Luentosarja Suomen teologisen instituutin kesäkurssilla 26. 8.- 6. 9. 1996

Lauri Vartiainen

LUENTO 5 / 8: JUMALALLISET OIKONOMIAT


5.1 Kristuksen inkarnaatio

Erityisesti toisen vuosisadan kristityillä opettajilla toistuu usein sana oikonomia, latinaksi dispensationes. Tällä sanalla he tarkoittivat Jumalan pelastustaloutta, sitä pelastushistoriallista strategiaa, jota Jumala toteutti pelastaakseen langenneen maailman. Tämä Jumalallisen pelastustalouden keskuksessa olivat ne tapahtumat, jotka liittyivät henkilöön nimeltä Jeesus Nasaretilainen.

Edellisillä luennoilla on toistunut melko yhtenäinen kaava: kristittyjen usko kohtasi ympärillä vaikuttavat kulttuurit ja uskonnot - ja joutui pian sovittamattomaan risti-riitaan niiden kanssa. Muistanette että juutalaisuus ja hellenistinen kulttuuri säilyivät vuosisatojen ajan kristinuskon kannalta tärkeimpinä keskustelu- ja kiistakump-paneina: ensinnä juutalaisuus, sitten ympäröivä hellenistinen pakanuus. Vielä kolmaskin kova haastaja kristinuskolle on silloin tällöin noussut luennoilla jo valokeilaan. Tuo kolmas haastaja nousi tavallaan kristinuskon sisältä. Monet kristityt taipuivat nimittäin omaksumaan ympäristönsä monenkirjavia aatevirtauksia osaksi opetustaan. Pahimmillaan seurauksena oli sekauskontoja, joissa kristinuskolle tärkeiden asioiden ja henkilöiden nimiä käytettiin alkuperäisistä yhteyksistään irrotettuina maustamaan uususkonnollista keitosta. Tärkein näistä sekauskonnoista oli gnostilaisuus, johon olemme jo useampaan kertaan törmänneetkin.

Noin vuonna 160 Justinos-niminen kristitty opettaja kirjoitti Roomassa teoksen Dialogi (eli vuoropuhelu) juutalaisen Tryfonin kanssa. Teos kuvaa Justinoksen ja juutalaisen oppineen Tryfonin välistä väittelyä, joka oli käyty parikymmentä vuotta aiemmin Efesossa. Tryfon edustaa juutalaisten käsitystä Jeesuksesta sanoessaan:

Norjalainen tutkija Oskar Skarsaune perustelee hyvin kirjassaan “ihmiseksitulon ihme”, ettei ajatus Jumalan Pojasta ollut sinänsä juutalaisille ongelmallinen. Juutalaisuudessa oli totuttu puhumaan Jumalasta ja Hänen Sanastaan ja Viisaudestaan, jotka olivat jollain tavalla erillisiä Jumalasta. Ajatus, että Jumalalla oli tavallaan sisäinen rakenne, oli aivan hyväksyttävä. Se, mikä juutalaisille kristittyjen julistuksessa oli varsinainen skandaali, oli kristittyjen väite ihmiseksitulleesta Jumalasta. Juutalaiset odottivat Messiasta, joka olisi tavallinen ihminen, mutta Jumalalle antautunut. He odottivat ihmistä, joka noudattaisi kuuliaisesti Jumalan lakia, ja joka siksi nostettaisiin Messiaan pyhään tehtävään. Juutalaisia loukkasi ajatus Luojan ja luomakunnan sekottamisesta toisiinsa. Jumala oli Luoja. Hän oli pyhä ja taivaassa jossain tämän luodun todellisuutemme tuolla puolen. Kuinka hän voisi laskeutua pyhyydestään ja tulla ihmiseksi itse luomansa todellisuuden keskelle. Väittelyssä Tryfon huudahtaa Justinokselle: “Sinä yrität todistaa uskomattoman ja mahdottoman asian, nimittäin että Jumala voisi syntyä ja tulla ihmiseksi.” (Dial. 68, 1)

Näin kristityt kuitenkin asian selittivät. Edellisellä kerralla puhuimme UT:n ja varhaisen kirkon kristologisista malleista. Näistä erityisesti ns. pre-eksistenssikristologisessa ja inkarnaatiokristologisessa mallissa huomio kiinnittyy jumalallisen Kristuksen ihmiseksitulon ihmeeseen. Johanneksen evankeliumin prologi ja Paavalin Filippiläiskirjeen toinen luku valottavat tätä tapahtumaa omista näkökulmistaan. Edellä lainattua Justinosta varhaisemmasta kaanonin ulkopuolisesta kirjallisuudesta tätä samaa asiaa julistaa mm. meille niin tuttu Ignatios Antiokialainen. Kirjeessään Trallislaisille hän aloittaa tunnustuskaavansa seuraavasti:

Efesolaiskirjeensä seitsemännessä luvussa Ignatios selvittää inkarnaation ihmettä hiukan vielä tarkemmin:

Usein on väitetty, että oppi taivaallisesta Jumalan Pojasta, joka laskeutui taivaasta ja tuli ihmiseksi on muotoiltu miellyttämään ajan hellenististä valtakulttuuria. Ympäröivässä kreikkalaisessa maailmassa nimittäin elivät runsaina tarinat Jumalista, jotka käyttäytyivät kuin ihmiset. Kristityt siis olisivat halunneet muokata kristinuskosta sellaisen, että pakanoiden olisi ollut helpompi uskoa. Teoria kuulostaa luontevalta, mutta se vain ei pidä yhtä todisteiden kanssa.

Oskar Skarsaune on huomauttanut, ettei missään ilmene, että hellenistisen kulttuurin olisi ollut helpompaa hyväksyä tällainen kristinusko. Päinvastoin. Jos ajatus ihmiseksitulleesta Jumalasta oli juutalaisille skandaali, niin se oli kreikkalaisen sivistyksen parissa eläville lähinnä naurettavaa. Paavali sanoo uskon olevan “pakanoille hullutus”, kreikaksi Mwria, siis kaunistelematta sanoen hulluutta tai typeryyttä.

Jo vuosisatojen ajan oli kreikkalaisessa maailmassa hävetty vanhojen jumaltarujen liian inhimillisiä jumalia. Kreikkalaisten jumalat juopottelivat, riitelivät, juonittelivat toisiaan vastaan kuin ihmiset, he viettelivät ihmisiä ja olivat tunteittensa ja himojensa orjia. Ehkä muistatte viime kerrasta myöhäisantiikin kaksi vaihtoehtoista ratkaisumallia tähän ongelmaan. Ne olivat: 1) tarinoiden tulkitseminen vertauskuvallisesti mysteereinä tai 2) koko kreikkalaisen jumalmaailman hylkääminen. Filosofian tie oli siis tuo jälkimmäinen tie: useissa filosofisissa suuntauksissa uskottiin yhteen jumalalliseen järkeen. Tämä jumalallinen oli apathÄs, toisin sanoen hän oli kaiken inhimillisen tunteen ja kärsimyksen yläpuolella. Tällaisessa ympäristössä puhe ihmiseksitulleesta Jumalasta herätti enemmänkin ivanaurua ja sääliä kuin yleistä ihastusta.

Toiseksi hellenistiseen ajatteluun liittyi voimakas kahtiajako sielun ja ruumiin, materaalisen ja henkisen välillä. Henkinen, sielullinen oli tavoittelemisen arvoista. Materiaalinen ja ruumiillinen oli joko välttämätöntä pahaa tai vain pahaa. Esimerkkinä tästä asenteesta voisin ottaa Paavalin pitämän puheen Ateenan Areiopagilla (Ap.t. 17: 16-34). Paavali sai pitkään kertoilla siitä, että Jumala on kaiken Luoja ja materiaalisen todellisuuden yläpuolella. Kenelläkään ei näyttänyt olevan mitään vastaansanomista. Mutta kun Paavali alkoi puhua ylösnousemuksesta, häntä ivattiin ja kuuntelijoiden kiinnostus loppui siihen. Kristityille nimittäin ylösnousemus on ruumiin ylösnousemista. Ja ruumiillinen taas kreikkalaisille mitätöntä ja vähäarvoista. Jos Paavali olisi halunnut olla ateenalaisten mieleen, hän olisi puhunut vain sielun ylösnousemuksesta kuoleman jälkeen. Silloin kukaan ei olisi pilkannut häntä. Samoin jos kristityt olisivat halunneet tarjota hellenistien kannalta helpommin uskottavan version kristinuskosta, he eivät olisi missään tapauksessa puhuneet Jumalan ihmiseksi tulemisesta. Kreikan ja latinan kielissä tämä sana on suoraan käännettynä lihaksitulemista. Kreikkalaisen kulttuurin pohjalta on täysin mahdotonta ja ajatuksenakin inhottavaa, että Jumala voisi sitoa itsensä halveksittavaan aineeseen ja tulla muutoksen alaiseksi. Ja tätä kristityt juuri opettivat.

5.2 Kristuksen risti ja ylösnousemus

Aivan samalla tavalla kuin kysymys Kristuksen inkarnaatiosta myös kysymys Jeesuksen rististä ja ylösnousemisesta ajoi tuon uuden uskonnon ristiriitaan sekä juutalaisuuden että myöhäisantiikin kreikkalaisen kulttuurin kanssa. Paavali kirjoittaa Ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessään, kohdassa 1:23: “me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus.” Puhuessaan rististä Paavali sanoi sen olevan juutalaisille pahennus, alkutekstissä on kreikankielinen sana skaóndalon, siis skandaali. Messiaan piti nimittäin olla ennen kaikkea vahva. Juutalaiset odottivat Messiaan vapauttavan heidät Rooman vallan miehitysjoukoista. Luultavasti Messiaan piti olla jotakin kuningas Daavidin kaltaista. Kenties vielä enemmän: ylimmäinen pappi, voittamaton sotapäällikkö ja kuningas yhdessä ja samassa persoonassa. Heikko Messias oli heille kauhistuttava ajatus. Tämä käy ilmi Tryfonin sanoissa Justinokselle:

Heikko Messias! Vailla kirkkautta ja vielä miehitysjoukkojen kuolemaan tuomitsemana! Juutalaiselle oli mahdotonta hyväksyä ajatusta, että odotettu vapauttaja kärsisi häpeällisen tappion ristillä. Puhe Jumalasta heikkona ristillä oli juutalaiselle vielä monin kerroin pahempaa. Se oli törkeintä jumalanpilkkaa.

Ajatus Jumalasta ristillä oli kreikkalaisen ajattelun omaksuneelle maailmalle yhtä mahdoton kuin juutalaisille. Aikansa mittapuun mukaan viisas ja sivistynyt Rooman valtakunnan kansalainen on pitänyt ajatusta naurettavana ja typeränä. Hellenistinen filosofia luotti järkeensä ja filosofisiin päätelmiinsä. Jumalan Pojan kuolema ristillä soti monia antiikin filosofisia totuuksia vastaan.

Aiemmin jo todettiin, että kreikkalaisen filosofian jumalakäsitykseen kuului oppi jumalallisesta apathiçsta, tunteiden ja kärsimyksen yläpuolella olemisesta. Ristillä kärsivä Jumala oli täysin ristiriidassa tämän apathÆan kanssa. Samoin kaikki tunteet, joita Jeesuksen kerrottiin osoittaneen, olivat mahdoton ajatus. Jumallisen tiedettiin olevan myös vailla muutosta. Kuinka kuoleva Jumalan poika sopisi yhteen tällaisten filosofisten totuuksien kanssa? Tähän on pakko vastata: ei mitenkään. Hellenistisen ajattelun mukaan se oli yksinkertaisesti täysin mahdotonta.

Tavalliselle filosofiasta kiinnostumattomalle kansanmiehelle taas julistus ristiinnaulitusta Jumalasta oli irvokas ja pilkkaamiseen yllyttävä. Turhaan ei Paavali vakuuta, ettei hän häpeä evankeliumia. Häpeäminen olisi nimittäin pakanallisessa ympäristössä ollut kovin luonnollinen reaktio. Paavali on aivan varmasti saanut nauttia oman annoksensa pilkkaamista, ehkä hiukan enemmänkin. 2000 vuotta kristillistä historiaa triumfikrusifikseineen on turruttanut meidät tajuamasta, miltä sanan Jeesuksen rististä on täytynyt ajan rahvaanmiehestä kuulostaa.
Ristiinnaulitseminen on ollut orjille ja vierassyntyisille kapinoitsijoille varattu häpäisevä kuolemantuomio. Se on ehkä vähän sen suuntaista, kuin jos nyt opettaisi, että Jumala tuli ihmiseksi ja joutui vihaisten kansanjoukkojen lynkkaamaksi ja hirtettiin lyhtypylvääseen. Roomassa kierteli pilkkaava juttu, jonka mukaan kristityt palvovat aasinpäistä ristiinnaulittua. Juutalaisista nimittäin väitettiin, että he palvoivat aasinpäistä jumalaa. Nyt kristittyjen kohdalla tarinaan lisättiin vielä risti.
Itse asiassa Rooman Palatinuskukkulan läheisyydestä on löytynyt tällainen graffito, johon on kuvattu Aleksamenos niminen mies palvomassa aasinpäistä ristiinnaulittua. Graffito on toiselta kristilliseltä vuosisadalta. Voitte ymmärtää, että Jeesuksen ristin julistaminen on näissä olosuhteissa vaatinut rohkeutta ja päättäväisyyttä.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että jotkut kristilliset henkilöt ja ryhmät yrittivät lieventää ristiriitaa kristinuskon ja ympäröivien uskontojen ja filosofioiden välillä. Jotkut juutalaisessa ympäristössä elävät kristityt yrittivät torjua Jeesuksen jumaluuden aiheuttamaa skandaalia sopeutumalla juutalaiseen messiaskäsitykseen. Näitä (uudelleen) juutalaistuneita kristittyjä alettiin kutsua ebioniiteiksi. Ebioniitit opettivat, että Jeesus oli vain ihminen, jonka Jumala “adoptoi” pojakseen ja korotti Messiaan arvoon. Heidän mukaansa siis Jeesus oli aito ihminen, mutta ei mitenkään todellisesti Jumala.

Tämänkaltainen sopeutunut kristillisyys kohtasi apostolisten kristittyjen taholta kuitenkin kovan vastustuksen. Ignatios Antiokialainen kirjoittaa: “Älkää eksykö vieraiden oppien ja hyödyttömien vanhojen tarujen viettelemänä. Jos me näet yhä vielä elämme juutalaisuuden mukaan, me sillä tunnustamme, ettemme ole armoa saaneet. (...) on olemassa yksi ainoa Jumala, hän joka on ilmoittanut itsensä Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on hänen hiljaisuudesta lähtenyt sanansa ja joka on kaikessa ollut mieliksi lähettäjälleen.” (Ign. Magn. 8:1-2)

Jos toisaalta kristittyjä uhkasi liukuminen takaisin juutalaisuuteen, oli toisella puolen vaarana taas sopeutuminen vallitsevaan hellenistiseen kulttuuriin. Nimittäin myös antiikin kreikkalaisessa maailmassa oli mahdollista esittää vakavissaan ajatus ihmishahmoisesta jumalasta joutumatta heti hullun kirjoihin. Tämä onnistui selittämällä jumalan ilmestyminen vain näennäisesti aineelliseksi. Tällöin järjen vastaiset paheksuntaa herättävät opit vältettiin. Tämän helpon tien valitsivat myös jotkut kristityt. He tunnustivat kyllä Jeesuksen jumaluuden, mutta eivät hänen ihmisyyttään. He selittivät taivaallisen Kristuksen vain näytelleen syömistä tai juomista tai nukkumista. Samalla tavoin näennäistä oli heidän mukaansa myös Jeesuksen kärsimys ristillä. Eihän hänellä heidän sanojensa mukaan todellisuudessa edes ollut ruumista, joka voisi kärsiä.

Apostolisten kristittyjen vastaus näille doketisteiksi sanotuille oli yksiselitteisen torjuva. Ignatios sanoo heistä lyhyesti:

Vastaavasti doketistit tietysti torjuivat Jeesuksen ylösnousemuksen ruumiillisuuden. Jo Paavali on joutunut kohtaamaan tämän argumentin, koskapa hän julistaa: 1 Kor. 15:12-20

Muutoinkin UT:ssa Jeesuksen ylösnousemus oli ruumiillinen, ei vain sarja näkyjä: Jeesusta saattoi koskettaa (Mt. 28:9), hänen haavansa olivat yhä näkyvissä (Jh. 20:27), hän kykeni syömään (Lk. 24:41-43). Paavali kertoo hänen ilmestyneen yhtä aikaa yli viidellesadalle veljelle (1 Kor. 15:6). Kuitenkin Jeesuksen ylösnousemusruumis on taivaallinen: se ei enää ole ajan ja paikan kahleiden vallassa: Jeesus saattoi kadota ihmisten silmistä selittämättä (Lk. 24:31) ja ilmestyä yhtäkkiä lukittuun huoneeseen (Lk. 20:26). 1 Kor. 15:35-58 Paavali pohtii laajasti ylösnousemusruumiin luonnetta.

5.3 Kristuksen tekojen merkitys

Miksi ihmeessä suurin osa varhaisten vuosisatojen kristityistä sitten jääräpäisesti vastusti ympäristönsä painetta? Kun ensimmäisten vuosisatojen kristityt huomasivat, että heidän julistuksensa oli vakavassa ristiriidassa sekä juutalaisen että kreikkalaisen ajattelun kanssa, niin mikseivät he muuttaneet julistustaan enemmän kuulijoita miellyttävään suuntaan? Miksi he mielummin pitäytytyivät jääräpäisesti uskoonsa, joka oli heidän ympäristössään sekä skandaali että typeryyttä. Halveksunnan ja vihan, jopa vainojen uhalla he pitivät kiinni uskostaan ihmiseksi tulleeseen, ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen.

Luulenpa, että Paavalin sanat Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 15:ssa luvussa, jakeissa 1-4 voivat valaista tätä kysymystä. Paavali lausuu:

“Sillä minä annoin teille tiedoksi sen, minkä olin itse saanut.” Paavalin kirjoittaessa näitä sanoja on vasta reilut parikymmentä vuotta kulunut ensimmäisen pääsiäisen tapahtumista. Paavali itse kääntyi vain muutama vuosi Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Tämän sanoman, jota hän julistaa, täytyy siis olla yhtä vanha kuin kristillinen usko, yhtä vanha kuin seurakunta. Jopa Paavali sai sen annettuna. Se on se ilosanoma, joka synnytti seurakunnan.

Jumalan oikonomia onkin käännetty usein suomenkielelle Jumalan armotaloutena tai pelastushistoriana. Siitähän tässä on kyse. Jo varhaiset kristityt ymmärsivät Jeesuksen ihmiseksitulon, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen juuri pelastuksen näkökulmasta. Edellä tulikin jo lainattua Ignatios Antiokialaista. Otetaanpa pätkä tuosta kohdasta vielä uudemman kerran: