Luentosarja Suomen teologisen instituutin kesäkurssilla 26. 8.- 6. 9. 1996

Lauri Vartiainen

LUENTO 4 / 8: JEESUS KRISTUS, JUMALAN POIKA


4.1 Binitaarinen tunnustus

Edellisellä kerralla kävi ilmi, kuinka usko yhteen Jumalaan oli yhdistävänä tekijänä juutalaisuuden ja siitä syntyneen kristinuskon välillä. Yhtä vahvana erottavana tekijänä oli alusta lähtien usko Jeesuksen Kristukseen ja hänen erityislaatuiseen suhteeseensa Isän Jumalan kanssa. Niinpä monet kristinuskon varhaisimmista tunnustuksista pyrkivät selvittämään juuri tätä vasta syntyneen kristinuskon suurinta kysymystä: Jeesus Nasaretilaisen suhdetta “Isään Jumalaan”. Uuden testamentin varhaisimmista teksteistä, Paavalin kirjeistä löytyy seuraavanlaisia tunnustusluon-teisia katkelmia, joissa ilmaistaan usko yhteen Jumalaan laajennetulla, uudella tavalla. Seuraava kohta on 1 Kor. 8:6:

Samankaltainen kohta on esimerkiksi 1 Tim. 2:5-6:

Edellä mainitut kohdat siis ovat tunnustusluonteisia. Sillä tarkoitetaan, että ne eivät ole Paavalin kynästä lähteneitä ja tuohon tiettyyn kirjeen kohtaan syntyneitä. Ne ovat osa kristittyjen suullista perinnettä, ehkä kokouksessa toistettavaksi tarkoitettuja, ehkä varhaisten kristillisten virsien osia tai kenties vain oppimista helpottavia muistisääntöjä. Ymmärtänette, että tässä liikutaan aivan kristillisen uskon varhaisimmissa vaiheissa, jos nämä pätkät ovat olleet perinnettä jo n. 20 vuotta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen.

Tunnustusluonteisten kohtien lisäksi erityisesti varhaisimmissa kristillisissä siunauksissa ja tervehdyksissä toistuu sama usko ja samankaltainen rakenne. Miltei kaikissa UT:n kirjeissä on tällaisia binitaarisia siunauksia, tervehdyksiä tai doksologioita. Paavalin normaalisti käyttämä apostolinen tervehdys on seuraavanlainen:

Näitä kaavoja nimitetään binitaarisiksi eli kaksijäsenisiksi, sillä niissä on kaksi pääkohtaa: usko yhteen Jumalaan ja usko Herraan Jeesukseen Kristukseen. Ne kertovat mihin kristittyjen usko kohdistuu. Seuraavaksi katsomme, miten Kristuksen persoona on varhaisimpina aikoina ymmärretty.

4.3 Jumalihminen Kristus

Uudessa testamentissa on paljon kohtia, joissa Jeesukseen ja hänen toimintaansa liitetään tekijöitä, jotka yhdistävät hänet poikkeuksellisella tavalla Jumalaan.

Kymmenet Vanhan testamentin Kaikkivaltiaasta Jumalasta puhuvat kohdat on UT:ssa sovitettu puhumaan Jeesuksesta. Esim: Fil. 2:10-11 kerrotaan, kuinka jokaisen polven pitää Jeesuksen edessä notkistuman jne. Harva kuitenkaan huomaa että tämä kohta on suora lainaus VT:sta. Kreikankielisen VT:n Jesajan kirjan luku 45 jae 23 sisältää saman asian, paitsi että siellä kerrotaan kaikkien polvien notkistuvan yksin VT:n Jumalan edessä. Toinen esimerkki löytyy Mk. 7:37. Siinä ihmiset ylistävät Jeesusta sanoen: “Hyvin hän on kaikki tehnyt; kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.” Tuo lause viittaa Vanhaan testamenttiin, tarkemmin sanottuna Jesajan kirjan luvun 35, jakeeseen 5. Jakeessa 4 profeetta kertoo, milloin nuo ihmeelliset asiat tulevat tapahtumaan: ne tapahtuvat silloin, kun Jumala itse tulee ja pelastaa meidät.

Jeesuksen teot olivat sellaisia, joita vain Jumala yksin saattoi tehdä. Markuksen evankeliumin kohdassa 2:1-8 hän saattoi antaa halvaantuneelle tämän synnit anteeksi, vaikka fariseukset aivan oikein ajattelivat vieressä, että vain Jumala voi antaa synnit anteeksi.

Jeesuksen itsestään käyttämät nimet olivat sellaisia, että ne paljastivat juutalaiselle hänen jumaluutensa. Esimerkiksi Jumalan Poika oli tällainen nimi. Esim. Jh. 5:18 juutalaiset ymmärsivät asian juuri tällä tavalla: “Sen tähden juutalaiset vielä enemmän tavoittelivat häntä tappaaksensa, kun hän (...) sanoi Jumalaa Isäksensä, tehden itsensä Jumalan vertaiseksi.”

Juutalaiset pitivät Jumalan nimeä Jahwe liian pyhänä ääneen lausuttavaksi. Siksi he lukiessaan VT:a lausuivat tuon nimen kohdalla Adonai, suomeksi Herra. Kun Jeesusta UT:ssa toistuvasti kutsutaan Herraksi, yhdistää tuo nimi hänet VT:n Jumalaan. Samoin ne kohdat, joissa Jeesus puhuu itsestään sanomalla “minä olen”.

Jeesusta nimitetään UT:ssa toistuvasti Jumalaksi. Useissa Uuden testamentin kohdissa sanotaan suoraan Jeesuksen olevan Jumala. Tunnetuin tällainen kohta on Jh. 1:1: “Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.”Muita tällaisia kohtia ovat esimerkiksi Apostoli Tuomaan tunnustus Jh. 20:28. Nähdessään ylösnousseen Jeesuksen Tuomas sanoo hänelle: “Minun Herrani ja minun Jumalani”. Heprealaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeessa 8 Jumalan kerrotaan sanovan Pojastaan: “Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy aina ja iankaikkisesti, ja sinun valtakuntasi valtikka on oikeuden valtikka”.

Varhaiskristityt olivat tässä täysin samoilla linjoilla apostolien kanssa. Ignatius Antiokialaisen seitsemän kirjettä ovat vanhimpien UT:n jälkeisten kristillisten kirjoitusten joukossa. Ignatius oli Syyrian Antiokian kaupungin piispa ensimmäisen ja toisen vuosisadan taitteessa. Ignatius oli piispa ja marttyyri, joka kohtasi loppunsa leijonien edessä Kristusta tunnustaen noin vuonna 110. Seitsemän kirjettään hän kirjoitti matkaltaan kohti Roomaa ja marttyyrikuolemaa leijonien edessä. Näissä kirjeissään hän toistuvasti kutsuu Jeesusta nimellä “meidän Jumalamme”. (mm. Ign. ef. 18:2; Ign. rm. praef.) Esimerkiksi kirjeessään efesolaisille Ignatius kirjoittaa:

Huomautan, että Ignatios siis tapettiin kypsässä iässä n. 110 j.Kr. Hän on siis sitä ikäluokkaa, että on luultavasti tuntenut henkilökohtaisesti apostoleja! Piispuutta ei ollut tapana antaa millekään äskenkääntyneelle.

Vanhin säilynyt kristillinen saarna on noin vuodelta 166. Sen kirjoittaja on Meliton, Sardeen kaupungin piispa Vähästä Aasiasta Sardes oli yksi niistä kaupungeista, joille Johannes Ilmestyskirjassa kohdistaa profeetallisia sanoja. Saarna on pääsiäissaarna ja siinä lukee mm. seuraavat sanat:

Yhtä selkeästi toisaalta UT tekee selväksi Jeesuksen olleen todellinen ihminen. Jeesuksen syntymästä kerrotaan, samoin siitä, kuinka hänellä oli nälkä tai kuinka hän nukkui tai kärsi kipua tai hikoili. Jeesus itki ja hän saattoi vihastua, kuten kuka tahansa ihminen. Jeesusksen myös sanotaan suoraan olleen ihminen, kuten mm. alkuluennosta lainatussa tunnustuskaavassa:

Esimerkkejä riittäisi. Jeesuksen ihmisyyteen viittaa myös hänen itsestään käyttämä nimitys “Ihmisen poika”. Miten sitten nämä kaksi linjaa: Jeesuksen jumalallisuus ja aito ihmisyys on sovitettu yhteen?

4.3 Varhaiset kristologiset mallit

Kristologiassa on kysymys edellä olevien Jeesusta Kristusta koskevien tietojen tulkinnasta. Toisin sanoen: Miten on ymmärrettävissä se, että Jeesus on Jumala, Jumalan poika ja ihminen. Tämä ymmärtämiseen tähtäävä prosessi on yhtä vanha kuin itse kristinusko. Jo UT sisältää useita rinnakkaisia ja toisiaan täydentäviä kristologisia malleja. Yleisesti voi sanoa, että nämä kristologiset mallit ovat UT:ssa ikään kuin eri näkökulmia Kristuksen persoonaan ja tehtävään. Ne ovat siis alusta lähtien eläneet rinnakkain ja toisiinsa kietoutuneena. Usein modernissa eksegetiikassa niitä tosin markkinoidaan toisensa poissulkevina, vaihtoehtoisina tulkintoina Jeesuksesta.

1. Korotuskristologia. Jeesus on ylösnousemuksessa korotettu Herraksi ja messi-aaksi. Taustalla on VT:n messiaanisten kohtien vaikutus. (Apt. 2:32-36)

2. Kaksivaihekristologia. Kristusta voidaan tarkastella sekä ihmisyyden että jluuden näkökulmasta. Jeesus tuli ylösnousemuksessa Jumalan Pojaksi, jolla on valta. (Rm. 1:3-4) Tämänkin tulkintamallin juuret ovat vahvasti VT:ssa.

3. Pre-eksistenssikristologia. Jumalan muotoinen Kristus on alentanut itsensä ja ottanut ihmisen muodon. (Fil. 2:6-11)

4. Inkarnaatiokristologia. Johdonmukaisesti Kristusta “ylhäältä käsin” tarkasteleva. Painopiste siis vahvasti Kristuksen jumaluudessa. (Jh. 1)

5. Synoptisten evankeliumin alhaalta käsin tarkasteleva kristologia. Kristus on tosi ihminen, Jeesus Nasaretilainen. Synoptiset evankeliumit edustavat erityisesti.

6. Kosminen kristologia. Kristus on koko kosmoksen “pää”. (Kol. Ef.)

Jos edellisestä yrittää sanoa jotain kokoavaa, niin varhaisimmat kristityt eivät edes pyrkineet rationaalisesti analysoimaan, miten Jeesuksen persoona oli ylipäänsä mahdollinen. Sen sijaan kummastakin perusväittämästä pidettiin lujasti kiinni: Jeesus oli sekä Jumala että ihminen. Juutalaisuudessa ei edellistä väitettä voitu millän hyväksyä. Noin vuonna 160 Justinos-niminen kristitty opettaja kirjoitti Roomassa teoksen Dialogi (eli vuoropuhelu) juutalaisen Tryfonin kanssa. Teos kuvaa Justinoksen ja juutalaisen oppineen Tryfonin välistä väittelyä, joka oli käyty parikymmentä vuotta aiemmin Efesossa. Tryfon edustaa juutalaisten käsitystä Jeesuksesta sanoessaan:

Jotkut kristilliset henkilöt ja ryhmät yrittivät lieventää ristiriitaa kristinuskon ja ympäröivien uskontojen ja filosofioiden välillä. Jotkut juutalaisessa ympäristössä elävät kristityt yrittivät torjua Jeesuksen jumaluuden aiheuttamaa skandaalia sopeutumalla juutalaiseen messiaskäsitykseen. Näitä uudelleen juutalaistuneita kristittyjä alettiin kutsua ebioniiteiksi. Ebioniitit opettivat, että Jeesus oli vain ihminen, jonka Jumala “adoptoi” pojakseen ja korotti Messiaan arvoon. Heidän mukaansa siis Jeesus oli aito ihminen, mutta ei mitenkään todellisesti Jumala.

Tämänkaltainen sopeutunut kristillisyys kohtasi apostolisten kristittyjen taholta kuitenkin kovan vastustuksen. Ignatios Antiokialainen oli piispa ja marttyyri, joka kohtasi loppunsa leijonien edessä Kristusta tunnustaen noin vuonna 110. Ennen kuolemaansa hän kirjoittaa: “Älkää eksykö vieraiden oppien ja hyödyttömien vanhojen tarujen viettelemänä. Jos me näet yhä vielä elämme juutalaisuuden mukaan, me sillä tunnustamme, ettemme ole armoa saaneet. (...) on olemassa yksi ainoa Jumala, hän joka on ilmoittanut itsensä Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on hänen hiljaisuudesta lähtenyt sanansa ja joka on kaikessa ollut mieliksi lähettäjälleen.” (Ign. Magn. 8:1-2)

Jos toisaalta kristittyjä uhkasi liukuminen takaisin juutalaisuuteen, oli toisella puolen vaarana taas sopeutuminen vallitsevaan hellenistiseen kulttuuriin. Nimittäin myös antiikin kreikkalaisessa maailmassa oli mahdollista esittää vakavissaan ajatus ihmishahmoisesta jumalasta joutumatta heti hullun kirjoihin. Tämä onnistui selittämällä jumalan ilmestyminen vain näennäisesti aineelliseksi. Tällöin järjen vastaiset paheksuntaa herättävät opit vältettiin. Tämän helpon tien valitsivat myös jotkut kristityt. He tunnustivat kyllä Jeesuksen jumaluuden, mutta eivät hänen ihmisyyttään. He selittivät taivaallisen Kristuksen vain näytelleen syömistä tai juomista tai nukkumista. Samalla tavoin näennäistä oli heidän mukaansa myös Jeesuksen kärsimys ristillä. Eihän hänellä heidän sanojensa mukaan todellisuudessa edes ollut ruumista, joka voisi kärsiä.

Apostolisten kristittyjen vastaus näille doketisteiksi sanotuille oli yksiselitteisen torjuva. Ignatios sanoo heistä lyhyesti: “...kaiken kärsi meidän tähtemme, jotta me pelastuisimme. Hän myös kärsi todella niin kuin hän myös todella herätti itsensä kuolleista. Ei ole niin kuin muutamat epäuskoiset väittävät, että hän vain näennäisesti on kärsinyt; näennäistä on heidän oma olemassaolonsa.”

Logos-kristologia on kristittyjen ensimmäinen ja perustava yritys käsitellä jumalihmisen paradoksia teologisesti. Termi Logos löytyy jo Raamatusta, Johanneksen evankeliumin prologissa (Jh. 1:1-3). Taustalla on puhtaasti juutalaisen viisauskirjallisuuden antama malli. “Logos tuli ihmiseksi” Jh1:14. Jumalan luona ollut Logos laskeutui ihmisten pelastuksen tähden maailmaan...Johanneksella on tässä liittymäkohta luennon alussa esiteltyihin varhaiskristillisiin binitaarisiin kaavoihin: Logos on Jumalan Poika on Jeesus Nasaretilainen on odotettu Messias. Palaset loksahtelivat paikoilleen ja alkukirkolle aukesi Jumalan Pojan koko merkitys. Ks. esim. Gal. 4:4-6

Snl. 8 ja Viis. 9: pre-eksistenttinen viisaus Jumalan luona. Annala: teosofisten ja synkretististen uskontojen vaara on aiheuttanut feminiinisen Viisauden eli Sofian muuttumisen maskuliiniseksi Logokseksi.

Varsinaisesti filosofisesti käsitellyn Logos-teologian kehitti Justinos Marttyyri. -Taustalla Filonin tulkintatapa -Logos endiathetos/proforikos (mm. Annala)