Luentosarja Suomen teologisen instituutin kesäkurssilla 26. 8.- 6. 9. 1996

Lauri Vartiainen

LUENTO 3 / 8: YKSI JUMALA, LUOJA


Kristinuskon monoteistinen perusta

Julistettuaan Jumalan kymmenen käskyä israelilaisille, Mooses lausuu heille sanat, joista oli tuleva juutalasten uskontunnustus:

Läpi Vanhan testamentin toistuu sanoma yhdestä - siis ainoasta - Jumalasta. Tämä usko Yhteen Jumalaan välittyi Vanhan testamentin myötä olennaiseksi osaksi kristillistä uskoa. Se kuului perustaviin uskontotuuksiin, joita apostolisessa kirkossa ei koskaan kyseenalaistettu. Paavali julistaa Galatalaiskirjeessä: “Jumala on yksi” ja Efesolaiskirjeessä: “Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” Jaakobin kirjeen mukaan jopa riivaajat uskovat, että Herra on yksi ja vapisevat. Kuten huomaatte, varhaisten kristittyjen tapa ilmaista monoteisminsa periytyy sanastoltaankin juutalaisuudesta.

Myös vanhimmat Raamatun ulkopuoliset kristilliset kirjoitukset julistavat samaa totuutta: on vain yksi Jumala. 1 Kleemensin kirje on kirjoitettu noin vuonna 96 Roomassa. Kleemensin tehtävänä oli hoitaa Rooman seurakunnan suhteita muihin kristillisiin seurakuntiin. 1 Kleemensin kirje on kirjoitettu Korinttin seurakunnalle. “Eikö meillä ole yksi Jumala...” Kleemens julistaa. Hermaan Paimen-nimisessä kirjoituksessa noin vuodelta 150 on ilmeiseti talletettu alku Rooman seurakunnan kasteopetusmateriaalista. Se kuuluu seuraavasti: “Ennen kaikkea usko, että Jumala on yksi ainoa...” Puolustaessaan ehdotonta monoteismia polyteistisen ja pluralistisen Rooman valtakunnan sisällä, kristityt eivät olleet aivan yksin. Useat myöhäisantiikin filosofisista suuntauksista olivat monoteistisesti orientoituneita. Kreikkalais-roomalainen mytologia oli nimittäin täynnä moraaliltaan epäilyttäviä ja antropomorfisia jumalia, joita näyttivät vaivaavan kaikki ihmiskunnan synnit ja vielä jättikoossa ja perhepakkauksina. Ratkaisuksi näiden kiusallisten kertomusten aiheuttamaan ongelmaan ehdotettiin joko tarinoiden selittämistä vertauskuvallisesti mysteereinä tai sitten koko kreikkalaisen jumalmaailman hylkäämistä. Myöhäisantiikin kulttuuri on täynnä teoksia, joiden tarkoituksena on selittää vertauskuvallisesti, eli siis selittää pois kreikkalaisten jumalien käyttäytyminen. Filosofiassa taas oltiin jo satoja vuosia aiemmin valittu tuo jälkimmäinen tie: useissa filosofisissa suuntauksissa uskottiin yhteen jumalalliseen järkeen. Monoteistisesti orientoitunut filosofia oli jo haastanut aikansa brutaalin polyteismin. Kristityjen oli helppo liittyä tähän filosofiseen argumentaatioon, ja soveltaa se omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Oikeastaan kristityt apologeetat filosofiaa tuntevina aloittivat tämän pitkäksi muodostuneen perinteen. Tästä seurasi pitkä traditio, jonka edustajiin kuulluu vielä Athanasioskin. Teoksessaan Contra Gentes noin v. 335 Athanasios suomii sivukaupalla antiikin jumalia. Seuraavassa pieni näyte: “Heidän niin kutsuttujen jumaliensa käyttäytymistä tarkasteltaessa käy ilmi, etteivät ne vain ole olematta jumalia, vaan että ne olivat ihmisistä alhaisimpia. Runoilijat kertovat Zeuksen lemmenseikkailuista ja hänen irstailuistaan. Voi kuulla tarinan siitä, miten hän raiskasi Ganymedeen ja hänen salaisista aviorikoksistaan ja kuinka hän vapisi pelätessään, että Troian muurit murskattaisiin vastoin hänen tahtoaan. Hän murehti poikaansa Sarpedonin kuolemaa, eikä voinut auttaa tätä halustaan huolimatta. Hän joutui muiden jumalien juonten kohteeksi (...) hän joutui himojen valtaan, naisten orjaksi ja näiden takia seikkaili järjettömien eläinten, petojen ja lintujen hahmossa; (...) hän pakoili isänsä salajuonia ja sitoi Kronoksen ja silpoi oman isänsä. Onko siis oikein pitää jumalana sellaista, joka on tehnyt niin suuria rikoksia ja on syytetty asioista, jotka Rooman lait kieltävät tavallisilta ihmisiltäkin?” Toinen apologeetoille houkuttava kritiikin kohde olivat polyteistien jumalankuvat ja niille osoitettu palvonta. Sataluvun lopulta on “Kirje Diognetokselle” -niminen tuntemattoman kirjoittajan apologeettinen teos. Sen luku 2 on idolien palvontaan kohdistettua kritiikkiä: Lienee selvää, ettei myöhäisantiikin polyteistinen yhteiskunta välittömästi painunut polvilleen kristittyjen pikku joukkion eteen ja luopunut polyteismistaan. Yleisin reaktio kristittyjen uskontoon saattaa silti olla yllättävä: kristittyjä kutsuttiin ateisteiksi! Voidaksemme ymmärtää tämän yllättävän syytöksen meidän on paneuduttava hetkeksi myöhäisantiikin uskonnollisiin oloihin. Roomalaisten suhdetta vanhaan uskontoonsa kuvaa ehkä parhaiten sana velvollisuus. Heidän uskontonsa ei ollut suurta uskonnollisen tunteen paloa. Heidän jumalansa eivät myöskään olleet suuremmin kiinnostuneita siitä, elivätkö ihmiset siveästi vai moraalittomasti. Jumalten kannalta oleellista oli, että he saivat roomalaisilta jumalille kuuluvan kunnioituksen. Roomalaisten kannalta oli siis tärkeää suorittaa uhrit virheettömästi ja juhlakalenterin kannalta oikeana aikana. Tästä ei kuitenkaan saa tulla sellaista käsitystä, että perinteinen uskonto olisi roomalaisten kannalta ollut jokin merkityksetön jäänne menneiltä ajoilta. Uskonnolla oli heille hyvinkin merkittävä tehtävä. Oikein harjoitettu uskonto takasi yhteiskunnan turvallisuuden ja järjetyksen. Kun jumalat saivat heille kuuluvan kunnioituksen, oli seurauksena pax deorum eli jumaltenrauha. Silloin hyvinvointi ja jumalten suopeus seurasivat roomalaisia. Ja toisinpäin: kun jumalilta riistettiin heille kuuluva kunnioitus, niin seurauksena oli hyvinvoinnin kaikinpuolinen järkkyminen: tulvia, sotia, katovuosia. Niinpä kristittyjä pidettiis siis ateisteina! Hehän kieltäytyivät osoittamasta kunnioitusta valtion virallisille jumalille! Kieltäytymisellään kristityt vaaransivat jumaltenrauhan. He siis olivat syypäitä, jos valtakuntaa kohtasi jokin vitsaus. Ei siis ihme, että Tertullianus valittaa, että aina kun valtakuntaa kohtaa jokin vitsaus, niin kansa kaataa syyn kristittyjen niskaan:

Näin siis vielä n. vuonna 200. Kristinusko oli onnistunut hankkimaan itselleen oikein valtakunnansyntipukin aseman! Tästä tietysti herää kysymyksiä. Eikö Roomassa ollut muita uusia uskontoja? Kristittyjäkö vain vainottiin? Toki Roomassa oli paljonkin uusia uskontoja. Niitä virtasi sinne niin paljon, että runoilija Juvenalis ( ) ärisee, että Orontes-joki laskee saastansa Tiberiin. Tuo Juvenaliksen säe paljastaa myös useinpien uusien kulttien alkuperän. Se oli kiistämättä itä. Orontes-joki virtaa halki Syyrian. Kulkeepa se Syyrian Antiokiankin läpi. Ehkä muistatte Apostolien teoista, että juuri Syyrian Antiokia oli se paikka jossa syntyi ensimmäinen pakanakristitty seurakunta. Siellä kristittyjä myös ensi kerran ruvettiin nimittämään kristityiksi. Niinpä Juvenalis on säkeessään voinut ajatella myös kristittyjä.

No miksi ei muita uusia kultteja vainottu, niinkuin kristittyjä? Pääsyy varmaan on, että niiden asenne todellisuuteen oli perustavasti toinen kuin kristittyjen. Näille myöhäisantiikin uusille uskonnoille oli tyypillistä vahva synkretistisyys. Ne ottivat piirteitä ja nimiä eri uskonnoista ja sulattivat ne osaksi keitostaan. Ne myös edustivat perusteiltaan samaa maailmankuvaa ja mytologiaa kuin virallinenkin uskonnonharjoitus. Lisäksi nämä uudet uskonnot olivat yleensä äärettömän suvaitsevaisia. Näille uusille kulteille ei ollut mitään ongelmallista siinä, että palvottiin myös virallisia jumaluuksia virallisten uhrimenojen mukaan. Päin vastoin. Kun viralliset menot jättivät usein sielun kylmäksi, niin niiden rinnalle nousivat yksityisen ihmisen kultit, erityisesti mysteeriuskonnot. Syntyi käytännön työnjako: viralliset kultit olivat enemmän yhteisöä ja valtiota varten, mysteeriuskonnot puolestaan yksityistä ihmistä varten.
Samantyyppiset jumaluudet nähtiin saman jumalallisen kohteen eri niminä. Jos Isiksen mysteereihin vihitty henkilö esim. meni viralliseen kulttiin kuuluvan Demeterin temppeliin, hän saattoi mennä sinne palvomaan Isistä, koska nämä olivat sama henkilö. Tällaisessa kulttuurissa kristinusko, joka ei suostunut hyväksymään tai palvomaan mitään muuta jumaluutta joutui herkästi silmätikuksi. Juutalaisuus oli tietysti liikkeellä aivan samalla asenteella. Jotenkin juutalaisuus oli onnistunut hankkimaan erityisaseman. Juutalaiset rukoilivat valtakunnan hyvinvoinnin puolesta ja heidät yleensä jätettiin rauhaan.
Ehkä syynä oli juutalaisen uskonnon kansallinen ja vähemmän ekspansiivinen luonne. Myöhemmin kyllä hampaisiin joutuivat muutkin kuin kristityt. Esim. manikealaisuus, eräs kristillisperäinen lahko, joutui sekin vainojen kohteeksi.

Koko valtakunnan läpäissyt synkretistinen tendenssi nousi myös ensimmäiseksi uhkaksi kristittyjen monoteistiselle jumalakuvalle. Väistämättä myös kristittyjen yhteisön sisältä nousi opettajia, jotka olivat omaksuneet ympäröivän maailman mallin ottaa eri uskonnoista aineksia ja sulattaa niitä uudeksi kokonaisuudeksi. Ensimmäinen todella vaikutusvaltaa saavuttanut radikaali synkretisti kirkon sisällä oli Markion. Markion aloitti toimintansa Vähässä Aasiassa 130-luvulla, mutta hänet osoitettiin pian harhaoppiseksi. Hän siirtyi Roomaan n. 140, mutta erotettiin muutaman vuoden kuluttua harhaoppisena. Markion jäi kuitenkin Roomaan ja perusti oman kilpailevan lahkokirkkonsa. Vielä n. 200 j.Kr. hänen vaikutuksensa oli niin merkittävä, että Tertullianus piti velvollisuutenaan kirjoittaa paksun viisiosaisen kirjoituksen hänen harhojaan vastaan.
Markion hylkäsi koko vanhatestamentillisen maaiman, siis sanoutui kokonaan irti kristinuskon seemiläisistä juurista. Hänen kristinuskon tulkintansa on siis aidosti hellenisoitua kristillisyyttä. Markion sai kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen vaikuttaja, jonka tiedämme kieltäneen kristinuskon monoteistisen perustan. Markion näki todellisuuden platonistisen henkinen-materiaalinen jaon lävitse. Niinpä jumalallisia prinsiippejäkin oli kaksi. Palaamme Markionin opetukseen yksityiskohtaisemmin myöhemmin.

Markionin jäljessä seurasi pian muitakin. Gnoosis oli jo ensimmäisellä vuosisadalla vaikuttanut synkretistissävyinen virtaus. Nyt toisella vuosisadalla siitä kehittyi joukko uskontoja, joista käytetään nimeä gnostilaisuus. Suurinta osaa näistä ryhmistä leimasi antimateriaalinen dualismi, ankara materian ja hengen välinen kahtiajako. Varsinaisesti arvokasta ihmisessä oli siis vain henkinen, jumalallinen osa, joka oli ihmisessä aineen vankina. Itse asiassa kaikissa ihmisissä ei edes ollut tätä jumalallista. Suurin osa ihmisistä oli pelkkää materiaa, ja sellaisina jo edeltä tuhoon tuomittuja. Jokaisen hengellisen ihmisen tehtävä oli gnostikkojen mukaan vapauttaa jumalallinen itsessään gnoosiksen, pelastavan (sala)tiedon avulla. Gnostilaisuuden periaatteet olivat selvästi filosofisia, erityisesti keskiplatonismia voi pitää gnostilaisuuden päävaikuttajana.
Tämä filosofispohjainen spekulaatio pukeutui kuitenkin uskonnolliseen kaapuun. Monet varhaisista gnostikoista olivat saaneet vaikutteita kristinuskosta, mutta he tulkitsivat kristilliset käsitteet ja tapahtumat omista filosofis-spekulatiivisista lähtökohdistaan käsin. Heidän uskonkäsityksensä oli usein täysin polyteistinen, sisältäen filosofisesti ymmärretystä “täyteydestä” emanoituvat (valuvat) jumalalliset aiooniparit.

Jumala on Luoja

Myös maailman alkuperän suhteen varhaiset kristityt opettivat perusteissaan samalla tavalla kuin aikansa juutalaisuus. Roomalaiskirjeen neljännen luvun jakeessa 17 Paavali ilmeisesti lainaa vanhaa juutalaista siunausformelia puhuessaan Jumalasta, “joka kutsuu olemattomat, niin kuin ne olisivat.”

Jumalan ykseydestä puhuessamme lainasin Hermaan Paimenesta kohtaa, joka on luultavimmin ollut alku Rooman seurakunnan kasteopetusmateriaalista noin vuodelta 150. Nyt luen samaa kohtaa hiukan pidemmälle:

Edellisessä alaluvussa viittasin jo Markionin ja gnostilaisten tapaan erottaa toisistaan alempiarvoinen luojajumala, demiurgi ja korkeinta ykseyttä tai täyteyttä edustava filosofisperäinen jumaluus. Markion yritti tosissaan lanseerata dualismin olennaiseksi osaksi kristinuskoa. Hän otti Vanhan testamentin vakavasti ja kirjaimellisesti - ja hylkäsi sitten sen täysin. Markionin mukaan VT:n jumala on kyllä luoja, mutta koko materiaalinen luomistyö on pahaa. Demiurgi eli luoja on juutalaisten jumala ja ankara lainantaja ja sellaisena täysin hylättävä. Markionin mukaan Kristuksen isä on täysin toinen henkilö kun juutalaisten jumala. Luoja on alempiarvoinen ja pikkumainen jumaluus, kun taas Kristuksen isä on rakkauden jumala, korkein jumala.
Markionin mukaan juutalaiset olivat oikeassa sanoessaan, ettei heidän messiaansa ollut vielä tullut. Juutalaisten messias oli sotilaskuningas, eikä Kristuksella ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Näiden filosofisten lähtökohtiensa tähden Markionin täytyi toimia radikaalisti myös kristinuskon pyhinä pitämien kirjoitusten suhteen. Hän hylkäsi koko VT:n ja lähes kaikki apostoliset kirjoitukset. Sitten hän otti Luukkaan evankeliumin ja Paavalin kirjeet ja poisti niistä kaikki kohdat, jotka paljastivat VT:n ja kristillisen Jumalan yhteyden. Syntynyttä kirjakokoelmaa hän sitten käytti Raamattunaan.

Myös useimmille gnostilaisille ryhmille oli tunnusomaista kosmologinen dualismi. Henkinen oli hyvää ja alkuperäistä. Kaikki aineellinen oli syntynyt kosmisen lankeemuksen seurauksena. Materiaalinen oli pahaa, Demiurgi, luojajumaluus oli paha tai ymmärtämätön ja oikean gnostikon ainoa tavoite oli vapauttaa jumalallinen kipinä itsessään materiaalisuuden orjuudesta. Myös gnostilaiset luopuivat VT:n yhdestä Jumalasta, mutta he säilyttivät itse kirjan. He tosin käyttivät sitä puhtaasti virikekokoelmana ja hylkäsivät täysin sen kirjaimellisen sisällön. Pari luentoa sitten lainasin Irenaeuksen kohtaa tästä asiasta.

Gnostikot perustelivat raamatuntulkintansa vetoamalla muka suullisena säilytettyyn salaiseen traditioon, jonka kautta vasta Raamattu kävi ymmärrettäväksi. Irenaeus kehottaa gnostilaisia näyttämään yhdenkin apostolien perustaman seurakunnan keskuudestaan, ja välittömästi toteaa, etteivät gnostikot pysty sitä tekemään. Itse hän pystyy tietysti esittelemään tukun apostolisia seurakuntia katolisen kirkon sisällä.