STI:n luennot / Raamattu - uskon lähde ja normi 18.2.98,

"Raamattu - uskon lähde ja normi"

/ Luther

Leif Erikson
Tässä luennossa yritän kertoa miten Raamattu Lutherille oli uskon lähde ja normi. Koska aihe on niin tavattoman laaja, yritän keskittyä kolmeen seikkaan.

Ensiksi katsomme miten Jumalan Sana Lutherille oli armonväline, väline jonka kautta hän antaa meille lahjansa. Toiseksi katsomme miten Jumalan Sana Lutherin mukaan oli korkein auktoriteetti kirkossa. Kolmanneksi katsomme mitä uskonpuhdistaja tarkoitti kun hän puhui Raamatun keskuksesta. Kirjassani Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag i Martin Luthers bibelsyn (1994) olen myös kirjoittanut näistä kolmesta asioista.

Tulen myös ohimennen mainitsemaan mitä Luther-tutkijat sanovat näistä asioista.

Esitelmän lopussa esitän viisi kysymystä, jotka liittyvät esitelmään, ja josta voimme yhdessä keskustella.

Martti Luther ei kirjoittanut omaa dogmatiikkaa, kuten Melanchthon, joka kirjoitti Loci Communes (1521) ja Calvin, joka kirjoitti Institutio Religionis Christianae (1536).
Reformaattori ei ole missään kootusti tai systemaattisesti esittänyt käsitystään Raamatusta. Mutta materiaalista ei ole pulaa. Luther oli eksegeetti, joka koki Raamatun kirjoitusten selittäminen elämäntehtäväkseen. Hän teki päivittäin työtä Raamatun tekstien parissa. Luther luennoi säännöllisesti Wittenbergin yliopistossa Raamatun eri kirjoista vuodesta 1521 vuoteen 1546.
Vuonna 1522 valmistui hänen saksankielisen Uuden testamentin käännöstyönsä.
Kaksitoista vuotta myöhemmin, vuonna 1534, myös Vanha testamentti ilmestyi saksan kielellä.
Lisäksi Luther saarnasi hyvin paljon. Hän piti elämänsä aikana ainakin 2300 saarnaa.

1. Raamattu armonvälineenä

    Lutherin mukaan Raamatun Sana on elävä, toimiva ja uutta luova Sana. Siksi se on armonväline. Ulkonaisen Sanan (verbun externum) ja sakramenttien kautta Jumala luo Pyhän Hengen kautta uskon ihmisen sydämessä. Jumala antaa sisäisen (uskon) ulkoisen (Sanan ja sakramenttien) kautta.

1.1. Pyhitys

    Katekismuksissaan Luther puhuu Jumalan työstä kolmessa uskonkappaleessa.
    Ensimmäinen uskonkappale kertoo Isästä, joka on kaiken Luoja ja Ylläpitäjä.
    Toisessa uskonkappaleessa Luther puhuu Jeesuksesta Kristuksesta, joka on Vapahtaja. Kolmas uskonkappale käsittelee Pyhä Henkeä ja pyhitystä.

    Isossa Katekismuksessaan Luther kirjoittaa: "Emme milloinkaan voineet päästä tuntemaan Isän suosiota ja armoa muulla tavalla, kun Herren Kristuksen kautta, joka on hänen isällisen sydämensä kuvastin, jota vailla ollen me emme näe muuta kuin vihastuneen ja kauhistuvan tuomitsijan. Mutta Kristuksestakaan emme voisi mitään tietää, ellei sitä olisi meille ilmaistu Pyhän Hengen kautta."

    Ilman Kristusta, emme tietäisi siis mitään Jumalasta. Ilman Pyhää Henkeä emme tietäisi mitään Kristuksesta. Taustalla on Kristuksen kertakaikkinen pelastustyö. Se on suoritettu. Kristus on kuollut ja noussut ylös kaikkien ihmisten edestä. Pelastustyö on todella suoritettu. Mutta nyt tämä objektiivinen historiallinen tapahtuma pitää myös tulla ihmisten tietoisuuteen.
    Tämä on Pyhän Hengen työ Sanan kautta: "Työ on tapahtunut ja täytetty: onhan Kristus meille aarteen kärsimyksellään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan hankkinut ja ansainnut. Jos tämä teko jäisi salaan, kenenkään tietoon tulematta, se olisi turha ja hyödytön: mutta Jumala on, ettei tämä aarre jäisi haudatuksi, vaan joutuisi käytäntöön ja nautittavaksi, antanut sanan tulla esiin, julistettavaksi, antanut Pyhän hengen siinä tuomaan ja omistamaan meille tuon lunastusaarteen. Pyhyys onkin siis yksinkertaisesti vain saattamista Herran Kristuksen tykö tätä hyvyyttä saamaan. Mutta tähän me emme itsestämme voi päästä."
    Myös jatkossa Luther puhuu Sanan tehtävästä. Hän sanoo että kristillinen seurakunta on äiti, joka synnyttää ja kantaa jokaisen kristityn Jumalan Sanalla. "Tätä sana hän ilmoittaa ja harjoittaa ja hän valaisee ja sytyttää sydämet, niin että he sen käsittävät, omistavat ja siinä riippuvat ja pysyvät."

    Uskonpuhdistaja sanoo myös että hän on seurakunnan osa ja jäsen, sen omistamista rikkauksista osallinen. Sitten hän jatkaa: "Siihen Pyhä Henki on minut saattanut ja siihen liittänyt siten, että olen kuullut ja yhä edelleen kuulen Jumalan sanaa. Juuri tämä on siihen tulemisen alku." Luther tekee siis eron sovituksesta ja sen jakamisesta. Pyhän Hengen työ on uskonpuhdistajan mukaan se, että hän saattaa ihmisen Herren Kurisuksen tykö.

    Kirjassaan Von den Konziliis und Kirchen (1539) Luther sanoo että hänen vastustajansa ovat hyviä pääsiäissaarnaajia, mutta huonoja helluntaisaarnaajia. Ilmeisesti hän tarkoitti että nämä puhuvat hyvin Kristuksen kärsimyksestä ja ylösnousemuksesta, mutta huonosti siitä miten Pyhä Henki antaa pelastuksen lahja ihmisille. Tämä tapahtuu seurakunnassa Sanan ja sakramenttien välityksellä. Kristuksen sovitustyö jaetaan Sanassa. Kristuksen vieras vanhurskaus (iustitia aliena) annetaan meille lahjana. Kun pyhitys snan laajemmassa merkityksessä on tapahtunut voimme sanoa: Se mikä on meidän ulkopuolella (extra nobis) on myös meissä (in nobis).

1.2. Ulkonainen ja sisäinen

    Pyhä Henki käyttää Sanaa ja sakramentteja välineinään. "Usko tulee kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen Sanan kautta" (Room 10:17). Hengellinen/sisäinen ja ruumiillinen/ulkonainen eivät siis Lutherin mukaan edusta vastakohtia. Pyhä Henki tarvitsee ruumiillisen hahmon ollakseen todellinen ja vaikuttava.

    Ulrich Zwinglin (1484-1531) mukaan hengellinen ja sisäinen kuuluvat yhteen. Eräs seuraus tästä on että Jumala puhuu suoraan ihmisen sydämeen ilman ulkonaista Sanaa ja sakramenttia.

    Uskonpuhdistaja korosti jatkuvasti Hengen suvereenisuutta, mutta piti samalla lujasti kiinni siitä, että Henki toimii vain ulkonaista Sanaa käyttäen. Ulkonaiset asiat kulkevat edellä, sisäiset jäljessä. Tämä järjestys on Lutherin mukaan tärkeä. Se johtuu siitä, että Pyhä Henki käy ihmisen oman toiminnan edellä. Jumalan järjestys käännetään väärinpäin jos väitämme että ihmisen "sisäinen henki" tekee Sanan eläväksi. Näin hurmahenget tekevät.

    Ulkonainen Sana tulee ensin ja antaa uskon sydämeen. Jos järjestys on käänteinen, niin että aloitetaan sisäisellä, joudutaan hurmahenkisyyteen. Kun sisäinen "sana" temmataan irti ulkoisesta Sanasta, on kyse juuri hurmahenkisyydestä.

    Kirjassaan "Taivaallisista Profeetoista" (1525) Luther väittää hurmahenkien perusviaksi, että he kääntävät Jumalan järjestyksen ylösalaisin. He tahtovat sisäisten lahjojen tulevan ensin ja ulkonaisten vasta sen jälkeen. Sen lisäksi he pitävät sisäisenä sitä, mikä Jumala on säätänyt ulkonaiseksi ja päinvastoin.

    Schmalkaldenin uskonkohdissa (1537) Luther kirjoittaa Pyhän Hengen tulemisesta seuraavalla tavalla: "Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa kohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei kenellekään anna Henkeänsä ja armoansa muulla tavalla kuin edeltävän sanan välityksellä ja yhteydessä...Meidän täytyy siis pitää kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisessä meidän ihmisten kanssa muulla tavalla kuin ulkonaisen sanansa ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman tätä sanaa ja sakramentteja ja Hengestä kerskaillaan, on perkeleestä."

    Jumalan Sana on elävä ja voimallinen Sana. Pyhä Henki asuu Sanassa. Tästä Ingemar Öberg kirjoittaa:"Uskonpuhdistaja opettaa tässä Raamatun itsetodistusta eli autopistia. Pyhä Raamattu on Jumalan luova ja toimiva Sana, joka vakuuttaa ja todistaa omasta totuudestaan. Sanan edessä ei teoretisoida, sillä siinä ollaan kasvokkain elävän Jumalan kanssa." ( Skriften allena - tron allena. Om Luthers bibelsyn SPT 1987, s. 330). Pelastus tulee Lutherin mukaan siis ulkoapäin (ab extra) - Jumalasta - eikä ihmisestä. Jumala lähettää Poikansa pelastamaan maailman. Hän lähettää myös Sanan ja sakramentin. On siis olemassa läheinen yhteys inkarnaation ja armonvälineiden kanssa. Molemmissa on kysymys evankeliumista. Jos emme välitä armonvälineistä, emme välitä Kristuksestakaan! Siksi Luther väitti että hurmahenget edustivat lakihenkisyyttä. Käsikkäin hurmahenkisyyden kanssa kulkee lain vanhurskaus. Jos Jumala ei ulkonaisen Sanan ja Pyhän Hengen kautta saa luoda uskoa ihmisen sydämessä, hän on jätetty itsensä ja omien suoritustensa varaan. Hän on joutunut lain vanhurskauteen.

1.3. Suullinen ja kirjoitettu Sana

    Kun Luther puhuu Jumalan sanasta armonvälineenä, hän painottaa usein että tämä ulkonainen sana (verbum externum) on julistettu, suullinen sana (viva vox evangelii). Kirkko ei ole "Federhaus", vaan "Mundhaus". Usko tulee kuulemisesta (fides ex auditu). Sana on ensisijaisesti kuultu Sana (verbum vocale).

    Hyvin selvästi tämä korostus tulee esiin Raamatun kirjojen esipuheissa. Siinä Luther toistuvasti puhuu suullisesta julistetusta sanasta. Sen hän tekee myös esimerkiksi Schmalkaldenin uskonkappaleessa ja Isossa Katekismuksessa.

    Kun uskonpuhdistaja puhuu evankeliumin luonteesta hän sanoo: "Evankeliumi ei ole mitään muuta kuin saarna ja huuto Jumalan armosta ja laupeudesta, jonka Kristus on kuolemallaan ansainnut ja hankkinut. Evankeliumia varsinaisesti ei ole se, mikä on kirjoitettuna kirjoihin, vaan evankeliumi on pikemminkin suullista saarnaa ja elävä sana. Se on ääni, joka kaikuu koko maailmaan: se huudatetaan julkisesti, niin että se kuullaan kaikkialla." (WA 12, 259:8-13)

    Tämä ei merkitse että kirjoitettu Sana ei olisi tarpeellista. Uuden testamentin kirjoitukset ovat Lutherin mukaan syntyneet sanoman säilyttämiseksi alkuperäisinä.

    Schmalkaldenin uskonkappaleessa Luther puhuu samassa hengenvedossa Pyhistä kirjoituksista ja saarnatusta sanasta, mikä osoittaa että näillä on sama arvo. Sekä suullinen julistettu Sana että kirjoitettu Sana on Lutherin mukaan Jumalan Sana meille.

    Miikka Ruokanen:"´Näin Lutherin mukaan sekä kirjallinen että äänellinen sana ovat ´Pyhän hengen ajoneuvo´. Jumalan sana voidaan siis sekä lukea että kuulla. Mutta uskonpuhdistaja antaa kuitenkin kirjoitetulle raamatulliselle sanalle etusijan profeetallis-apostolisen ilmoitussanoman välittäjänä ja ´ajoneuvona´." (Ruokanen, Lutherin raamattukäsitys, 1986, s. 67)

2. Raamattu auktoriteettina

    Martti Lutherin mukaan Raamattu on myös korkein auktoriteetti kirkossa. Raamatulla on viimeinen sana kaikissa oppikeskustelussa. Lutherille "sola Scriptura"-periaate oli hyvin tärkeä. Pyhä Raamattu on "norma normans", kun traditio on "norma normata", niin kuin Sovintokaava asian ilmaisee.

2.1. Raamattu ja muut auktoriteetit

    Kirkollisessa tilanteessa jossa Luther eli, traditiolla oli tärkeä paikka Raamatun ohella. Kirkolliseen traditioon kuuluivat skolastinen filosofia, kirkonisät, paavi ja kirkolliskokoukset.

    Jo Psalmien kirjasta pitämässään luennoissa vuosilta 1513-1516 Luther kohtelee ankarasti sellaisia filosofisia auktoriteetteja kuten järki, filosofia ja skolastinen teologia. Lutherin mielestä syy siihen, miksi roomalaiskatolinen kirkko oli mennyt vikaan keskiajalla, oli se, että järki (ratio) oli asetettu ilmoituksen (revelatio) edelle. Lutherille oli siis jo hyvin varhain selvä, että Raamattu tulee asettaa inhimillisen järjen ja filosofian yläpuolelle. Järjellä ja filosofialla on tärkeä tehtävä maallisen vallan piiriin kuuluvissa asioissa, mutta hengellisissä uskon asioissa filosofia ja järki johtaa harhaan.

    Taistelussaan Rooman kirkkoa ja hurmahenkiä vastaan Luther viittasi koko ajan Raamatun Sanaan. Kiistassa Rooman kirkkoa vastaan uskonpuhdistaja korosti "sola scriptura", mutta myönsi että vanhat kirkkoisät, varsinkin Augustinus, oli kirjoittaneet paljon hyvää. Kun Luther vetosi kirkolliskokouksiin, hän toteaa että nekin voivat erehtyä, ja että niin on tapahtunutkin.

    Loppujen lopuksi kaikki inhimilliset auktoriteetit olisi Lutherin mukaan alistettava Jumalan Sanan alle. Wormsin valtiopäivillä 1521 saivat järki, filosofia, skolastikot, kirkkoisät, paavi ja hänen käskykirjeensä sekä kirkolliskokoukset väistyä "sola scriptura-periaatteen tieltä.
    "Koska Teidän Majesteettinne ja Teidän Korkea-arvoisuutenne vaativat minulta yksinkertaisen vastauksen, niin tahdon antaa sellaisen ilman sarvia ja hampaita. Jollei minua osoiteta vääräksi Raamatun todistuksilla ja selvillä järkiperusteilla, niin olen omatunnossani sidottu niillä raamatunkohdilla, joihin kirjoissani viittaan, ja olen Jumalan Sanan sitoma. Sillä en usko paavin enkä kirkolliskokouksiin yksin, koska on ilmeistä, että ne usein ovat erehtyneet ja puhuneet itseään vastaan. Sen takia en tahdo enkä voi mitään peruuttaa. Sillä ei ole hyvä toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen."

    Kaarlo Arffman on kirjoittanut kirjan "Sanan jäljet. Kirkon historian merkitys Martti Lutherin teologiassa" (1993), jossa hän selvittää miten reformaattori suhtautui kirkollisiin auktoriteetteihin. Kirjassaan Arffman selvittää kuinka Luther argumentoi kiistassa Rooman kirkon kanssa ja kuinka hän argumentoi hurmahenkien kanssa.

    Lopputulos on että Luther korosti Raamatun arvovalta kaikkien ihmisten auktoriteettien yläpuolella, mutta että hän ei voi unohtanut kirkon historiaa:"Raamattu, isät ja uskovan ihmisen oma kokemus todistivat samaa. Ne kuuluivat siihen vuorovaikutussuhteeseen, jossa usko eli. Kristityn usko perustui yksin Raamattuun. Isien kokemukset olivat kuitenkin sitä vahvistavia 'evankeliumin pöydälle jääneitä murusia.' " (s. 180)

2.2. Raamatun synty

    Lutherille Raamatun sana ei ole pelkästään ihmisen sana. se on tosin ihmisten - eli profeettojen ja apostolien kirjoittamaa - mutta se on peräisin Kristukselta ja Pyhän hengen innoittamaa. Uskonpuhdistaja korostaa usein, että Jeesuksen opetuksen mukaan Jumalan Pyhä Henki oli mukana Sanan luomisessa (WA 17 I, 100:20, 396).

    Luther puhuu usein Kristuksesta, Hengestä ja apostoleista, kun hän käsittelee Uuden testamentin kirjojen syntyä. Tässä yhteydessä ovat Joh 16:26 ja 16:14 tärkeitä. Näissä kohdissa Jeesus puhuu siitä kuinka Henki opettaa samoin kuin hän itse opetti.

    Miikka Ruokanen väittää että Luther ei juuri lainkaan käyttänyt sanaa "inspiraatio" kun hän kirjoitti Raamatun alkuperästä ja synnystä. Ruokasen mukaan sana "inspiraatio" löytyy 96 kertaa Lutherin teksteistä, mutta toisissa yhteyksissä (Ruokanen 1986, s. 28).

    Ruokanen on varmasti oikeassa, mutta vaikka Luther ei käytä sana "inspiraatio" kun hän puhuu Raamatun synnystä, itse asia löytyy kyllä: "Apostolit ja profeetat ovat tulkinneet kirjoituksia (aikaisempia Raamatun tekstejä) eivät omasta voimastaan, vaan Pyhän Hengen innoittamina" (WA 39, I, 185,1 8).

    "Raamattu on Jumalan sanaa, tai ´Pyhän Hengen oma erityinen kirja, kirjoitus ja sana´" (WA 54, 474:42,2)

    "Siispä Pyhän Hengen tiliin luetaan koko Raamattu" (WA 54,35)

    "Pyhä Raamattu on Pyhän Hengen puhetta" (WA 54,39)

    Luther nimittää Raamattua "Pyhän Hengen kirjaksi" (WA 48,43) ja kutsuu sitä myös "Jumalan kirjeeksi ihmisille". (WA 42, 629). Samanlaisia viittauksia Raamattuun on sadoittain Lutherin kirjoituksissa.

    Eräs seuraus siitä, että Raamattu on Pyhän Hengen synnyttämää/innoittamaa on, että silla on jumalallinen auktoriteetti. Raamatun jumalallinen auktoriteetti on Lutherille itsesäänselvä asia.

    Bengt Hägglund: "Lutherin kirjoituksista saa turhaan etsiä mitään yksityiskohtaista ja yhtenäistä esitystä Raamatun auktoriteetista, koska se on itsestään selvä edellytys kaikelle sille mitä hän ajatteli ja kirjoitti, niin että perinpohjaisiin määritelmiin ei koskaan ollut edes tarvetta." (Hägglund, Problematiken i Luthers hävdande av Skriftens auktoritet. STK 1961, 224-235)

    Ingemar Öberg:"Kaikessa Lutherin työskentelyssä Raamatun tekstien parissa näkyy punaisena lankana se, että tällä Sanalla on auktoriteetti, koska Jumala puhuu siinä. Tämä asenne tulee ilmi kaikissa Lutherin raamatunselityksissä, mutta se on myös nähtävissä uskonpuhdistajan laajassa tuotannossa yleensä, hänen kirjoissaan, pamfleteissaan, disputaatioissaan ja saarnoissaan." (Öberg, Skriften allena - tron allena. Om Luthers bibelsyn. SPT 1983, ss. 324-330)

2.3. Raamatun selvyys

    Lutherille oli tärkeää, että Raamattua yritetään ymmärtää sen omista päämääristä käsin. Ihmisellä ei ole oikeutta pakottaa ulkoapäin omia mittapuita ja tulkintoja Raamattuun. Raamattu täytyy itse saada puhua. Se on oma tulkkinsa ja selittäjänsä. Vain Raamatun saadessa selittää Raamattua sen oma sana tulee kuningattareksi ja tuomariksi kaikissa kysymyksissä.

    Keskiajalla oli tavallista selittää Raamattua antamalla tekstille neljä eri merkitystä:
    1) kirjaimellinen eli historiallinen merkitys (sensus litteralis),
    2) allegorinen eli hengellinen merkitys (sensus allegoricus),
    3) tropologinen eli moraalinen merkitys (sensus tropologicus) ja
    4) anagoginen eli lopunajallinen merkitys (sensus anagogicus).
    Tämä selitystapa kutsuttiin "quadrigaksi" ja varsinkin allegorinen selitystaito oli suuressa arvossa kirkossa.

    Luther vastusti allegorista raamatuntulkintaa, koska se voi johtaa minne tahansa.Hän korosti kirjaimellisen merkityksen (sensus literalis) Juuri kirjaimellinen merkitys on sama kuin hengellinen merkitys (sensus spiritualis). Raamatun yksinkertaista, kirjaimellis-kieliopillista merkitystä Luther pitää Raamatun päämerkityksenä.

    Uskonpuhdistaja korostaa, että Raamattu on ulkonaisesti selvä ja että sitä siten voi ymmärtää kuka tahansa. Tärkeässä kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta (De servo arbitrio) 1525 Luther käsittelee Raamatun selvyyttä parissa kohdassa. Hän myöntää siellä, että Raamatussa on monia hämäriä ja salaisia kohtia. Mutta se johtuu kyvyttömyydestämme sanojen merkityksessä ja kielinopissa eikä majesteettisuudesta siinä mitä kuvataan. Hän väittää myös että kaikki mitä Raamattu sisältää ja tahtoo sanoa on selvää ja selkeää "vaikka tietyt kohdat ovat hämäriä, koska emme tunne sanoja." Jos sanat ovat yhdessä kohdassa hämäriä, ne ovat toisessa kohdassa sitä selvempiä.

    Luther puhuu myös kahdenlaisesta selvyydestä: sisäisestä ja ulkonaisesta: "Jos sinä puhut sisäisestä selvyydestä (claritas interna) , niin ei kukaan muu oivalla Raamatun pienintä piirtoa kuin se, jolla on Jumalan Henki...Tarvitaan näet Henki, jotta voitaisiin käsittää Raamattu sekä kokonaisuutena että sen jokainen osa. Jos sinä taas olet puhunut ulkonaisesta selvyydestä (claritas externa), niin ei siinä sanalla sanoen ole jäljellä mitään hämärää tai selvittelyä kaipaavaa, vaan kaikki se, mikä on Raamatussa, on sanan kautta tuotu esiin mitä luotettavimpaan valoon ja koko maailmalle ilmoitettu." (WA 18, 609)

2.4. Lutherin "raamattukritiikki"

    Luther luki Raamattua ilman ennakkokäsityksiä, ja tämän vuoksi hän joutui kohtaamaan samanlaisia ongelmia ja vaikeuksia kuin kuka tahansa raamatunlukija. Reformaattori joutui painimaan monien sellaisten raamatunkohtien kanssa, jotka näyttävät virheellisiltä tai ristiriitaisilta.

    Hän kommentoi esim. 1 Moos 11:27 siten, että ajanlaskun mukaan tässä kohdassa on "Abrahamilla 60 puuttuvaa vuotta". Mutta samanaikaisesti hän moittii niitä uskaliaita ihmisiä, jotka syyttävät Raamattua kronologisesta virheestä. Itse hän ei halua kuulua sellaiseen ihmisryhmään. (WA 42, 431) Matteuksen evankeliumista Luther sanoo, että Matt 24 sekoittaa keskenään Jerusalemin hävityksen ja maailmanlopun, mutta lisää samalla: "Ja tämä on Pyhän Hengen tapa puhua Raamatussa tällä tavalla." (WA 47, 566).

    Kun Luther käsittelee ehtoollisteksteistä olevia eri versioita, hän kritisoi roomalaiskatolilaisia teologeja ja sanoo: "He eivät ole panneet merkille, että Pyhä henki on tarkoituksella järjestänyt niin, että mikään evankeliumi ei sanasta sanaan täsmää toistensa kanssa." (WA 8, 508). Kun uskonpuhdistaja käsittelee ehtoollisteksteistä olevia eri versioita, hän kritisoi roomalaiskatolisia teologeja ja sanoo: "He eivät ole panneet merkille, että Pyhä Henki on tarkoituksella järjestänyt niin, että mikään evankeliumi ei sanasta sanaan täsmää toistensa kanssa." (WA 8, 508).

    Meidän on syytä välttää Lutherin nimittämistä raamattukriitikoksi näiden ja eräiden muiden lausumien perusteella. Hän myöntää että joissakin Raamatun teksteissä esiintyy ongelmia, mutta samalla hän kuitenkin varoo arvostelemasta Jumalan Sanaa. Luther laskee historialliset epätäsmällisyydet Pyhän Hengen tarkoitusperiin kuuluviksi.

    Luther-tutkijat ovat pitäneet aivan liian suurta melua vastaavista Lutherin lausumista ja tehneet niistä vääriä johtopäätöksiä. Ei ole myöskään nähty sitä vaivaa että olisi verrattu nämä Lutherin lausumat niihin satoihin, ehkäpä tuhansiin kohtiin, joissa uskonpuhdistaja näyttää edellyttävän Raamatun olevan Pyhän Hengen innoittamaa, jopa erehtymätöntä Jumalan sanaa, jolla on jumalallinen auktoriteetti.

    Tämä luottamus Raamatun totuuteen - myös historiallisissa yksityiskohdissa - näkyy Lutherin koko tuotannossa. Vuonna 1520 hän kirjoittaa: "Raamattu ei ole koskaan erehtynyt." (WA 7, 316). Seitsemän vuotta myöhemmin hän toteaa: "On varmaa, että Raamattu ei ole ristiriidassa itsensä kanssa." (WA 23, 122). Isossa galatalaiskirjeen selityksessä vuonna 1535 hän väittää:" On mahdotonta että Raamattu olisi ristiriidassa itsensä kanssa, vain ymmärtämättömät, paatuneet kerskailijat voivat olla sitä mieltä." (WA 40 I, 318).

3. Raamatun keskus

    Lutherin teologia on Kristus-keskeinen. Se merkitsee, että Raamatussa on ydinsanoma tai keskus. Jeesus Kristus on tämä keskus. Hän on Raamatun kuningas ja valo. Luther voi puhua vanhurskauttamisesta "pääartiklana" (der Hauptartikel), jonka mukana kirkko seisoo tai kaatuu (articulus stantis et cadentis ecclesiae).

    Mutta Luther voi myös puhua ensimmäisestä käskystä lähtökohdasta ja lähteestä, "joka käy läpi kaikkien muiden käskyjen, ja että ne kaikki vuorostaan palautuvat siihen ja siitä riippuvat; näin sekä loppu että alku kiinteästi liittyvät ja ovat sidotut toisiinsa." Lutherin mukaan myös kolminaisuusoppi sekä toinen uskonkappale voivat toimia Raamatun keskuksena.

    Minkälainen tehtävä Raamatun keskuksella sitten on? Jotkut väittävät että Luther keskuksen avulla karsi pois vähemmän tärkeät raamatunkohdat. Tämän käsityksen mukaan Luther pystyi keskuksen avulla Raamatusta poimia esiin Jumalan sanaa Raamatusta. Juhani Forsberg sanoo tästä näin: "Kristus Raamatun keskuksena ei Lutherin mukaan tarkoita kuitenkaan sitä, että Raamatusta olisi eristettävissä olennainen ´keskus´ja epäolennainen ´kehys´. Kaikki Raamatussa on suhteessa tähän keskukseen, ja siitä saa myös perifeeriseltä näyttävä merkityksensä." (Forsberg, Lutherin raamattukäsitys ja raamattutulkinta sekä niiden merkitys tänään. TA 3/1986, 226-234)

    Raamatun keskuksella on siis Lutherin mukaan positiivinen hermeneuttinen funktio. Keskuksen avulla ymmärrämme Raamatun paremmin. Keskus on lähinnä tulkintaperiaate. Kristus "Raamatun tähtenä ja ytimenä" merkitsee Lutherille että hän on tulkintaperiaate eikä poistamisperiaate. Kun Luther Isossa katekismuksessa puhuu ensimmäisestä käskystä "keskuksena" hän väittää että "ensimmäisen käskyn pitää siis valaista kaikki muut käskyt ja luoda niihin loistettaan."

    Tässä yhteydessä sopii viitata uskonpuhdistajan puheeseen siitä mikä "ajaa" Kristusta (was Christum treibt). Tämä on sitaatti Lutherin esipuheesta Jaakobin kirjeen kommentaariin vuodelta 1522 ja koskee kaanonin laajuutta: "Myös tämä on oikea koetinkivi, jonka mukaan voidaan arvostella kirjoja: kaikki Raamatun kirjoitukset todistavat Kristuksesta (Room 3:21), eikä Paavalikaan halua tuntea muuta kuin Kristuksen (1 Kor 2:2). Se mitä Kristus ei opeta, se ei ole vielä apostolista, vaikka sitten Paavali tai Pietari opettavat sitä." (WA 7, 385).

    Tässä ei ole kysymys siitä, että valikoitaisiin Jumalan sanaa Raamatusta, vaan Luther antaa tässä kriteerejä, miten eri raamatunkirjojen kanoonisuutta voidaan koetella ja arvostella. Luther sanoo samassa yhteydessä: "Koko Raamattuhan osoittaa Kristusta." Uskonpuhdistaja tuo tässä esiin ne ratkaisevat tunnusmerkit, joiden mukaan voidaan päätellä onko jokin uusitestamentillinen kirjoitus apostolinen vai ei. Lutherin pääperiaate siis on: sellainen kirjoitus joka ei todista Kristuksesta ei ole apostolinen.

    Bengt Hägglund: "Tämä usein käytetty sana tulkitaan väärin, jos siinä löydetään arviointiperuste, jonka avulla voitaisiin valikoida ja erotella Raamatusta se, mikä on Jumalan sanaa, siitä, mikä olisi tilapäistä ja vailla arvovaltaa. Arvioitaessa sen perusteella, mikä 'ajaa Kristusta' pyritään positiivisesti viittaamaan siihen, mikä on Raamatun perusta ja tarkoitus." (Hägglund, 1961, ss. 224-235)

    Kun puhumme Lutherista ja kaanon-kysymyksestä meidän pitää olla selvillä siitä, että se oli avoin vielä Lutherin aikana. Trenton kirkolliskokouksessa (1545-63) kaanon rajattiin Firenzen kirkolliskokouksen (1442) mukaisesti.

    Kun uskonpuhdistaja keskusteli kaanonin rajoista ja jakoi raamatulliset kirjat erilaisiin ryhmiin, hän vain toisti, mikä oli sanottu alkukirkossa. Hän oli keskellä keskustelua, joka oli edelleen käynnissä.

4. Lopuksi

    Lutherin mukaan Jumalan Sanaa on sekä armonväline että korkein auktoriteetti. Jumala toimii seurakunnassaan ulkonaisen Sanan kautta ja saattaa meidät Kristuksen tykö. Jumalan Sanaa on sekä suullinen että kirjoitettu Sana.

    Raamattu on Lutherin mukaan myös korkein auktoriteetti kirkossa. Kaikki inhimilliset auktoriteetit kuten järki, filosofia, paavi ja kirkolliskokoukset saavat väistyä "sola scriptura"-periaatteen tieltä. Raamattu on selvä ja selkeä ja sen kirjaimellinen merkitys on sama kuin hengellinen merkitys.

    Kun uskonpuhdistaja puhuu Raamatun keskuksesta, tällä on positiivinen hermeneuttinen tehtävä, jonka avulla voimme ymmärtää Raamatun hämärät kohdat. Raamattu on itsensä tulkki (scriptura sacra sui ipsius interpres). Luther ei sano vain "yksin Raamattu", vaan hän sanoo myös "yksin Kristus/yksin usko". Oppi muotoperiaatteesta (sola scriptura) täydennetään sisältöperiaatteella (solus Christus/sola fide).

    Kumpaakaan periaatetta ei tule käsittää toisen vastakohtana eikä asettaa toista vastaan. Ne näet kuuluvat läheisesti yhteen ja edellyttävät toisiaan molemminpuolisesti. Lutherhan ajatteli löytäneensä "yksin Kristuksen" juuri raamatusta. Raamatun kautta opitaan tuntemaan Kristus ja usko. Lutherhan teki reformatorisen löytönsä, kun hän kamppaili ymmärtääkseen käsitteen "Jumalan vanhurskaus". Hän kuvaa kokemustaan näin: "Yötä päivää vaivasin päätäni, kunnes Jumala armahti minua ja havaitsin yhteyden sanojen välillä. Se on näet tällainen: Jumalan vanhurskaus ilmestyy siinä (evankeliumissa), niin kuin kirjoitettu on: vanhurskas elää uskosta. Nyt tunsin kokonaan uudestisyntyneenä astuvani sisään paratiisin avoimista porteista. Koko Raamattu näytti minulle uudet kasvot." (WA 54, 179-187). Uusi käsitys "Jumalan vanhurskaudesta" merkitsi uskonpuhdistajalle toisaalta avainta henkilökohtaiseen pelastukseen ja toisaalta avainta Raamatun ymmärtämiseen oikealla tavalla. Juuri Raamattua tutkiessaan Luther löysi Kristuksen ja evankeliumin. Sama pätee kääntäen. Juuri Kristus ja evankeliumi valaisivat hänelle Raamattua. Sisältö- ja muotiperiaate ovat siis erottamattomasti sidoksissa Lutherin teologisessa ajattelussa.

6. Kysymyksiä

    1. Mikä on tärkein: Jumalan Sana armonvälineenä (uskon lähde) vai auktoriteettina (uskon normi)?

    2. On sanottu että Jumalan käsitys meistä on tärkeämpi kuin meidän käsityksemme hänestä ja hänen Sanastaan? Onko näin?

    3. Mitä Luther tarkoittaa kun hän kysyy:"Ota Kristus pois Raamatusta, mitä muuta sinä sieltä enää löydät"?