ylivaltaa, vaan hengellä, jonka Kristus on jo vapauttanut (Gal 5,16-). Ruumis vapautuu vasta viimeisenä päivänä: Silloin laki ja kuolema on lopullisesti voitettu.

Siksi se joka uskoo Jeesukseen elää, vaikka olisi kuollut. Saman sanoo Pietari (1 Piet 4,6): "Sitä varten niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi, että he eläisivät hengessä Jumalan mukaan (kata theon), vaikka ruumiissa heidät on tuomittu ihmisten mukaan (kata anthropous)". Kuolleet kristitytkin on tuomittu, ja tuomitsemiseen tarvitaan lakia. Ihmiset näkevät vain tämän. Mutta Jumala näkee enemmän: Heille on julistettu evankeliumia, ja sen vuoksi he elävät hengessä. (Muuten: Pietari ei sano, että Kristus olisi julistanut tuonelassa evankeliumia (1 Piet 3,19). Ajatus on mukava, mutta sillä ei ole tukea Raamatussa.)

Laki ja kadotus

Hyperantinomisti ajattelee, ettei kukaan joudu kadotukseen, koska laki on kumottu. Hän tekee johtopäätöksen: "Jumala on kaikkivaltias, Jumala tahtoo että kaikki pelastuvat, siis kaikki pelastuvat." Yhtä hyvin voisi päätellä: "Jumala on kaikkivaltias, Jumala ei tahdo että maailmassa on pahaa, siis maailmassa ei ole mitään pahaa." Tai kysyä keskiajan teologien tavoin: "Jos Jumala on kaikkivaltias, pystyykö hän luomaan niin suuren kiven, ettei hän jaksa nostaa sitä?"

Nämä kaikki ajattelumallit perustuvat suljettuun klassiseen formaalilogiikkaan. Tällainen logiikka on argumentaatiotutkimuksessa hylätty jo viisikymmenluvun lopulta lähtien. Ongelmat perustuvat usein kielen ominaisuuksiin ja siihen, ettei kaikkia päättelyyn liittyviä tekijöitä ole otettu huomioon. Tästä aiheesta lisää artikkelissani Perusta-lehdessä 3/96.

Raamattu näkee, että Jumala ei sovi tällaisiin inhimillisiin kielipeleihin. Job joutuu lopulta tunnustamaan Jumalan suuruuden, samoin Paavali Room 11 lopussa. Vaikka Jumala toimii käsittämättömällä tavalla, ihminen nöyrtyy hänen edessään.

Miten suhtautua kadotuksesta kertoviin Raamatun kohtiin?

Tämä on tärkeä nähdä: Tätä Jumalan selvää ilmoitusta ei mikään systemaattinen periaate, uskonopin kohta tai muu viisaus pysty kumoamaan. Vapahtaja itse vannoo, ettei yksikään piirto siitä katoa. Ei ole mitään jippoa, vippaskonstia tai aatetta, joka voisi tehdä tyhjäksi Jumalan ilmoituksen. Kun kuulen Raamatussa Jumalan äänen, en voi väittää hänelle vasten kasvoja, että hän puhuu palturia, paradokseja tai että kohta seuraa jokin 'mutta'. Jaloimmatkaan kirkkoisien, uskonpuhdistajien, herätysliikejohtajien tai muiden ajattelijoiden periaatteet eivät kykene tekemään mustaa valkeaksi. "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani ei katoa."

Raamattu opettaa, että kadotus on totta. Jumala on lähettänyt Poikansa, ettei yksikään sinne joutuisi. Ne jotka hylkäävät Kristuksen, joutuvat kadotukseen. Tässä ei ole mitään ristiriitaista, eikä yhtään lausetta Raamatusta tarvitse poistaa, torjua tai selitellä.

Miksi kaikki eivät pelastu, vaikka Jumala niin tahtoo? Tämä ei ole mikään opillinen ristiriita tai paradoksi. Tunnustamme vain, että Jumalan ajatukset ovat meidän ajatuksiamme korkeammat; me emme kykene arvostelemaan hänen päätöksiään.

On myös hyvä muistaa, että Raamatussa ei missään esitetä oppia predestinaatiosta - Jumalan ennalta valitsemisesta kertovat tietyille ihmisille tietyissä tilanteissa esitetyt lupaukset. Opit ovat teologien jälkikäteen tekemiä hahmotelmia; kun asioihin halutaan mennä syvälle, on parasta lukea Jumalan sanaa.

Joka on lain alla, tuomitaan yhä lain mukaan

Miksi Paavali varoittaa galatalaisia sortumasta takaisin lain alle? Koska silloin Kristuksesta ei ole heille mitään hyötyä (Gal 5,2), vaan he ovat velvollisia noudattamaan Mooseksen lain kaikkia määräyksiä (5,3).

Raamatun opetus on tässä aivan yksinkertainen: laki on olemassa ja voimassa kaikessa ankaruudessaan, myös pakanoille, joilla se on sydämessä (Room 1). Ilman Kristusta ihmisellä ei ole mitään toivoa, vaan Jumalan viha ilmestyy taivaasta häntä kohtaan (Room 1,18). Siksi ihminen ilman Kristusta on kirottu (Gal 3,10). Opetus siitä, että ilman Kristusta ihminen on kirottu ja tuomittu lain mukaan, ei ole ristiriidassa yhdenkään raamatunlauseen kanssa.

Tiivistän. Antinomisti ei näe jännitettä: Kristus on voittanut synnin, lain ja kuoleman - ja vapauttanut meidät niistä, mutta vielä me elämme näiden keskellä. Ne ovat yhä mahtavia voimia, joita pääsee pakoon vain Kristuksen turviin.

C LAKI JA PARENEESI

Kiperimpiä ongelmia lain kohdalla on, ohjaako laki kristityn ihmisen elämää myönteisenä, neuvovana voimana. Perinteisesti näin on totuttu ajattelemaan. Ongelmana on vain, että Paavali on jyrkästi toista mieltä.

Tässäkin on osittain kysymys käsitteiden sekaannuksesta, mutta asiassakin on eroa. Apostolin mukaan laki ei koske kristittyä (paitsi kuolevaa ruumista), Jumalan tahto kyllä. Paavalin mukaan laki ei sovellu kristityn elämän ohjenuoraksi. Apostoli ei tee eroa kultti- ja moraalilain välillä, vaikka monet tutkijat niin väittävät. Mooseksen laki on myönteisen tehtävänsä jo tehnyt. Yritykset noudattaa sitä ovat 'toisenlaista evankeliumia'.

Galatalaiskirje selventää, miksi laki ei kelpaa Paavalille elämän ohjenuoraksi. Galatialaiset olivat löytäneet laille pikkuisen hyvää käyttöä pelastuskysymyksessä, ei enempää. Paavali repii peliviittansa ja kärjistää asetelman: hitunenkin lakia pilaa koko Kristuksen työn. On ymmärrettävää, ettei hän tämän jälkeen voi alkaa suositella lakia elämän ohjenuorana.

Paavalia ei kuitenkaan tällä kohden pääse syyttämään turhan vapaamieliseksi tai holtittoman elämän suosijaksi. Päinvastoin, hänelle kristittyjen puhdas elämä oli tärkeämpää kuin useimmille aikamme parhaistakaan julistajista.

Ohjeita elämään apostoli antaa kirjeidensä loppuosissa -myös Galatalaiskirjeessä. Näistä tutkimus käyttää nimitystä pareneesi (taas moderni, mutta kelpo käsite Raamatun hahmottamiseen).

Nyt on oltava tarkkana: kysymys ei ole vain käsitteen muuttamisesta. Pareneesi eli apostolin seurakunnalle antamat ohjeet eivät ole lakia. Pareneesi ei lisää rikkomuksia, ei synnytä vihaa eikä aiheuta kuolemaa siksi, että sen noudattamisen motivaationa, kristityn ihmisen elämän käyttövoimana Paavalin mukaan on Jumalan Henki, ja hyvät teot ovat Hengen hedelmiä.

Kolossalaiskirje on toinen esimerkki näiden kahden käsitteen erosta. Ensimmäisissä luvuissa tuomitaan jyrkästi erilaiset 'älä tartu. älä koske, älä maista' -tyyppiset säännöt, Seuraavat luvut sisältävät - kuin samaan hengenvetoon - lukuisia apostolin ohjeita oikeaa elämää varten.

Pareneesi on joskus saman sisältöistä kuin Mooseksen laki - Paavali toteaa muutaman kerran, että lakikin sanoo näin (1 Kor 9,8-9; 14,34). Hän myös lainaa osaa kymmenestä käskystä (Room 13,9) ja osoittaa näin, että ne kuuluvat apostolin antamiin ohjeisiin. Sen vuoksi niitä ei kuitenkaan tule noudattaa, että ne ovat lakia. Kristus on lain loppu, mutta ei Jumalan tahdon.

Antinomisti ajattelee, että apostolin pareneesi ei tuomitse tai kiroa meitä. On totta, että Paavalin mukaan kristityn uuden elämän käyttövoima on armo ja Pyhä Henki. Hän on tarkka siitä, että laki ei velvoita kristittyä mihinkään. Mutta jokin muu velvoittaa, jopa tuomitsee ja kiroaa: "Ettekö tiedä, etteivät vääryydentekijät saa omakseen Jumalan valtakuntaa. Älkää eksykö!" (1 Kor 6,9). Galatalaiskirjeessä, jonka alkuosaan oppi kristityn vapaudesta laista perustuu, sama Paavali jatkaa syntiluettelolla ja sanoo: "Ne jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa" (Gal 5,21). Annettuaan korinttilaisille ohjeita jumalanpalveluselämästä Paavali toteaa: "...tämä mitä minä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä [viimeisenä päivänä]."

Jumalan tahtoa ei ole kumottu, vaikka Mooseksen laki onkin täytetty. Jumalan tahtoa on myös julistettava pareneesina, jotta Pyhä Henki voisi tehdä meissä työtään. Jos 'Hengen hedelmät' kasvaisivat automaattisesti, ei Paavalin tarvitsisi luetella niitä.

FARISEUKSIA EMME OLE, ANTINOMISTEIKSI EMME TULE - OLKAAMME SIIS KRISTITTYJÄ!

Aito antinomismi kiehtoo, sillä se on osittain lähempänä Raamattua kuin aikamme uusluterilaisuus. Osittain se on kuitenkin itsekeksittyä uskonnollisuutta, eikä voi viedä ketään taivaaseen. Mutta antinomismin haasteen edessä voimme havahtua tajuamaan kirkkaammin jotain aidosta kristillisyydestä.

Riittämiin olen kuullut 'hurskaita' saarnoja, joissa pappi on paneutunut huolella alkupuolen lain saarnaan: Jumala vaatii, me emme pysty täyttämään. Sitten tulee evankeliumi kuin itsestäänselvyytenä: 'Mutta Kristus on täyttänyt kaiken puolestamme.' Missä on todellinen vapauttava, elämän mullistava evankeliumi? Antinomisti julistaisi sen selkeämmin!

Samalla kysyn: Missä on kouraantuntuva Jumalan tahdon opettaminen? Kuka opettaa kuten Paavali pitkiä listoja käytännön asioita ja periaatteita, jotka todella velvoittavat kristittyä ja joiden alta ei luikahdeta millään konstilla?

Tiivistän: Lain ja evankeliumin välissä tasapainotteleva 'kristillisyys' on kuin etsisi pelastusta, armoa ja Jumalan suosiota kuin janoon kuoleva 'kallista hunajapisaraa' keskeltä kuumaa, rannatonta erämaata. Epätoivoista puuhaa. Raamatun sanomaa taas voisi kuvata Sakari Korpisen perintövolvostaan kertomalla vertauksella:

Haaksirikkoutuneet merimiehet nääntyvät janoon pelastusveneessään ilman pisaraakaan vettä. Sitten saapuu laiva, josta kuuluu vain yksi huuto: "Amazon!" Miehet ymmärtävät, että rannaton meri jossa he kelluvat, onkin kauttaaltaan makeaa ja juomakelpoista, suuren virran tuomaa. *)

Tätä on yleismaailmallinen armo: sitä ei tarvitse etsiä, se on kaikkien ulottuvilla. Huuto laivasta on kuin Jeesuksen ääni Lasaruksen hautaan. Mutta jos miehet eivät usko, he nääntyvät.

__________________________
*) 120.000 m3/sek