Luentosarja / STI:n kesäkurssi 26.8 -6.9.1996

OPIN KEHITYS VARHAISKIRKOSSA

Lauri Vartiainen

LUENTO 1 / 8: KRISTILLISEN OPIN KEHITYSPROSESSI

1.1 Millaisena kristillisen uskon kehittymisprosessi on nähty?

Pisimpään vallinneen käsityksen mukaan kristillinen oppi ei koskaan ole kehittynyt. Se on saatu Isältä Kristuksen kautta, hänen apostoleilleen opettama ja suoraan apostoleilta apostolisille seurakunnille annettu. Tätä oikeaa oppia on apostolisissa ja muissa oikeissa seurakunnissa opetettu siitä lähtien, mitään lisäämättä ja mitään poistamatta. Myöhemmät kristilliset teologit ovat opettaneet tätä alkuperäistä oppia hiukan eri sanoin ilmaistakseen sen aina vain hiukan laajemmin ja seikkaperäisemmin.
Vanhassa (ja nykyisessäkin?) idän ortodoksisessa kirkossa ei voi teologia pahemmin loukata kuin väittämällä hänen opetustaan uudeksi, tuoreeksi ja moderniksi teologiaksi. Näin siis siksi, että kaikki oikea teologia on sisällöltään vanhaa ja alkuperäistä, siis apostolista.

Joku täällä ehkä ajattelee paraikaa mielessään, että mitäs vikaa edellä kuvaillussa käsityksessä on. Eikö aito kristillinen oppi sitten ole Jumalan alkuperäistä ilmoitusta? Eikö se muka olekaan aidosti apostolista? Mielestäni tätä kysymystä on tarkasteltava käytännöllisten sovellutusten kautta, ei pelkästään teoreettisena teesinä tai nippuna yleistyksiä.
Siis: Mitä tämä perinteinen käsitys kristillisen opin synnystä merkitsee käytännössä? Tarkastelkaamme kysymystä yksinkertaisen esimerkin kautta. Vanha kristillinen selitys apostolisen uskontunnustuksen synnystä kiteyttää loistavasti vanhan käsityksen opin alkuperäisyydestä.

Tyrannius Rufinus kirjoittaa “Apostolisen uskontunnustuksen selityksessä”, vuonna 404, että apostolit hajaantuessaan Herran käskystä kaikkeen maailmaan julistamaan evankeliumia muotoilivat yhdessä apostolisen uskontunnustuksen. Sen oli tarkoitus palvella heidän opetuksensa ohjenuorana, jotta he eivät erilleen hajautuneina ajautuisi opettamaan ristiriitaisesti.

Vähän myöhemmin tämä legenda oli jo kehittynyt täyteen muotoonsa: Ensimmäisen helluntain tullessa apostolit täyttyivät Pyhällä Hengellä ja apostolinen uskontunnustus syntyi. Ensin Pietari sanoi: “Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan” ja heti Andreas jatkoi “ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme”, ja hänen jälkeensä jatkoi Jaakob ja hänen jälkeensä Johannes jne. aina Mattiaaseen asti. Jokainen lausui oman lauseensa kunnes koko apostolinen uskontunnustus oli valmis.
Näin syntyi perimätiedon mukaan Apostolinen uskontunnustus. Selvästi ja ongelmattomasti, suoraan Taivaasta apostoleille ja näiltä pilkunkaan muuttumatta seurakunnille, jotka käyttävät sitä muuttamattomana yhä tänäänkin.

Tarina on kaunis, mutta valitettavasti historia ei todellisuudessa ole ollut näin yksinkertainen. Ensimmäiset apostolista uskontunnustusta muistuttavat tunnustukset ovat ajalta, jolloin apostolit olivat levänneet haudoissaan jo ainakin satakunta vuotta. Yhtään sanasta sanaan toistuvaa “minä uskon...” tyyppistä tunnustusta ei ennen kolmesataalukua tunneta, eikä alan standarditeos (J. N. D. Kelly: Early Christian Creeds) usko sellaisia tuota aikaa aiemmin edes olleen. Ja mitä tulee apostoliseen uskontunnustukseen, niin se on saanut viimeisen silauksensa vasta joskus 600-luvulla Galliassa tai Hispaniassa.
Vastaavia esimerkkejä löytyy kyllä riittämiin. Keskiajan yhtenäiskulttuurin murtuessa murtui myös puhtoinen kuva iäti muuttumattomana pysyneestä kristinuskosta. Renessanssista lähtien on historiallisen todellisuuden monimuotoisuus alkanut aueta kristinuskon historian tutkijoille ja valistuksen jälkeisenä aikana ovat tulvineet esiin monet erilaiset radikaalit tulkinnat kristillisen opin kehittymisestä. Monien muidenkin kuin Heikki Räisäsen uskontunnustuksena on nykyään: “Alussa oli moneus!”

Viime vuosisadan vaihteen ehkä vaikutusvaltaisin kristinuskon varhaista opinkehitystä käsitellyt teologi oli saksalainen Adolf von Harnack. Harnackin teoria opin kehityksestä kristinuskossa on erittäin tärkeä osa hänen teologista kokonaisnäkemystään. Harnack piti vuosina 1899-1900 luentosarjan kristinuskon olemuksesta. Näissä luennoissa, jotka hän pian julkaisi myös teoksena “Das Wesen des Christentums” Harnack on tarkasti selvittänyt käsitystään varhaisen kristikunnan opin ja ajattelun kehityksestä.

Harnackin tulkinnassa alkuperäisen apostolisen kristinuskon kolme tuntomerkkiä olivat Jeesuksen tunnustaminen eläväksi Herraksi, henkilökohtainen uskon kokemus ja Jeesuksen pikaisen paluun odotukseen liittyvä moraaliltaan korkea elämäntapa. Hänen mukaansa vuoteen 200 mennessä alkuperäinen yksinkertainen ja henkinen kristinusko muuttui organisoituneeksi katolisuudeksi. Katolisuudessa henkilökohtainen uskonnollinen kokemus alistettiin kirkollisen tunnustuksen valvonnan alle. Uskonnosta tuli oppia ja opista yksilön kristillisyyden mittari. Kirkosta tuli laitos, joka monopolisoi itselleen “Hengen” vaikutukset. Laki ja pakko olivat Harnackin mukaan astuneet “Hengen” tilalle.

Adolf von Harnack selittää kuvailemaansa kehitystä ensinnäkin yleisellä uskonnonhistoriallisella lailla. Hänen käsityksensä mukaan ajan kuluessa elävän tunteen ja sydämen uskonnosta tulee aina tavan, muodon ja lain uskonto. Vähitellen nämä jäykistyneet muodot käsitetään itse uskonnon sisällöksi. Tätä prosessia Harnack kuvaa alkuperäisen entusiasmin virtaamisena ulos uskonnosta. Alkuperäisen sisällön virratessa uskonnosta ulos se täyttyy jollakin muulla.

Toinen syy kristinuskon muuttumiselle onkin Harnackin mukaan juuri kreikkalaisen hengen virtaaminen kristinuskon sisälle. Tässä vähittäisessä prosessissa kreikkalainen filosofia, kreikkalaiset mysteerit, kreikkalainen sivistys ja lopulta myös kreikkalaiset myytit ja polyteismi pyhimysten palvonnan muodossa tunkeutuivat kirkkoon. Prosessi oli hidas ja kesti Harnackin mukaan sataluvun alkupuoliskolta aina kolmesataaluvun alkuun asti. Hänen käsitystään kristinuskon täydellisestä hellenisoitumisesta kuvaa väite, että ortodoksinen kirkko ei ole kristillinen luomus kreikkalaisilla kuteilla vaan kreikkalainen luomus kristillisillä kuteilla.

Hitaan hellenismin sisäänvirtaamisen rinnalla tapahtui Harnackin mukaan myös radikaalia akuuttia hellenisoitumista. Tämä prosessi kulkee nimellä gnostilaisuus. Puolustautuessaan tätä akuuttia hellenisoitumista vastaan kirkko joutui tekemään lujat muodot ja lait opilleen, kultilleen ja järjestykselleen. Taistelussa gnostilaisuutta vastaan syntyi oppi- ja lakikirkko, jossa kristityn ehdoksi tuli sitoutuminen oppiin, kulttiin ja järjestykseen. Harnack selittää voiton gnostilaisuudesta käyneen kirkolle kalliiksi: voiton hintana menetettiin paljon alkuperäisestä evankeliumin vapaudesta.

Harnackin ja hänen hengenheimolaistensa merkitys modernille teologialle on ollut suuri. Paljolti hänen ja muiden saksalaisten uusprotestantismin edustajien vaikutuksesta sanat “dogmi” ja “oppi” ovat ajoittain muuttuneet lähes kirosanoiksi teologiassa ja kristittyjen keskuudessa. Mutta tasapuolisuuden vuoksi meidän on perättävä myös Harnackilta ja hänen hengenheimolaisiltaan todisteita väitteittensä tueksi. Asetettuna suurennuslasin alle myös Harnackin käsitys osoittautuu idealistiseksi teoriaksi. Palaamme myöhemmillä kerroilla joihinkin hänen konkreettisiin väitteisiinsä, ja katsomme miten ne kestävät historiallisten lähteiden edessä.

1.2 Kristillisen opinkehityksen kasvualusta
Kristinusko syntyi juutalaisella maaperällä juutalaisten uskonnosta, sen keskushenkilö Jeeus oli juutalainen ja kaikki sen varhaisimmat julistajat olivat juutalaisia. UT:n kirjoittajista vain Luukas on ilmeisesti ollut pakanasyntyinen, kaikki muut juutalaisia. Pitkälti toista sataa vuotta juutalaisten pyhät kirjoitukset olivat kristinuskon ainoa Pyhä Kirja. Tämän yhteyden luulisi olevan niin ilmi selvän, ettei edes kannattaisi kysyä, mikä on ollut kristillisen opinkehityksen varsinainen kasvualusta. Kyllä kristillisen uskon juuret ovat niin syvällä juutalaisuudessa ja Vanhassa testamentissa, ettei niitä millään teorialla saa sieltä kiskottua pois.

Valitettavasti teologiassa on ollut uusimpana aikana lähes käytäntönä lähteä merta edemmäs kalaan. Tarkoitan tällä sitä, että kristillinen oppi esitellään muuallakin kuin Harnackin teoksissa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin tuotokseksi. Ensimmäinen ja kenties vakavin erehdys tässä on separoida erilleen jokin kuvitteellinen puhtaan tunteen ja innoituksen alku-uskonto ja myöhäisempi päälleliimattu oppi. Opitonta uskontoa ei voi olla. Jokainen uskonnollinen lause on väistämättä myös opillinen. Ensimmäisten kristittyjen huudahdus: “Jeesus on Kristus” kertoo jo ainakin heidän uskonsa kohteen ja paljastaa selvän yhteyden juutalaiseen uskontoon ja kertoo samalla jo tietynlaisesta maailmankuvasta...jne.
Toiseksi varhainen kristillinen oppi ei koskaan elänyt irrallaan uskontodelli-suudesta. Modernit teologit, jotka ovat tottuneet spekulatiiviseen, raaiasti sanoen huvin vuoksi tapahtuvaan teologiseen pohdiskeluun, heijastavat asenteensa helposti myös ensimmäisiin vuosisatoihin. Kuitenkin moderni asenne on täysin vieras varhaiselle teologian tekemiselle. Ajatus akateemisesta teologiasta, jossa kysymyksiä pohditaan puhtaasti älyllisistä intresseistä, on mahdollisimman kaukana ensimmäisten vuosisatojen teologiasta. Ensimmäisinä vuosisatoina säilyi paremmin tunto siitä, että oltiin tekemisissä elävän Jumalan ja hänen pelastavan totuutensa kanssa. “Joka tunnustaa minut - joka kieltää minut” -akseliö on oikeampi ympäristö varhaisen teologian synnylle.

Jos nyt juutalaisuus oli kristillisen opin todellinen syntykonteksti, niin mikä oli sitten hellenistisen kulttuurin merkitys varhaisen kristinuskon opinkehitykselle? Kristinuskon juutalaisia ja vanhatestamentillisia juuria voi pitää selviönä. Tulemme myöhemmissä luennoissa toistuvasti törmäämään tähän tosiasiaan, siksi toivon teidän pitävän sen mielessänne. Kuitenkin kristinuskossa tapahtui siirtymä kulttuurista ja kielestä toiseen aivan pian sen synnyttyä. Apostolien tekojen kuudennessa luvussa kerrotaan, kuinka jo Jerusalemin alkuseurakunnassa oli kaksi ryhmää: “hebrealaiset” ja “hellenistit”, toisin sanoen arameankieliset ja kreikankieliset kristityt. Jotkut tutkijat olettavat jo Jeesuksen osanneen puhua kreikkaa.

Kristinuskon leviäminen pienen palestiinanjuutalaisen yhteisön ulkopuolelle edellytti sen terminologian ja ajattelutavan kääntymistä välimeren hellenistisen valtakulttuurin kielelle. Pelkkä aramealaisten sanojen vaihtaminen kreikankielisiin ei riittänyt. Tarvittiin myös hermeneuttinen hyppy ajattelutavasta toiseen. VT: n ja arameankielisen juutalaisuuden itsestäänselvyydet eivät aina olleet itsestäänselvyyksiä sitä ympäröivälle valtakulttuurille. Myös tämä muutosprosessi käynnistyi aivan pian kristinuskon synnyn jälkeen. Kaikki Uuden testamentin kirjoitukset on jo kirjoitettu alun perinkin kreikaksi. UT:n varhaisimpia dokumentteja ovat Paavalin kirjeet. Ne on suunnattu lähinnä pakanakristityistä muodostuneille seurakunnille, joten jo Paavali on tässä ajattelutavan käännösprosessissa mukana korviaan myöten.

Varhaisten kristittyjen ei kuitenkaan tarvinnut aloittaa työtään nollapisteestä. Juutalaisilla synagogilla oli näihin aikoihin “jumalaapelkääväiset” pakanansa, juutalaisuuteen kääntyneet tai siitä viehättyneet kreikkalaisen kulttuurin edustajat. Suurin osa juutalaisista eli muualla kuin Palestiinassa, siis hellenistisen kulttuurin keskellä. Jopa Palestiinan juutalaisuus oli ollut lähes 300 vuotta alttiina hellenismin vaikutuksille. Vastaavasti Vanhan testamentin maailma oli jo kauan ollut avoin kreikankieliselle lukijalle. Septuaginta, VT:n kreikankielinen laitos oli käännetty jo 100-200-luvuilla eKr. Aleksandriassa, Pohjois-Afrikassa. Aleksandriasta oli kotoisin myös Filon, juutalainen oppinut, joka syntyi n. 20 eKr. ja kuoli 41 jKr. Hän käsitteli kirjoituksissaan VT:n ja kreikkalaisen ajattelun suhdetta kristillisenkin teologian kehityksen kannalta perustavalla tavalla. Juutalainen maailmankuva oli jo suureksi osaksi “käännetty” kreikaksi ennen kristinuskon syntyä.

Ensimmäisten kristittyjen juutalaissyntyisen sukupolven jälkeen tulivat toiset sukupolvet, jotka olivat syntyjään pakanoita ja hellenistejä. Heidän ensimmäinen “uskontonsa” oli usein ollut joku myöhäisantiikin monista filosofisista suuntauksista. Tällaisia kristittyjä olivat esim. toisen vuosisadan kreikkalaiset apologeetat. Ehkä tunnetuin heistä on Justinos Marttyyri, jolle kristinusko oli ensisijaisesti “tosi filosofia”. Näiden apologeettojen ajattelutapa olikin korostetusti filosofinen ja heidän tavoitteensa älyllisesti korkea. Varhaiset apologeetat kamppailivat välittääkseen Jumalan ilmoituksen sivistyneille aikalaisilleen kreikkalaisen filosofian käsitteillä ja kielellä. Tavoitteena oli siis siirtää uskon ydinsanoma muuttamatta “kieleltä” toiselle.

Edellä kuvailtu tehtävä ei ollut helppo. Sitä paitsi joskus kävi myös toisinpäin. Harnackin kuvailema “hellenismin hengen sisäänvirtaus” ei ole kaikilta osin tuulesta temmattu asia. Jos apologeetat ottivat kreikkalaisen filosofian tuttuja termejä ja antoivat niille kristillisen sisällön, niin aina oli vaarana, että termien alkuperäinen filosofinen merkitys vaikutti kuulijoiden tapaan ymmärtää asia. Lisäksi jotkut toiset saattoivat ottaa kristillisiä nimiä ja termejä täyttäen ne kreikkalaisen filosofian sisällöillä. Tällaisia olivat erityisesti gnostilaiset. He olivat epäyhtenäinen ryhmä, joiden pääajatus oli vapauttaa heissä itsessään oleva Jumala pelastavan tiedon - kreikaksi gnoosis - avulla. Gnostilaisilla oli paha tapa ottaa eri uskonnoista, erityisesti kristinuskosta aineksia ja sitten vääntää ne oman aikansa muotiajatusten mukaisiksi. Monet modernit tutkijat ovatkin nimittäneet gnostilaisuutta villiintyneeksi platonismiksi. Irenaeus oli 100-luvun ehkä merkittävin kristillinen opettaja. Hän oli Lugdunumin eli nykyisen Lyonin kaupungin piispa. Hän joutui käymään jatkuvaa kamppailua gnostilaisia vastaan. Irenaeus kirjoittaa gnostikoiden raamatuntulkinnasta mm. seuraavasti:

1.3 Muutamia sanasia luentosarjan rakenteesta
Tänään olemme kuvailleet sen ympäristön, jossa kristillinen opinkehitys on tapahtunut. Juuristona on VT ja juutalaisuus, kasvuympäristönä hellenistinen Rooman maailmanvaltakunta. Tässä todellisuudessa kristinusko kasvoi pienestä siemenestä, alkuseurakunnasta suureksi puuksi, maailman valtauskonnoksi. Se ei tietenkään tapahtunut itsestään tai edes helposti. Se vaati verta, hikeä ja kyyneleitä. Edes kristillinen oppi ei muotoutunut täysin itsestään. Alusta alkaen varhaisen kirkon opettajat joutuivat tarkasti analysoimaan suhteensa sekä juutalaisuuteen että hellenismiin. Ei ollut helppoa väistellä karikoita ja säilyttää oman uskon ominaisluonne. Loput luennot ovatkin sen tutkimista, miten tämä prosessi tapahtui käytännössä ja kuinka he onnistuivat.

Olen halunnut jättää yleiset kommenttini luentosarjasta ehkä hiukan yllättävästikin ensimmäisen luennon loppuun. Ensinnä luentosarjan rakenteesta: olen päättänyt lähteä liikkeelle tärkeimmistä, keskeisimmistä kysymyksistä ja pohtia niitä kohta kohdalta. Olen päätynyt rakenteeseen, joka päälinjoiltaan muistuttaa melko lailla apostolista uskontunnusta.
Painopiste on täten vahvemmin juuri pitkissä kehitys-linjoissa. Luentosarjan pääpaino on kristinuskon kolmessa ensimmäisessä vuosisadassa. Siitä seuraa, että moni merkittävä konsiili ja teologinen ratkaisu jää tämän luentosarjan ulkopuolelle. Tästä on toisaalta vähintäänkin se etu, että toisen ja kolmannen vuosisadan valtava teologianhistoriallinen merkitys nousee selvemmin esiin. Ensimmäiset kolme kristillistä vuosisataa ovat teologian-historiallisesti merkittävimmät vuosisadat - ei suinkaan neljäs vuosisata, kuten joskus vieläkin ajatellaan.
Perusta kaikille kirkon suurille teologisille linjauksille laskettiin ennen vuotta 300. Jatkamme huomenna kysymyksellä uskon säännöstä. ++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++