Luentosarja Suomen teologisen instituutin kesäkurssilla 26. 8.- 6. 9. 1996

Lauri Vartiainen

LUENTO 6 / 8: KOLMIYHTEINEN JUMALA osa I


6.1 Tie Nikean konsiili

Ymmärtääksemme oikein Nikean uskontunnustusta meidän on tarkasteltava sitä maailmaa ja niitä olosuhteita, joissa tie Nikeaan kuljettiin. Näyttämönä on Rooman maailmanvalta, joka kolmesataaluvun alussa natisee ja rutisee liitoksissaan, mutta pysyy yhä koossa. Rooma on oikea dinosaurus, hirmulisko, joka hallitsee koko välimeren aluetta ja levittäytyy pitkälle pohjoiseen ja itään. Kristinusko on tässä vaiheessa jo melkein kolmesadan vuoden kuluessa levittäytynyt vähitellen Rooman valtakunnan kaikkiin osiin. Kristinuskoa on vainottu ja vastustettu alusta lähtien, mutta sen leviämistä ei ole voitu estää.

Helmikuun 23:na päivänä 303 keisarit Diocletianus ja Galerius antavat ediktin: Kaikki kristittyjen kirkot on tuhottava, kaikki Raamatut ja liturgiset kirjat on luovutettava pois. Jumalanpalvelusten pitäminen on kiellettyä. Pari kuukautta myöhemmin uusi edikti määrää koko kristittyjen papiston vangittavaksi, mutta Rooman vankiloissa ei ole kylliksi tilaa heidän vangitsemisekseen. Vuonna 304 määrätään jokainen Rooman kansalainen uhraamaan valtion jumalille. Ne, jotka kieltäytyvät, joutuvat vastaamaan hengellään.

Vainot eivät kuitenkaan iske samalla voimalla kaikkiin Rooman valtakunnan osiin. Lännen apukeisari, nimeltään Konstantius, suhtautuu kristittyihin myötämieli-syydellä. Hänen hallintoalueillaan Hispaniassa, Galliassa ja Britanniassa vain pari kirkkorakennusta joutuu ediktin uhriksi. Ketään ei tapeta. Kun Konstantius itse kuolee 306 legioonat huutavat hänen poikansa Konstantinuksen hänen tilalleen. Idässä vainot kuitenkin jatkuvat. Diocletianus vetäytyy vallasta, Galerius jatkaa vainoamista, kunnes vuonna 311 hän tekee tuskissaan kuolemaa. Suuressa ahdistuksessaan hän kuolinvuoteellaan julkaisee ediktin, jossa hän antaa kristityille uskonnonvapauden ja anelee heitä rukoilemaan puolestaan.

Rooman läntisten osien keisariutta havitteleva Konstantinus valmistautuu ottamaan mittaa kilpailijastaan Maxentiuksesta. Kristitty aikalaishistorioitsija Eusebios kertoo Konstantinuksen joukkoineen nähneen keskellä päivää valoristin auringon yllä ja kuulleen sanat: “Tässä merkissä olet voittava”. Yöllinen uni vahvistaa näyn (Vita Constantini I, 28-9). Konstantinus kiinnittää Kristuksen merkin sotalippuunsa ja voittaa. Hän on nyt Rooman länsiosien kiistaton valtias. Vuosi on 312. Helmikuussa 313, kymmenen vuotta viimeisten suurten vainojen alkamisesta Konstantinus ja Rooman itäosien keisari Licinius sopivat Milanossa yleisestä uskonnon-vapaudesta.
Konstantinus ryhtyy heti tukemaan ja suosimaan kristittyjä alueillaan. Liciniuksen alueilla idässä joutuvat kristityt vielä vuosikymmenen ajan kokemaan kovia aikoja. Vuonna 324 Konstantinus saavuttaa koko Rooman valtakunnan herruuden. Seuraavana vuonna, vuonna 325, hän kutsuu Nikea tai Nikaia nimiseen kaupunkiin kaikki valtakunnan piispat ratkaisemaan siihen asti pahinta kirkkoa repivää kiistaa. Rooman eri osista saapuukin paikalle lähteistä riippuen 220-318 piispaa. Tuo kirkkoa repinyt kiista, johon Nikeassa haettiin ratkaisua kulkee areiolaiskiistan nimellä.

300-luvun alussa Alexandriassa, Pohjois-Afrikassa alkoi eräs Areios-niminen presbyteeri eli pastori opettaa, että Jeesus Kristus on luotu olento. Hänen mukaansa siis vain Isä oli todellisesti Jumala, mutta Poika ja Pyhä Henki ainoastaan luotuja enkeliolentoja. Ajatus oli filosofisesti järkeenkäyvä ja muodikas. Perinteinen kristillinen opetus oli paljon hankalammin nieltävä, sillä se soti yleisesti hyväksyttyä filosofista periaatetta vastaan, jonka mukaan korkein on yksinkertaisin eli se joka ei ole osista muodostunut. Niinpä Areios sai kannattajia jopa piispoista. Riita levisi ja syveni. Vainojen hellittäessä alkoi kirkon sisäinen kiista uhata kristikunnan ykseyttä. Puolueille muodostui omat iskulauseensa. Areiolaiset julistivat: “hn pote ote ouk hn” eli suomeksi: “oli (aika) jolloin häntä (siis Jeesusta) ei ollut”.
Perinteisen kristillisen kannan puoltajat puolestaan julistivat: “aei QeoV, aei uioV” eli “Jumala (on ollut) aina, Poika (on ollut) aina” ja “ama pathr, ama uioV” eli “Isä ja Poika (ovat olleet) yhdessä aina”. Tätä kiistaa oli ryhdytty kirkon taholta jo ratkomaan pienemmissä paikallissynodeissa, kun keisari Konstantinus kutsui koolle yleisen piispainkokouksen Nikeaan vuonna 325. Keisari nimittäin halusi Kristillisen kirkon oman keisarikuntansa henkiseksi ja hengelliseksi selkärangaksi. Siksi hän ei missään nimessä halunnut nähdä kirkon hajoavan sisäisiin riitaisuuksiinsa.

6.2 Nikean konsiilin kulku

Konsiili kokoontui kesällä 325 pohtimaan tilannetta. Keisari Konstantinus osallistui aktiivisesti kokouksen kulkuun. Areiolainen käsitys torjuttiin konsiilin päätösasiakirjassa ja Areios kannattajineen erotettiin kirkosta. Pojan opetettiin olevan omoousioV eli samaa olemusta kuin Isä. Nikean konsiilin päätös merkitsi kristillisen kolminaisuusopin virallista hyväksymistä. 318 piispan kerrotaan allekirjoittaneen päätöksen. Vain kaksi piispaa kieltäytyi. Konsiilin päätösasiakirja kulkee nimellä Nikean tunnustus.

Edellä ovat historialliset yksityiskohdat kaikessa yksinkertaisuudessaan. Niiden tulkinta onkin sitten jo toinen juttu. Varsin monet nimittäin tekevät sen johtopäätöksen, että kristillinen kolminaisuusoppi syntyi kesällä 325 ja että opin isänä oli Rooman pakanallinen keisari. Tällaista esittävät erinäiset jopa professoritasoa olevat henkilöt päivälehtien yleisönosastoissa ja television mieli-pideohjelmissa. On tosin sanottava, että nämä professorit harvemmin ovat sentään teologian professoreita. Myös monet kristillisperäiset lahkot, kuten Jehovan todistajat mielellään pitävät yllä samanlaista käsitystä. Seuraavassa Jehovan todistajien tulkinta Nikean konsiilin kulusta. Se löytyy kirjasesta “Tulisiko sinun uskoa kolminaisuuteen?” (Vantaa, 1990)

“Kukaan Nikean piispoista ei kuitenkaan esittänyt kolminaisuutta. He päättivät vain Jeesuksen luonnosta, mutta eivät pyhän hengen osasta. Jos kolminaisuus olisi ollut selvä Raamatun totuus, eivätkö he olisi tehneet sitä koskevan esityksen saman tien?” (s. 8)

Tällaiset väitteet vaativat meitä syventymään tarkemmin Nikean konsiilin olosuhteisiin ja tapahtumiin. Ensimmäinen väite koski lammasmaisia piispoja, jotka pelonsekaisessa kunnioituksessa allekirjottavat keisarin luomaa uusteologiaa. Tarkastellaan hetki niitä piispoja, jotka ottivat osaa kokoukseen. Suuri joukko mukanaolevista piisposta oli tunnustajia, eli henkilöitä, jotka olivat joutuneet kärsimään vankeutta, vainoa ja syrjintää uskonsa tähden. Tunnustajan erotti marttyyrista se, että marttyyri joutui todistamaan uskostaan omalla hengellään. Tunnustaja oli syystä tai toisesta jäänyt eloon.
Vain vuosi aikaisemmin oli Rooman itäosissa keisarina ollut Licinius, joka vihasi kristittyjä. Melkein kaikki mukana olevat piispat tulivat juuri valtakunnan itäosista. Eivät tuollaiset miehet olisi pelosta suostuneet päätöksiin, jos he olisivat pitäneet niitä jumalattomina. Konstantinuksen lähin teologinen neuvonantaja oli Ossius Cordobalainen, tunnustaja ja kunnioitettu piispa. Kumman luulette neuvoneen kumpaa teologisissa kysymyksissä. 300-400-luvun kirkkohistorioitsijat Sokrates (Kirkkohistoria I, 8-9) ja Sozomenos (Kirkkohistoria I, 10 ja 23) kertovat Nikean konsiilissa läsnäolleesta piispa Pafnutiuksesta. Maximianuksen vainoissa Pafnutiukselta oli revitty päästä oikea silmä ja murskattu vasen jalka. Tämän jälkeen hänet oli heitetty pakkotyöhön kaivoksiin.
En usko että hänen kaltaistensa tunnustajat kiirehtisivät “pelonsekai-sessa kunnioituksessaan” toteuttamaan keisarin opillisia oikkuja. Päinvastoin keisarin kerrotaan suudelleen kunnioituksella ihaillun Pafnutiuksen tyhjää silmäkuoppaa.

Toiseksi on melkoisen uskomatonta kuvitella kastamattoman keisarin pystyvän luomaan omaehtoisesti teologiaa. Keisari ei näyttänyt piittaavan niinkään päätöksen sisällöstä (hän uskoi piispojen kykenevän selvittämään, mikä oli totta), mutta sopu oli hänelle ehdottoman tärkeää. Sen saavuttamiseksi hän näki aikaa ja vaivaa.

Pyrkiessämme selvittämään sitten Nikean konsiilin todellista kulkua kohtaamme erinäisiä ongelmia. Ainoat säilyneet silminnäkijäkuvaukset kokouksen kulusta ovat varsin katkelmallisia ja joskus tarkoitushakuisia. Tällainen on esimerkiksi Kesarean piispan Eusebioksen kirje alueensa seurakunnille. Kirjeessään homoousios-sanaan kriittisesti suhtautuva Eusebios puolustelee toimintaansa konsiilissa. Hän kertoo lausuneensa julki konsiilissa uskon, jonka oli oppinut kasteoppilaana ja johon hänet oli kastettu ja jota hän oli opettanut sekä pappina että piispana. Tämä usko oli sitten hänen mukaansa pohjana Nikean tunnustukselle.
Eusebios liitti kirjeeseensä vielä Kesarean seurakunnan kastetunnustuksen. Kuuluisa uskontunnustusten tutkija J. N. D. Kelly on osoittanut, että erot Kesarean kastetunnustuksen ja Nikean tunnustuksen välillä ovat niin selviä, ettei Kesarean tunnustus ole ollut Nikean tunnustuksen pohjatekstinä. Toisaalta Kelly on huomauttanut, ettei Eusebios väitä Kesarean tunnustusta, vaan sen sisältämää uskoa Nikean tunnustuksen pohjaksi. Eusebioksen selonteko ohjaa huomiomme hyvin tärkeään yksityiskohtaan: Nikean tunnustus ei ole varsinaisesti konsiilitunnustus, jos sellaisella tarkoitetaan varta vasten konsiilissa sorvailtua dogmaattista lausuntoa.
Nikean tunnustus on todellakin oikea, jonkun todellisen seurakunnan uskontunnustus, jota on vain muokattu antiareiolaiseksi muutamin lisälausein. Sen taustalla on jonkin tuntematon syyrialainen tai palestiinalainen tunnustus. Kesarean tunnustus ja Kyrillos Jerusalemilaisen luennoista tuntemamme Jerusalemin seurakunnan tunnustus ovat sen sukulaisia. Kyseessä ei siis ole mikään kolmesataaluvun luomus. Nikean tunnustuksen trinitaarisuus on siis ehkä jopa satoja vuosia vanhempaa kuin itse Nikean kokous.

6.3 Nikean konsiilin merkitys

Jehovan todistajien vuodatusta lukiessa jää sellainen käsitys, että Nikean kirkolliskokouksessa runnottiin läpi jokin alkuperäiselle kristinuskolle vieras kolmijumalaisuus, merkillinen triniteettioppi. Tässä myös monet dogmihistorioitsijat ovat menneet pahasti harhaan. Termiä triada tai trinitas ei nimittäin käytetty Nikean konsiilin päätöslauselmassa kertaakaan. Nikean päätös käsitteli erityisesti jumaluuden kahden ensimmäisen persoonan välistä suhdetta. Kiista koski siis ensisijaisesti Kristuksen jumaluutta. Välillisesti oli toki kysymys Jumalan kolmi-yhteydestä: Areios opetti myös Pyhää Henkeä luotuna samoin kuin Kristusta, mutta koko kysymys kulminoitui Nikeassa Kristukseen.

Nikean julkilausuman pohjana siis käytettiin jotakin itäistä uskontunnustusta. Tämä onkin ymmärrettävää. Jos tahdottiin sanoa jotain perustavaa kristinuskosta, niin silloin oli parasta käyttää sellaista muotoa, jonka jokainen kristitty tunsi ja jota jokainen kristitty kunnioitti. Uskontunnustushan oli kaikkien uskovien ensimmäinen opetus, asiat, jotka heidät oli opetettu alusta lähtien uskomaan. Tässä on paikallaan sanoa jotain varhaisten uskontunnustusten luonteesta. Ennen Nikeaa kiinteimmät tunnetut tunnustukset olivat kastetunnustuksia. Kuuluisin näistä on Hippolytos Roomalaisen n. v. 215 tallentama Rooman seurakunnan kastetunnustus. Se on olennaisilta osiltaan Apostolisen uskontunnustuksen kaltainen, mutta muodoltaan kysyvä. Eikä ero läntisen Apostolicumin ja itäisen Nikean tunnustuksen välillä itse asiassa niin kovin suuri ole. Ainakin minulta pyrkii joskus menemään sanat sekaisin, kun jonkun Nicaenumin kohdan sijasta lipsahtaakin miltei samoin sanoin kuuluva Apostolicum-kohta päälle tai päin vastoin.

Muistattehan uskon säännön? Uskon sääntö (suppeassa merkityksessään) oli tosella ja kolmannella vuosisadalla tiivistelmä uskon keskeisistä kysymyksistä. Sitä käytettiin erityisesti kasteopetuksessa, niin että jokainen kastettu kristitty olisi sitten hallinnut kristillisen uskon keskeisen sisällön. Uskontunnustuksen muotoinen kasteopetuspaketti oli ilmeisesti juuri se “usko” jonka Eusebios kertoi itse katekumeenina saaneensa, ja jota hän itse vakuutti pappina ja piispana opettaneensa.

Yksi tärkeä lisäys uskontunnustukseen jouduttiin Nikeassa tekemään. Nimittäin sana homouusios, suomeksi samaa olemusta oleva. Sitä ei löydy sen enempää Raamatusta kuin vanhimmista uskontunnustuksistakaan. Sitä jouduttiin käyttämään, koska areiolaiset (niinkuin Jehovan todistajat tänään) väänsivät kaikki raamatulliset termit mielensä mukaisiksi.
Esimerkki: Johanneksen evankeliumin alusta luemme: “Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala. Jehovan todistajat (ja muut areiolaiset) sanovat: niin niin, toki Sana on jumala, siis pienellä kirjoitettuna, eli toisin sanoen luotu jumala.
Tällaista logiikkaa käyttäen jo vanhan kirkon areiolaiset irtautuivat Raamatun apostolisesta tulkintaperinteestä. Mikään koetetuista raamatullisista termeistä ei osoittautunut riittäväksi areiolaisia torjuttaessa. Niinpä Nikeassa taivuttiin käyttämään filosofista homoousios käsitettä. Se oli ajan filosofisessa perinteessä niin selkeä ja yksimerkityksinen sana, ettei se jättänyt mitään mahdollisuutta areiolaiseen tulkintaan. Toisaalta sitä vieroksuivat monet muutkin kuin vain areiolaismieliset teologit. Kovin monet hurskaat säikkyivät siirtymistä turvallisesta Raamatun kielestä filosofian hetteiköille.

Opetus Kolmiyhteisestä Jumalasta ei siis ole vain kreikkalaisessa homoousios-sanassa, niinkuin jehovan todistajat kuvittelevat. Itse asiassa homoousios puhuu tässä vain Jeesuksen jumaluudesta. Varsinaisesti kolminaisuusopillista Nikean tunnustuksessa on sen alkukirkosta periytyvä kolminainen muoto. Ja sitähän ei Nikeassa alun pitäenkään päätetty. Nikean päätös siis koski triniteettioppia oikeastaan vain välillisesti. Vasta Konstantinopolin ensimmäisessä ekumeenisessa konsiilissa 381 oli tähtäyspiste selvästi kolminaisuusopillinen. Mutta siitä enemmän ensi kerralla.