Luentosarja Suomen teologisen instituutin kesäkurssilla 26. 8.- 6. 9. 1996

Lauri Vartiainen:

OPIN KEHITYS VARHAISKIRKOSSA


LUENTO 2 / 8: USKON SÄÄNTÖ

2.1 Kristillisen opin luonne

Muistanette Adolf von Harnackin viime kerrasta. Hänhän oli tuo teologi, jonka käsityksen mukaan alkuperäinen kristinusko oli puhdasta intoa ja tunnetta. Hän opetti, että toisella vuosisadalla alkuperäinen vapaa kristinusko hautautui opin, kirkkojärjestyksen ja kultin alle. Taistelussa gnostilaisuutta vastaan syntyi oppi- ja lakikirkko, jossa kristityn ehdoksi tuli sitoutuminen oppiin, kulttiin ja järjestykseen

Harnackin teoriassa termillä regula fidei eli uskon sääntö on erittäin tärkeä merkitys. Toisella vuosisadalla patristisiin teksteihin ilmestyy tuo sanapari regula fidei. Ensimmäinen kirjoittaja, jonka kirjoituksista tuo termi tai sen vastine löytyy, on kirkkoisä Irenaeus. Harnackin mukaan uskon sääntö on toisen vuosisadan uskontunnustus. Hän selittää, että Irenaeus muokkasi aivan lyhyestä trinitaarisesta Rooman kirkon kastetunnustuksesta vahvan antihereettisen mittakepin (kreikaksi kanwn, latinaksi regula), joka osoitti, kuka oli oikea kristitty ja kuka ei. Näin totuuden sääntö ei Harnackin mukaan ollut enää tunnustus, vaan sitovaksi tehty tulkinta tai selitys tunnustuksesta. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa siis sitä, että uskon sääntö oli eräänlainen hengellinen alkometri, jolla tarkastetaan, kuka on uusien direktiivien mukainen raitis ja kelpo kristitty ja kuka ei. Ja se joka ei läpäissyt testiä sai siis luvan häipyä.

Tämä teoria on reipas ja raflaava, kuten Harnackin ajatukset muutoinkin. Valitettavasti vain myöhempi uskon sääntöön kohdistunut tutkimus on runtannut teorian varsin perusteellisesti jo sen lähtökohdissa. Regula fidei eli uskon sääntö ei ole voinut olla kiinteä samana toistettu uskontunnustus, koska sellaisia ei noina aikoina vielä ole ollut. Vielä nolompi on väite siitä, että Irenaeus olisi tuollaisen kaikkialla käytetyn alkometri-tunnustuksen keksijä. Irenaeuksen kirjoituksissa toistuvaa termiä totuuden sääntö ei nimittäin missään kohdassa liitetä uskontunnustusta muistuttaviin kaavoihin.

Kysymys varhaisesta uskontunnustuksesta on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen, joten lähdemme hetkeksi aikaa perehtymään aihepiiriin. Tunnustushan kuitenkin kertoo selvin sanoin ja lyhyesti sen, mitä henkilö pitää uskossaan tärkeimpänä. Uudessa testamentissa ei ole varsinaisia uskontunnustuksia, jos tarkoitamme pitkiä kaavoja, jotka alkavat juhlallisesti “Minä uskon” tai “me uskomme” ja jotka toistetaan aina sanasta sanaan, pilkunkaan muuttumatta. Sen sijaan UT:ssa on hyvin lyhyitä huudahduksia, jotka kertovat sanasta sanaan toistuen kristittyjen uskon kohteen. Tällaisia minitunnustuksia ovat Paavalin kirjeisiin tallettuneet akklamaatiot, kuten “Jeesus on Kristus” (eli siis Messias) ja “Jeesus on Herra”.

UT:ssa on myös joukko muitakin tunnustuskaavoja. Näitä on kahta tyyppiä. Ensinnä on Mt. 28:n ja apostolisten siunausten käyttämät trinitaatiset kaavat tyyliin “Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Nämä trinitaariset kaavat ovat aina lyhyitä. Toiseksi on väljiä kaavoja, jotka keskittyvät Jeesuksen kuoleman ja ylösnouse-muksen ympärille. Kaikkein selvin Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen väliselle akselille rakentuva tunnustuskohta on ensimmäisen Korinttolaiskirjeen viidennessätoista luvussa, jakeissa 3-4. Siinä Paavali lausuu saamansa evankeliumin tiiviinä tunnustuksena:

Siirtyessämme jälkiapostoliseen aikaan kohtaamme paljon Uuden testamentin aikaa muistuttavan tilanteen. Tunnustusluonteiset tekstit ovat yhä sanamuodoiltaan väljiä: suuri piirtein samoja asioita toistetaan eri termeillä ja eri järjestyksessä. Laajimmat tunnustuksen kaltaiset kohdat ovat samoin yksijäsenisiä kristologisia, eli ne puhuvat vain Kristuksesta ja hänen työstään. Trinitaariset tunnustukset ovat poikkeuksetta hyvin lyhyitä, siis sellaisia kuin kaste- ja lähetyskäskyyn sisältyvä. Kaikkein huomionarvoisimmat tunnustuskohdat sisältyvät Syyrian Antiokian marttyyripiispan Ignatioksen seitsemään kirjeeseen. Ignatios kirjoitti kirjeet matkustaessaan Roomaan tuomittavaksi uskostaan. Matkareitin varrella oleviin seurakuntiin osoitetut kirjeet on kirjoitettu noin vuonna 109-110.

Kaikkein tiivistetyimmät Ignatioksen tunnustusteksteistä eivät juuri eroa Uuden testamentin kirjeissä olevista kohdista. Toisaalta laajimmat Ignatioksen kaavoista muistuttavat jo paljon selvemmin myöhempien kiinteiden tunnustusten tapaa ilmaista uskolle tärkeimmät asiat. Tunnustuksenomaisin Ignatioksen kaavoista on kirjeestä tralleslaisille, luvusta 9:

Siinä missä UT:n tunnustuskatkelmat rakentuivat tapahtumaparille Kristuksen kuolema - Kristuksen ylösnousemus, on Ignatioksen tunnustuksissa näitä ydinkohtia kolme: Kristuksen syntymä - kuolema - ylösnousemus. Voisi sanoa joulun astuneen pääsiäisen rinnalle tunnustuksissa. Jeesuksen ihmiseksitulo on toki alusta asti kuulunut uskon keskeisiin kysymyksiin, mutta vasta nyt se näyttää kuuluvan myös kehittymässä olevien tunnustusten vakiomateriaaliin. Kannattaa huomata, että Kristuksen ylösnousemuksen lisäksi kaavassa mainitaan toinenkin ylösnousemus: aikojen lopulla tapahtuva yleinen ylösnousemus.

Siirtykäämme pois Vähästä Aasiasta kohti Roomaa, jossa Ignatios kohtasi loppunsa petojen hampaissa. 150-luvulla Roomassa vaikutti mies, joka filosofinkaavussa väitteli kaduilla ja opetti todellista filosofiaa - kristinuskoa. Hänen nimensä oli Justinos, ja todistettuaan uskostaan omalla hengellään hän sai kannettavakseen lisänimen Marttyyri. Justinoksen kirjoitukset sisältävät monta varhaista tunnustusta, joukossa jo laajempia trinitaarisia tunnustuksia. Kiinteimmät ja stereotyyppisimmät tunnustukset ovat tosin yhä vain Kristusta käsitteleviä. Esimerkkinä olkoon Justinoksen teoksessa “Dialogi juutalaisen Tryfonin kanssa” oleva tunnustus:

Tässä ja monissa muissa samankaltaisissa tunnustuksissa paljastuu toisen vuosisadan puolivälin tunnustustekstien luonne. Perusrakenne on entisestään laajentunut. Justinoksella se yleensä sisältää maininnat Jeesuksen syntymästä ja ristiinnaulitsemisesta ja kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä taivaaseen astumisesta. Kaavakohtaista vaihtelua on silti jatkuvasti: eri tunnustusten pituus vaihtelee paljonkin ja samat asiat sanotaan hiukan eri sanoja käyttäen. Vaikuttaa siltä, että tietty elävyys, “jousto” kuuluu kaavojen luonteeseen. Niiden ei ole tarkoituskaan olla keskenään täysin identtisinä toistuvia.

Lyonin piispa Irenaeus kirjoitti 180-luvulla gnostilaisvastaisen suurteoksensa “Väärän gnostisismin paljastaminen ja kumoaminen”. Teoksen kohdassa I, 10, 1 on melko lyhyen trinitaarisen tunnustuksen loppuun liitetty meille jo tuttu Kristuksen pelastushistoriallisia vaiheita käsittelevä tunnustus:

Tässä tunnustuksessa on paljon enemmän kuin vain kaikuja apostolisesta uskontunnustuksesta. Oikeastaan näkyvin ero on ylösnousemuksen ja muiden Jeesuksesta kertovien tapahtumien paikka kolmannessa, siis Pyhää Henkeä käsittelevässä artiklassa. Mehän olemme tottuneet siihen, että Kristuksen pelastushistorialliset teot käsitellään toisen artiklan yhteydessä. Tämäkään tunnustus ei kuitenkaan ole täysin kiinteä ja aina samana toistettava. Tietty terminologinen ja rakenteellinen väljyys kuuluu näihin kaavoihin. Toisin sanoen on asianmukaista ja oikein toistaa samat asiat vähän eri sanoin ja käyttötilanteen sanelemassa laajuudessa.

Ensimmäinen tuntemamme laaja uskontunnustus, joka on tarkoitettu sanasta sanaan samana toistettavksi on Hippolytos Roomalaisen “Apostolisessa traditiossa” noin vuodelta 215. Se on Rooman seurakunnan vanha kastetunnustus, joka juontuu toisen vuosisadan loppupuolelta. Se kuuluu seuraavasti:

Vanhaa roomalaista kastetunnustusta pidetään apostolisen uskontunnustuksen esimuotona. Se on kuitenkin muodoltaan kysyvä. Kastaja on kasteen hetkellä esttänyt nämä kysymykset kastettavalle, joka on vastannut myöntävästi kysymyksiin.

Suorasanaista, tunnustavaa uskontunnustusta tyyliin “Minä uskon...” ei kristillisistä kirjoituksista löydy ennen kolmesataaluvun puoltaväliä. Toisaalta tässähän nyt on jo koossa uskontunnustusten pääsisältö. Ainakaan ylösnousemuksen suhteen ei mitään kovin olennaista muutosta tapahtunut tunnustuskehitysprosessin aikana eikä jatkossakaan tapahtunut. Edellisen pohjalta lienee ainakin harvinaisen selvää, ettei Irenaeus ole kristillisen uskontunnustuksen Isä.

2.2 Uskon keskuksessa

Palaamme uskon sääntöön. Millä tavalla se liittyy varhaisiin uskontunnustuksiin vai liittyykö millään lailla? Irenaeuksesta jo totesimme, ettei hänen kirjoituksissaan termiä uskon sääntö tai sen rinnakkaistermiä totuuden sääntö liitetty tunnustus-kaavoihin. Irenaeusta on ilmeisesti tässä tulkittu Tertullianuksen kautta. Tertullianus oli 200-luvun alussa vaikuttanut kristitty kirjoittaja, jota pidetään kristillisen latinan isänä. Tertullianuksen kirjoituksissa on kolme keskenään samantyyppistä, mutta yksityiskohdissa vaihtelevaa tunnustuskaavaa. Hän käyttää kaikkien kolmen yhteydessä termejä regula fidei tai vain regula.

Toisen vuosisadan isien kirjoituksissa uskon säännöllä on kuitenkin huomattavasti laajempi sisältö kuin vain uskontunnustus. Termin uskon sääntö perusmerkitys Irenaeuksen ja Tertullianuksen teoksissa on selvä. Uskon sääntö tarkoittaa ensisijaisesti totuutta. Totuudella tarkoitetaan niitä todellisia tapahtumia, jotka Jumala on tehnyt maailman luomisessa ja Kristuksen kautta toteuttamassaan pelastusteossa. Tässä merkityksessä uskon sääntö on abstrakti käsite: sehän sisältää koko oikean ilmoituksen Jumalasta ja jumalallisen pelastushistorian tapahtumista.

Uskon sääntö eli totuus tarkoittaa siis laajassa perusmerkityksessään suunnilleen samaa kuin evankeliumi ja usko. Uskon sääntö on muuttumaton ja uudistamaton ja se on saatu suoraan itseltään apostoleilta. Tämä totuus on tallennettuna profeettojen ja apostolien kirjoituksiin ja se kohdataan kaikkien apostolisten seurakuntien julistuksessa. Sanapari uskon sääntö on siis vain eräs hyvin monista vaihtokäsitteistä, joilla seurakunnissa viitattiin kristillisen uskon kokonaissisältöön.

Toisen vuosisadan kristillisyys ei ole kuitenkaan voinut operoida pelkällä abstraktilla totuuden käsitteellä. Jos totuudesta puhutaan, niin totta kai sille on jossain vaiheessa annettava selvä sisältö. Mikä on totuus? Mikä on totta? Sellainen tutkija kuin E. Flesseman-van Leer tekeekin Tertullianusta käsitellessään eron Regulan ja regulan välillä. Siis Regula kirjoitettuna ISOLLA ja pienellä alkukirjaimella. Edellinen on hänen mukaansa koko kristillinen usko, koko dogma, koko ilmoitus. Uskon säännön laajan, abstraktin perusmerkityksen lisäksi on olemassa regula, lyhyt tunnustusluonteinen kaava, joka sisältää ilmoituksen ydinsisällön tiivistetyssä muodossa.

Uskontunnustusta muistuttavien uskon sääntö-kaavojen käyttötapaa on pohdittu paljon. Ne eivät toistu sana sanalta samoina juuri koskaan. Ensi vilkaisulla Tertullianuksen kolme tunnustusta näyttävät melko lailla samalta tunnustukselta. Tarkkaan laskiessa vain seitsemän sanaa toistuu tarkalleen samoina kaikissa kolmessa. Ne eivät siis kelpaa yhteen ääneen lausuttaviksi, kuten nykyiset uskontunnustukset. Sen sijan niitä on ilmeisesti käytetty katekeetan eli kasteopettajan luentorunkona, siis ikään kuin rippikoulukirjan sisällysluettelona. Se tiivistää ne tärkeimmät asiat, jotka jokaisen kristityn on opittava ja tiedettävä. Se johtaa Jumalan tuntemiseen ja pelastukseen. On näillä kaavoilla torjuttu myös harhaoppisia, mutta siihen tarkoitukseen niitä ei ole luotu. Totuus tulee ennen harhaa ja valo ennen pimeyttä.

2.3 Kirjoitusten täyttymys

Ensimmäisten vuosisatojen kristityt pitivät täysin tiedostettuna premissinään ajatusta, että koko kristillisen uskon keskeinen sisältö nousee Vanhasta testamentista. Kaikki uskontunnustukseen talletetut asiat voi löytää jo VT:n kirjoituksista. Sellaiset tutkijat, jotka haluavat nähdä hellenistisen ajattelumaailman kristinuskon todellisena kasvupohjana, joutuvat heti ristiriitaan varhaisten kristittyjen oman itseymmärryksen kanssa. Uskon sääntö oli varhaisten kristittyjen mielissä tiivistelmä Vanhan testamentin sanomasta ja myöhemmin myös Uuden testamentin sanomasta. Tunnustuskaavan muotoinen uskon sääntö on usein säilynyt juuri sellaisissa kohdissa, joissa pyritään todistamaan Kristuksen elämä ja teot Vanhan testamentin täyttymykseksi. Tämä funktio on alunperin syntynyt ja toiminut juutalaisessa ympäristössä, edellyttäähän se Vanhan testamentin kirjoitusten auktoriteetin tunnustamista. Jo Jeesuksen itsensä kerrotaan käyttäneen tätä perustelua. Esimerkiksi Luukkaan evankeliumin luvussa 24, jakeissa 44-46 ylösnoussut Jeesus sanoo:

Jeesuksen pelastusteon ydinkohdat, eli juuri hänen ristinkuolemansa ja ylösnou-semuksensa VT:n Kirjoitusten täyttymyksenä ovat kuuluneet myös varhaiseen kristilliseen lähetyssaarnaan. Erityisesti Apostolien teoissa kristityt pyrkivät osoittamaan Kristuksen kärsimyksen ja ylösnousemuksen tapahtuneen “Kirjoitusten mukaan”. Varhaisille kristityille oli erityisen tärkeää osoittaa yhteys vanhan juutalaisen uskonnon ja kristittyjen uuden ilmoituksen välillä. Juuri Jeesuksen persoona on se tekijä, joka liittää Vanhan ja Uuden testamentin ilmoitukset yhteen elimelliseksi kokonaisuudeksi.

Kristinuskon ydinsisältö VT:n kirjoitusten täyttymyksenä on ollut keskeinen teema vielä pakanakristittyjen seurakuntienkin käytössä. Ignatios Antiokialainen kirjoittaa kirjeessään magnesialaisille aivan 100-luvun alussa seuravasti:

Kristus Kirjoitusten sisältönä on Justinoksen tunnustusluonteisten kaavojen yhteydessä ehkä useimmin toistuva yksittäinen teema. Koko teos Dialogi Juutalaisen Tryfonin kanssa rakentuu Justinoksen pyrkimykselle osoittaa Kirjoitusten puhuvan juuri Kristuksesta. Justinos käyttää tähän tehtävään erityisesti kristologisia kaavojaan. Sama argumentti toistuu myös Aristideen Apologian kaavan ja Pietarin keerygman yhteydessä. Lähestyttäessä vuotta 200 tämän perustelun merkitys ja käyttö vähitellen vähenevät. Juutalaisuus kristinuskon tärkeimpänä vastustajana on väistymässä. Tilalle tulevat hellenistinen pakanuus ja kristinuskosta itsestään nousevat heterodoksiset ryhmät. Toinen syy on Kirjoitusten käsitteen muuttuminen. I. C. Story huomauttaa toisen vuosisadan olevan siinä suhteessa siirtymäkautta: Vuosisadan alkupuolella vedottiin enemmän apostolien kuin heidän kirjoitustensa auktoriteettiin. Vuosisadan loppupuolella Uuden testamentin kirjoitusten kaanon oli suurimmalta osaltaan koossa ja hyväksytty. Vielä silloinkin uskon sääntö nähtiin koko Raamatun tiivistelmänä.

Tämän verran tarinaa tänään uskon säännöstä, joka on meille evankeliumi ja avain Raamatun sanomaan. Myös me olemme sidoksissa tähän varhaiseen tapaan ilmaista kristinuskon sisältö. Ainakin sunnuntaisin tunnustaessamme uskoamme kirkossa. Tai näillä luennoilla. Jos vilkaisette eilen jaettua luentorunkoa, niin huomaatte sen noudattavan epämääräisesti uskontunnustuksen rakennetta.