STI Uskonpuhdistus-sarjan luento 24.3.98 / pastori Kimmo Närhi, Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko

Paavius


1. Johdanto

    Kysymys paaviudesta on historian kuluessa ollut yksi suurista erottavista tekijöistä roomalaiskatolisen kirkon ja luterilaisuuden välillä. Kysymys siitä, miksi paavin virka on niin suuri erottava tekijä, tulee ymmärrettäväksi, kun tarkastelemme roomalaiskatolisen kirkon opetusta paavista ja siitä, mikä merkitys tällä viralla on roomalaiskatolisen kirkon, sen muiden virkojen ja pelastuksen omistamisen kannalta. Toiselta puolen kiistan vakavuutta selkeyttää se, että tämän rinnalla luomme lyhyen katsauksen luterilaiseen oppiin armonvälineistä, kirkosta ja virasta.

    Paavin virka on hyvin olennainen koko roomalaiskatolisen kirkon, sen kaikkien muidenkin virkojen ja toiminnan kannalta. Tämä käy selvästi ilmi roomalaiskatolisen kirkon katekismuksesta vuodelta 1994. Siinä sanotaan muun muassa: "Herra teki yksin Simonista, jolle hän antoi nimen Pietari, kirkkonsa "kallion". Hän antoi hänelle kirkkonsa avaimet ja asetti hänet koko lauman paimeneksi. Sitomisen ja päästämisen virka, joka annettiin Pietarille, annettiin myös apostolien kollegiolle yhteydessä päähänsä. Tämä Pietarin ja muiden apostolien pastoraalinen virka kuuluu kirkon keskeisimpään perustukseen ja se jatkuu piispojen toimesta paavin vallan alaisena.

    Paavi, Rooman piispa ja Pietarin seuraaja on sekä piispojen että koko uskollisten joukon yhteyden jatkuva ja näkyvä lähde ja perustus. Sillä Rooman piispalla on Kristuksen sijaisen virkansa ja koko kirkon pastorina täysi, ylin ja universaali koko kirkkoa koskeva valta, valta, jota hän aina voi käyttää rajoituksetta."

    Paavin virasta riippuvaisia ovat sitten kaikki muut roomalaiskatolisen kirkon virat. Piispojen kollegiokaan ei voi toimia tai päättää mitään ilman paavin suostumusta. Paavin johdolla toimiva piispojen kollegio tunnustetaan ekumeeniseksi hallitukseksi (council), mutta ilman paavin tunnustusta sillä ei ole ekumeenista merkitystä.

    Koska roomalaiskatolisten piispojen virka on alisteinen paavin viralle ja pastorin virka puolestaan alisteinen piispan viralle, on koko katolisen kirkon virkarakenne paavista riippuvainen. Ilman paavin suostumusta ja johtoa ei kenelläkään viime kädessä voi olla oikeaa saarnavirkaa. Se puolestaan on edellytys roomalaiskatolisen opin mukaan oikein toimitetuille sakramenteille.

    Luterilaisen opin mukaan armonvälineet ovat kirkon perustus. Kirkko määritellään pyhien yhteisöksi, jossa evankeliumi saarnataan puhtaasti ja sakramentit toimitetaan Kristuksen asetuksen mukaan. Yksimielisyys armonvälineistä ja niiden käytöstä riittää kirkon todellisen ykseyden ehdoksi . Jumala synnyttää uskon armonvälineiden kautta, ja niiden hoitoa varten hän on säätänyt seurakuntaan saarnaviran . Virka tai sitä hoitavat henkilöt eivät siis ole kirkon perustus. Kirkon koko olemassaolo ja toiminta perustuu Kristuksen toimittamaan koko maailmaa koskevaan syntien sovitukseen. Vapahtajan ansiota Jumala jakaa armonvälineissä eli evankeliumin sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa. Saarnavirka on armonvälineiden hoitamisen virka uskon synnyttämiseksi ja säilyttämiseksi . Pastorit ovat palvelijoita, joiden kautta Jumala jakaa armonvälineitä, jotka ovat synnyttäneet kirkon ja pitävät sitä yllä. Armonvälineet ja taivasten valtakunnan avaimet on annettu kirkolle eikä kellekään yksityiselle ihmiselle ja hänen seuraajilleen. Tähän oppiin on mahdotonta liittää sitä, että olisi olemassa joku henkilö, joka varsinaisesti yksin pitäisi hallussaan avaimia.

    Luterilaisen opin mukaan roomalaiskatolisen kirkon paavin virkaa koskevat väitteet merkitsevät väistämättä vakavaa loukkausta kristillistä kirkkoa ja sitä myötä itseään Kristusta vastaan. Tämä ilmaistaan muun muassa seuraavasti: "Mutta paavi ei salli kenenkään uskoa Kristukseen vaan vaatii kuuliaisuutta itseään kohtaan, jos on määrä pelastua. Siihen emme suostu, vaikka sen tähden olisi kuoltava Jumalan nimeen. Tuo kaikki johtuu siitä paavin vaatimuksesta, että hänet on tunnustutettava kirkon pääksi jure divino. Sen tähden hänen on ollut pakko asettua Kristuksen yläpuolelle..." Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että kysymys paaviudesta on ollut ja on yhä edelleen merkittävä erottava tekijä roomalaiskatolisten ja luterilaisten välillä.

    Tämän esityksen tarkoitus on tuoda valoa siihen, mitä luterilaiset tunnustuskirjat opettavat paaviudesta. Tätä kysymystä selvitämme muutamista näkökulmista. Itse tunnustuskirjojen opetukseen liittyy kaksi kysymystä:
    1) Mihin raamatunkohtiin opetus perustetaan ja miten kyseiset kohdat selitetään? ja
    2) Mitkä opinkappaleet joutuvat vaaraan paaviuden tähden?

    Näiden suoraan tunnustuskirjoihin liittyvien kysymysten lisäksi katson aiheelliseksi luoda katsauksen ajankohtaisiin neuvotteluihin roomalaiskatolisen kirkon ja Luterilaisen Maailmanliiton välillä ja tarkastelen myös kysymystä
    3) Mitä rajoja paavius asettaa luterilaisten ja roomalaiskatolisten yksimielisyyteen tähtääville neuvotteluille?

2. Paaviuteen liittyvien raamatunkohtien käyttö tunnustuskirjoissa

    Paavin valta ja johtoasema -kirjassa Philipp Melanchthon käsittelee perusteellisesti paavin asemaa ja vertailee roomalaiskatolisen kirkon oppia paaviudesta lukuisiin raamatunkohtiin. Ensiksi hän tarttuu kysymykseen, onko Rooman piispa jumalallisen oikeuden perusteella, jure divino, muiden piispojen ja kirkkoherrojen yläpuolella. Tähän Melanchthon vastaa ehdottoman kielteisesti ja esittää oppinsa perusteeksi mm. seuraavat raamatunkohdat:

2 a) Pietarin virkaan ja kirkossa käytettävään valtaan liittyviä kohtia

    1) Lk 22:25s: "Jeesus sanoi heille: "Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee."
    Tämän kohdan tunnustus selittää tekstiyhteydessään juuri vastaukseksi apostolien kiistaan siitä, kuka tulisi olemaan heidän johtajansa ja ikään kuin Kristuksen sijainen, hänen, joka pian on kärsivä ja antava henkensä. Tässä yhteydessä tunnustus vielä viittaa Mt 18:1-4:ään, jossa Jeesus asettaa lapsen kiistelevien opetuslasten keskelle esikuvaksi. Niin kuin lapsi ei vaadi itselleen johtoasemaa, ei kenenkään apostoleista ole sitä lupa vaatia.

    2) Joh. 20:21: "Jeesus sanoi heille jälleen: 'Rauha teille! Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät'."
    Tämän perusteella tunnustus opettaa, että apostolit ovat lähetetyt tasavertaisina ilman kenellekään annettua valtaa yli muiden.

    3) Gal. 2:1,2,6-9: "Neljäntoista vuoden kuluttua, minä taas menin ylös Jerusalemiin Barnabaan kanssa ja otin Tiituksenkin mukaani.Mutta minä menin sinne ilmestyksen johdosta ja esitin heille sen evankeliumin, jota julistan pakanain keskuudessa; esitin sen yksityisesti arvokkaimmille heistä, etten ehkä juoksisi tai olisi juossut turhaan. Ja nuo, joita jonakin pidettiin - millaisia lienevät olleet, ei kuulu minuun; Jumala ei katso henkilöön - nuo arvossapidetyt eivät velvoittaneet minua mihinkään enempään, vaan päinvastoin, kun näkivät, että minulle oli uskottu evankeliumin julistaminen ympärileikkaamattomille, samoin kuin Pietarille sen julistaminen ympärileikatuille - sillä hän, joka antoi Pietarille voimaa hänen apostolintoimeensa ympärileikattujen keskuudessa, antoi minullekin siihen voimaa pakanain keskuudessa - ja kun olivat tulleet tuntemaan sen armon, mikä oli minulle annettu, niin Jaakob ja Keefas ja Johannes, joita pidettiin pylväinä, antoivat minulle ja Barnabaalle yhteisen työn merkiksi kättä, mennäksemme, me pakanain keskuuteen ja he ympärileikattujen."
    Tunnustus viittaa Gal. 2:een ja opettaa sen perusteella, ettei Pietarin arvovaltaa voi asettaa Paavalin kutsumuksen perustaksi. Edellä esitetyt jakeet havainnollistavat tätä opetusta hyvin kirkkaasti. Paavali esitti oppinsa arvokkaimmille, siis monelle, Jerusalemissa. Jumala antoi voimaa sekä Pietarin että Paavalin apostolintoimeen ilman viittaustakaan siihen, että Pietari jotenkin välittäisi Jumalan kutsun tai siunauksen Paavalille. Vielä on huomionarvoista, että Pietari ja Johannes antoivat kättä yhteisen työn merkiksi Paavalille ja Barnabaalle. Tämä kohta siis kumoaa sen, että Pietarilla olisi jokin erityisasema apostolien joukossa. Tunnustus tekee johtopäätöksen: "Pietari ei ollut muiden apostolien esimies eikä vihkimystä tai vahvistamista virkaan ollut anottava yksin Pietarilta."

    4) 1Kor. 3: 4-8,22,23: "Kun toinen sanoo: "Minä olen Paavalin puolta", ja toinen: "Minä olen Apolloksen", ettekö silloin ole niinkuin ihmiset ainakin? Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan... Teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan."
    Tämän kohdan pohjalta tunnustus tekee kaksikin johtopäätöstä. Ensiksi tässä ilmenee, että viranhaltijat ovat yhdenvertaisia. Toiseksi käy ilmi, että seurakunta on viranhaltijoiden yläpuolella. Näin ollen palvelijoiden on vakavasti varottava, että he eivät pyri ottamaan ylivalta-asemaa seurakuntaan nähden.

    5) Mt. 16:15-18; Mt 18:18 (rinnakkaiskohta Joh. 20:23): "Jeesus sanoi heille: "Kenenkä te sanotte minun olevan?" Simon Pietari vastasi ja sanoi: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: 'Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita'." (Mt. 16:15-18) "Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa." (Mt 18:18)
    Näiden kohtien perusteella Pietari vastaa koko apostolijoukon edustajana eikä suinkaan yksityisesti omasta puolestaan. Niinpä tunnustus korostaakin sitä, että Vapahtaja rakentaa kirkkonsa Pietarin lausuman tunnustuksen ja sitä opettavan viran varaan. Tunnustus on siis perustava asia virkaan nähden. Avaimia Vapahtaja ei ole antanut kenellekään yksityiselle, vaan kirkolle, mikä käy ilmi, että sitomisen ja päästämisen subjektina on te eikä kukaan yksityinen henkilö.

    6) Joh. 21:15-17: "Jeesus sanoi Simon Pietarille: 'Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä?' Hän vastasi hänelle: 'Rakastan, Herra; sinä tiedät, että olet minulle rakas.' Hän sanoi hänelle: 'Ruoki minun karitsoitani.' Hän sanoi hänelle taas toistamiseen: 'Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?' Hän vastasi hänelle: 'Rakastan, Herra; sinä tiedät, että olet minulle rakas.' Hän sanoi hänelle: 'Kaitse minun lampaitani.' Hän sanoi hänelle kolmannen kerran: 'Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?' Pietari tuli murheelliseksi siitä, että hän kolmannen kerran sanoi hänelle: 'Olenko minä sinulle rakas?' ja vastasi hänelle: 'Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas.' Jeesus sanoi hänelle: 'Ruoki minun lampaitani'."
    Pietari sai tehtävän kaita ja ruokkia Jeesuksen lampaita eli uskovia ihmisiä. Tämä tehtävä ei kuitenkaan ole ainoastaan hänelle annettu, vaan se koskee koko apostolijoukkoa. Sen lisäksi, että tehtävä ei kuulunut yksin Pietarille, tunnustus korostaa sitä, että apostoleille annettu valta on pelkästään hengellinen.

    Vallan hengellisyyttä korostaessaan tunnustus viittaa uudestaan Joh. 20:21:een, jossa puhuttiin siitä, että Kristus lähettää apostolit niin kuin Isä on hänet lähettänyt. Heidän tehtävänsä on siis Vapahtajan tehtävän jatkoa. Näin ollen siihen kuuluu myös se, mitä Vapahtaja sanoo omasta virastaan: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta."(Joh. 18:36).
    Tämän mukaisesti apostolit myös opettivat: "Meidän sota-aseemme eivät ole lihallisia." (2 Kor. 10:4). Tältä pohjalta korostetaan sitä, että maallinen kuninkuus ja miekan hallussa pitäminen on kerta kaikkiaan suljettu pois apostolien ja näin ollen myös kirkon tehtävästä.

    Kristuksen nöyryyden ja kärsimykseen alistumisen perusteella tunnustus lausuu hyvin ankaran arvion koskien paavin johtamaa valtakuntaa: "Kärsivä, orjantappuroin kruunattu ja kansan pilkattavaksi kuninkaalliseen purppuraan puettu Kristus oli ennuskuva siitä, että hengellistä kuninkuutta halveksittaisiin eli evankeliumi tukahdetuttaisiin ja sen tilalle perustettaisiin kirkon vallan varjolla toinen, maallinen valtakunta. "

    7) Tiit.1:5, 1 Piet. 5:1, 2 Joh. 1 : "...että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat" (Tiit. 1:5) "Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin." (1 Piet. 5:1) "Vanhin valitulle rouvalle ja hänen lapsillensa, joita minä totuudessa rakastan" (2 Joh. 1)
    Näiden kohtien perusteella tunnustus tekee sen havainnon, että sanaa presbyteros, vanhin, käytetään sekä apostoleista, näissä kohdissa Pietari ja Johannes itsestään, että paikallisten seurakuntien pastoreista .

    Näiden raamatunkohtien perusteella on ilmeistä, että roomalaiskatolinen opetus paavin asemasta perustuu väärään raamatunselitykseen. Vapahtajan lausumat sanat Pietarille lupaavat perustaa kirkon hänen tunnustukselleen ja sitä julistavalle oikealle saarnaviralle. Roomalaiskatoliset tekevät sen virheen, että nostavat Pietarin aiheettomasti muiden apostolien yläpuolelle vieläpä niin, että hänen kuvitellulle seuraajalleen kuuluisi valta koko kirkon yli. Tältä pohjalta tunnustus tekee sen johtopäätöksen, että paavin asema muiden pastorien ja piispojen yläpuolella on väärä. Vääryys perustuu siihen, että paavi vaatii itselleen ylivaltaa Jumalan säätämyksen ja oikeuden, jure divino, perusteella. Kysymys ylivallasta ei paavin kyseessä ollen ole vähäinen. Kun hän vaatii itselleen toisia pastoreita korkeampaa asemaa ja jopa maallista valtaa, hän vääristää opetusta Kristuksen valtakunnan luonteesta. Seuraus on, että Jumalan valtakunnan todelliset aarteet, evankeliumi ja sakramentit, jäävät syrjään. Sen sijaan tunnustus ei pidä vääränä sitä, että piispan ja paikallisseurakunnan pastorin välillä on ero inhimillisen oikeuden nojalla .

2 b) Antikristusta koskevia raamatunkohtia

    1) 2 Tess. 2:(3-)4: "Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala."
    Tämä kuvaus antikristuksesta eli Kristuksen vastustajasta sopii tunnustuksen mukaan hyvin paaviin ja hänen valtakuntaansa. Arvio perustellaan ensiksikin sillä, että paavi istuu Jumalan temppeliin. Hän toimii siis ulkonaisen kristikunnan sisällä eikä ole pelkästään maallinen hallitsija.

    Se, että paavi julistaa olevansa Jumala, ilmenee tunnustuksen mukaan siinä, että hän ottaa itselleen oikeuden muuttaa Kristuksen opin , opettaa voivansa sitoa ja päästää sekä elävien että kuolleiden sieluja ja vaatii ehdotonta kuuliaisuutta itseään kohtaan. Alistumattomuus sen paremmin kirkon kuin minkään muunkaan tuomittavaksi on tunnustuksen mukaan itsensä jumalaksi tekemistä .

    Kaikki yllä mainittu osoittaa paavin asettavan itsensä väärään, väitetyn jumalan asemaan. Näiden näkökulmien lisäksi myös väite siitä, että hän on Kristuksen sijainen maan päällä, on itsensä Jumalaksi tekemistä. Kristus ei ole sanonut asettavansa ketään sijaisekseen maan päällä. Paavilainen ajatus Kristuksen sijaisuudesta on jumalaton ainakin kahdesta syystä. Ensiksi ihminen ei missään olosuhteissa voi olla Jumalan sijainen. Paratiisin lankeemuksessa oli osaltaan kyse juuri siitä, että ihminen halusi tulla Jumalan kaltaiseksi. Valtuutus ja kyky tällaiseen sijaisuuteen puuttuu. Jos paavin väite Kristuksen sijaisuudesta olisi oikea, pitäisi joko Kristuksen olla pelkästään ihminen tai paavin olla myös Jumala. Toiseksi väite Kristuksen sijaisuudesta hyökkää Kristuksen todellista läsnäoloa ja hänen antamaansa varjelusta vastaan.
    Hän on sanonut: "Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." Tämä Vapahtajan lupaus ohjaa uskovan turvautumaan hänen apuunsa ja pitämään vääränä ja rienaavana kaiken puheen siitä, että joku ihminen voisi olla Vapahtajan sijainen .

    Myös Augsburgin tunnustuksen puolustus käsittelee 2 Tess. 2:4:ää. Asiayhteys on sakramenttien teho ja sen säilyminen. Mainitun raamatunkohdan perusteella osoitetaan, että antikristus istuu Jumalan temppelissä eli kirkossa. Tästä huolimatta sakramentit eivät menetä tehoaan. Tästä ei voi kuitenkaan tehdä sitä johtopäätöstä, että kristityllä olisi lupa tieten tahtoen olla sellaisessa yhteydessä, jossa jumalattomat hoitavat sakramentteja. Tämä todetaan tunnustuksessa selvin sanoin: "Kun totuus on tämä, pysykööt kaikki kristityt tarkoin erillään paavin jumalattomasta opista, rienauksesta ja rikollisesta julmuudesta. Heidän tulee sanoutua irti paavista ja hänen joukkokunnastaan kuten ainakin Antikristuksen valtakunnasta. Kristushan käskee: 'Kavahtakaa vääriä profeettoja'. "

    b) Dan.11:36: "Ja kuningas tekee, mitä hän tahtoo, ja korottaa itsensä ja uhittelee jokaista jumalaa, itse jumalien Jumalaa vastaan hän puhuu kauheita. Ja hän menestyy, kunnes vihan aika on lopussa; sillä mikä on säädetty, se tapahtuu." Tämä on itse asiassa 2 Tess. 2:4:n rinnakkaiskohta. Väärä kuningas nostaa itsensä yli kaiken. Tunnustus viittaa tämän kohdan yhteydessä paavin pyrkimyksiin koota itselleen kaikki maallinen ja hengellinen valta. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa esitetään kuvitteellinen roomalaiskatolinen tapa määritellä kirkko. Siinä todetaan muun muassa:
    "... Rooman paaville kuuluu rajaton valta. Tästä hän ei ole tilivelvollinen kenellekään, eikä kenenkään ole lupa sitä kiistää tai arvostella. Sen nojalla hän saa laatia uskonkohtia, panna mitättömäksi raamatunkohtia mielensä mukaan - - - säätää haluamiaan lakeja - - - Hänen kädestään on keisarin ja kuninkaiden saatava valtansa ja oikeutensa kruunuun Kristuksen käskyn nojalla: kun kerran Isä on alistanut kaiken Kristukselle, on sen nojalla ymmärrettävä, että tämä valta on siirretty paaville. Tästä seuraa välttämättä, että paavi on koko maan piirin herra, vallitsee kaikkia maailman valtakuntia, kaikkea mikä kuuluu yksityisille tai yhteisöille, hänellä on täydellinen valta kaikessa, olipa se maallista tai hengellistä, ja hänelle kuuluu kumpikin miekka, hengellinen ja maallinen. Tämä ei kuitenkaan ole Kristuksen kirkon, vaan paavin vallan määritelmä, ja sitä me emme löydä ainoastaan kanonista oikeutta käsittelevistä kirjoista, vaan myös - Danielin 11. luvusta. "

    Tunnustuskirjat soveltavat antikristusta käsittelevät raamatunkohdat paavin virkaan. Pääperusteet tälle ovat, että paavi opettaa olevansa kaiken vallan ja arvostelun yläpuolella ja johtavansa kirkkoa mielensä mukaan. Räikeimmät osoitukset tästä ovat, että hän ei alistu Jumalan sanan alle ja että hän opettaa olevansa Kristuksen sijainen maan päällä. Paavin väärät väittämät siitä, että hän on Pietarin seuraaja, johtaa väärään järjestykseen saarnaviran hoitajien välillä ja paavin ylivalta toisiin pastoreihin nähden on jumalallisena käskynä torjuttava. Antikristuksesta puhuvat raamatunkohdat sen sijaan osoittavat, että paavin valta suuntautuu itsensä Kristuksen valtaa vastaan.

3. Mitkä opinkohdat joutuvat vaaraan paaviuden tähden?
    Paaviuden aiheuttama vaara koko kristillisen opin kokonaisuudelle perustuu ennen muuta siihen, että paavilla on valta säätää uusia opinkohtia. Roomalaiskatolisen kirkon opin mukaan Raamattu ja kirkon traditio yhdessä muodostavat Jumalan sanan. Paavilla puolestaan on merkittävä rooli tämän tradition muodostumisessa. Tästä seuraa, että paavin opetuksilla on vaikutuksensa periaatteessa kaikkiin niihin opinkohtiin, joista hän jotakin opettaa. Näin ollen paavin viran tähden joutuu vaaraan ensiksi oppi Jumalan ilmoituksesta ja sen myötä vanhurskauttamisoppi ja kaikki muutkin opinkohdat.
3. a) Oppi Jumalan ilmoituksesta

    Tunnustuskirjojen mukaan paavilla ei ole valtaa ainoastaan muihin kirkon viranhaltijoihin nähden, vaan myös Jumalan sanaan nähden . Tämän Jumalan sanaa koskevan vallan voimme todeta myös roomalaiskatolisen kirkon katekismuksesta. Ensiksi se määrittelee Jumalan ilmoituksen seuraavasti: "Pyhä traditio ja Pyhä Raamattu liittyvät kiinteästi toisiinsa ja ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Sillä pulputessaan samasta jumalallisesta lähteestä molemmat ikään kuin sulautuvat ja tähtäävät samaan tarkoitukseen. - - - Tästä seuraa, että kirkko, jolle tehtävä välittää ja selittää ilmoitusta on uskottu, ei perusta varmuuttaan kaikista ilmoitetuista asioista yksin Raamattuun. Sekä Raamattu että traditio on otettava vastaan ja niitä on pidettävä arvossa yhtä alttiisti ja kunnioittavasti. "
    Tämän tradition muodostamisessa paavilla on olennainen osa: "Tehtävä selittää Jumalan sanaa luotettavasti on uskottu yksin kirkon opetusviralle (lat., engl. magisterium), se on paaville ja piispoille yhdessä hänen kanssaan. " Tämä paavin ja piispojen raamatunselitys puolestaan johtaa tradition laajenemiseen siinä tapauksessa, että he määrittelevät uusia opinkappaleita .

    Roomalaiskatolinen oppi Jumalan ilmoituksesta on räikeässä ristiriidassa perustavan luterilaisen ja kristillisen "yksin Raamattu" -periaatteen kanssa. Roomalaiskatolinen kirkko on siis jatkuvan ilmoituksen kirkko. Sen mukaan Jumalan sana ei ole ainoastaan historiassa annettu Raamatun sana, vaan osa Jumalan sanaa on kirkon traditio, joka paavin johdolla voi muuttua ja onkin historian kuluessa muuttunut . Uusia oppeja, joista Raamattu ei puhu mitään, on laadittu, esim. oppi kiirastulesta (määriteltiin tarkasti Trenton kirkolliskokouksessa 1563) ja Marian saastattomasta sikiämisestä ja hänen taivaaseen ottamisestaan.

    Paaviuden tuoma vaara opille Jumalan sanasta on tarkoituksella käsitelty ensimmäisenä eri opinkohdille koituvista vaaroista. Tämä asia on perustavuutensa tähden syytä ottaa äärimmäisen vakavasti, sillä siitä seuraa, että mikä tahansa muu opinkohta voi joutua vaaraan. Tämä maininta kuvaakin käsiteltävää asiaa oikein. Seuraavassa kuitenkin luomme katsauksen erityisesti niihin vanhurskauttamisoppiin liittyviin vaaroihin, joita tunnustuskirjat paaviutta käsitellessään kiinnittävät huomiota.

3. b) Paaviuden vanhurskauttamisopille aiheuttamista vaaroista

    Tunnustuskirjoissa luetellaan lukuisia vanhurskauttamisoppiin liittyviä roomalaiskatolisia harhoja, joihin paavius liittyy vähintään epäsuorasti siten, että paavi pitää yllä harhaavia opetuksia. Tällaisia ovat muun muassa hyvitystyöt ja niihin liittyvät aneet, selibaattimääräykset ja luostarilupaukset .

    Tässä yhteydessä emme käy näihin asioihin mainintaa syvällisemmin käsiksi, koska ne liittyvät aiheeseemme vain epäsuorasti. Toiselta puolen niiden mainitseminen on olennaista sen tähden, että käsitämme paavin viran ja sitä koskevan väärän opin saavan aikaan hyvin laajoja ja kohtalokkaita virheitä aivan keskeisimmässä opinkohdissa. Paavius pitää yllä ja edistää väärän evankeliumin asiaa.

    Se, että paavius vääristää vanhurskauttamisoppia, on itsestään selvää sen jälkeen, kun olemme todenneet, että se murentaa "yksin Raamattu" -periaatetta. Vanhurskauttamisoppi, sen lyhyt iskulauseen omainen ilmaisu "yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden" saa sisältönsä yksin Raamatusta. Luterilaisuuden ja koko kristillisen uskon tässä mainitut periaatteet liittyvät toisiinsa niin kiinteästi, että jos johonkin niistä tulee särö, se väistämättä ohjaa kokonaisuutta väärään suuntaan. Juuri tällä tavoin paavius vaikuttaa. Hyökkäämällä "yksin Raamattu" -periaatetta vastaan se suuntautuu myös uskoa, armoa ja Kristuksen sovitustyön merkitystä vastaan.

4. Mitä rajoja paavius asettaa luterilaisten ja roomalaiskatolisten yksimielisyyteen tähtääville neuvotteluille?

    Roomalaiskatolinen kirkko ja Luterilainen maailmanliitto ovat juuri nyt voimakkaasti lähentymässä toisiaan. Lähentymisen konkreettinen osoitus on Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen ja roomalaiskatolisten teologien laatima Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Sisällön puolesta tätä julistusta on syystäkin kritisoitu muun muassa syntikäsityksen pinnallisuuden ja pyhityksen ja vanhurskauttamisen sekoittamisen tähden.

    Olennaista on kuitenkin tehdä kysymys: Onko olemassa tekijöitä, jotka osoittavat vanhurskauttamisoppia koskevan yksimielisyyden saavuttamisen jo ennakolta mahdottomaksi? Edellä olevat paaviutta koskevat näkökohdat osoittavat, että paaviuteen liittyy piirteitä, joiden tähden todellista, Raamatun sanaan perustuvaa yksimielisyyttä ei roomalaiskatolisen kirkon kanssa ole mahdollista saavuttaa. Paavin valtuus opetusviran haltijana luoda uutta traditiota tekee mahdottomaksi sen, että yksimielisyys perustuisi yksin Raamattuun. Näin ollen yhteisen julkilausuman toteamus, että sen jälkeen, kun yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista on saavutettu, on jäljellä vielä selvitettäviä asioita, muun muassa Jumalan sanan ja kirkon opin välinen suhde, oppi kirkosta, kirkollisesta auktoriteetista, virasta ja sakramenteista , on järjestykseltään väärä.
    Kysymystä kirkollisesta auktoriteetista ja paavin virasta ei voi irrottaa vanhurskauttamisoppia koskevasta keskustelusta siten, että ensin voitaisiin päästä yksimielisyyteen vanhurskauttamisopista ja joskus myöhemmin mahdollisesti muista asioista. Jos näin toimitaan, etsitään vanhurskauttamisopista yksimielisyyttä ilman että siitä, mistä tuo oppi on löydettävissä, ei ole yksimielisyyttä. Näin ollen on todettava, että yhteinen julistus vanhurskauttamisopista ja sen pohjalla olevat neuvottelut ovat täysin riittämättömällä pohjalla. Viimeistään samanaikaisesti, kun etsitään yksimielisyyttä vanhurskauttamisopista, on välttämätöntä, että vallitsee luja yksimielisyys Raamatun sanan yksin ratkaisevasta asemasta kirkossa. Tätä yksimielisyyttä ei luterilaisen ja roomalaiskatolisen kirkon opin välillä ole. Jo roomalaiskatolinen opetus paavin virasta tekee tämän mahdottomaksi.
    Monestakin syystä, mutta jo yksin paavin virankin tähden, on luterilaisten sanouduttava irti ei ainostaan ajankohtaisten neuvottelujen mahdollisesta lopputuloksesta, vaan myös noista neuvotteluista itsestään. Neuvottelujen käyminen tällä tavoin kuin nyt on tehty edellyttää suostumista siihen, että yksimielisyys vanhurskauttamisopista on periaatteessa mahdollista saavuttaa ilman molemminpuolista ja ehdotonta pitäytymistä "yksin Raamattu" -periaatteeseen.

5. Yhteenveto

    Luterilainen tunnustus edustaa kielteistä kantaa paaviuteen pääasiassa neljästä syystä:
    1) Paavius perustuu väärälle raamatunselitykselle Pietarille annettujen tehtävien ja lupausten osalta. Tästä seuraa väärä kirkollinen järjestys.
    2) Paavin väitetään olevan kaiken jumalaksi kutsuttavan yläpuolella. Näin ollen paavius merkitsee paavin eikä Kristuksen hallintaa kirkossa. Samaa osoittaa myös roomalaiskatolinen väite siitä, että paavi olisi Kristuksen sijainen maan päällä.
    3) Paavi on opettanut ja pitää yllä monia oikeaa vanhurskauttamisoppia vastustavia väitteitä.
    4) Paavius edellyttää, että yksin Jumalan sana ei ratkaise kirkossa.

    Nämä näkökohdat ovat valtavan laajoja. Ne osoittavat vääjäämättä, että paavius ei ole vain yksittäinen väärä opinkohta, vaan sillä on turmiollinen vaikutus koko kristilliseen oppiin. Näin ollen kristillinen ja luterilainen tie merkitsee selkeää irtisanoutumista paavista ja hänen valtakunnastaan.