Luentosarja Suomen teologisen instituutin kesäkurssilla 26. 8.- 6. 9. 1996

Lauri Vartiainen

LUENTO 7 / 8: KOLMIYHTEINEN JUMALA osa II


7.1 Triniteettiopin alkuperä

Areiolaiskiistan ensimmäinen näytös oli varsin lyhyt. Areiolaisuuden nousu 300-luvun alussa Pohjois-Afrikassa ja tappio 325 Nikeassa. Nikean päätös ei silti merkinnyt kiistan loppumista. Kaukana siitä. Oikeastaan areiolaiskiistan toinen näytös oli laajuudeltaan ja kestoltaan aivan eri luokkaa kuin ensimmäinen. Tämä toinen näytös tapahtui Nikean konsiilin 325 ja Konstantinopolin ensimmäisen konsiilin 381 välissä.

Muistanette viime kerrasta, että Nikeassa ongelman keskuksessa oli varsinaisesti kysymys pre-eksistentin Kristuksen Jumaluudesta. Toisin sanoin: Kuka on se ylimaallinen pelastajahahmo, “joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaasta”? Nikean vastaus tähän kysymykseen oli:

Homoousios-sanaa lukuunottamatta kaikki nämä asiat oli sanottu Jeesuksesta jo satoja vuosia aikaisemmin. Jehovan todistajat ja jotkut muut haluavat omien tendenssiensä tähden nähdä triniteettiopin epäraamatullisena. He kuvaavat Nikean konsiilin salaliitoksi, joka juonitteli triniteettiopin kristilliseen kirkkoon. Edellisellä kerralla osoitimme vääräksi tuon myytin, samoin myytin keisari Konstantinuksesta triniteettiopin isänä. Totesimme, ettei keisarin osuus Nikean konsiilin päätösten sisältöön ollut huomattava. Samoin kävi ilmi, että Nikeassa kiistanalainen kysymys oli varsinaisesti Kristuksen jumaluus. Triniteettiopista oli kyse vain hyvin välillisesti: Kristuksen jumaluus on tietysti välttämätön ehto triniteettiopille.

Jehovan todistajat ja myös muut triniteettiopin kriitikot ovat lähteneet liikkeelle väärästä päästä etsiessään sanaa trias, kolminaisuus, Raamatuistaan. Oikeampaa olisi aloittaa kysymällä: “Kuka on Jeesus?” ja “Kuka on Pyhä Henki?” Näin he olisivat sanan kolminaisuus sijasta löytäneet Raamatusta itse asian. Nimittäin aivan samalla tavalla kuin Jeesuksen jumaluus, löytyy Raamatusta myös Jumalan Persoonallisen Hengen jumalallinen olemus:

-PH:sta puhuessa käytetään yleensä pronominien maskuliinisia muotoja, siis persoonalle soveliaita hän-muotoja neutristen se-muotojen sijasta. Tämä tapahtuu ikään kuin kieliopin lakien vastaisesti, sillä henki-sana, to pneuma, on kreikassa neutrinen. Samoin PYhästä Hengestä käytetään maskuliinista sanaa parakleetos, puolustaja (Jh. 15:26), vaikka sanasta olisi olemassa myös epäpersoonallinen neutrinen muoto parakleeton.

Pari luentoa sitten kävimme läpi ensimmäisistä kristillisistä vuosikymmenistä lähtien käytettyjä binitaarisia kaavoja. Aivan samalla tavoin voimme käydä läpi niiden rinnalla vaikuttaneita trinitaarisia eli kolmijäsenisiä kaavoja. Näissä kaavoissa on asetettu rinnakkain Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Tunnetuin tällainen kohta Raamatussa on Matteuksen evankeliumin kaste- ja lähetyskäskyn kaava:

Toinen vastaava on apostolinen siunaus 2 Kor. 13:13:

Lähetyskäskyn kaltaisia kolminaisia kaavoja on paljon myös Raamattua nuoremmissa varhaiskirkon teksteissä. Kleemens Roomalainen kirjoittaa n. vuonna 96:

Polykarpoksen marttyyriossa (156) on mielenkiintoinen kohta, trinitaarinen doksologia, jossa Polykarpos ennen surmaamistaan antaa kunnian kolmiyhteiselle Jumalalle seuraavin sanoin: Jatkossa trinitaariset kaavat laajenivat edelleen ja saivat kasteopetusmateriaalin ja uskontunnustuksen tapaisia käyttöjä, mutta siitä olemme jo puhuneet enemmän edellisillä luennoilla, joten en palaa enää siihen. Sama pätee Kristuksen jumaluudesta käytyyn keskusteluun. Apologeetat jatkoivat myöhäisjuutalaisuudesta tuttua Jumalan Sanan ja Viisauden tematiikan käsittelyä.

Varsinaisesti sana kolminaisuus, triaV, esiintyy ensimmäisen kerran lähteissä sellaisella kirkon opettajalla kuin Theofilos Antiokialainen. Hän kirjoitti ainoan säilyneen teoksensa Ad Autolycum n. v. 180. Hän ei kuitenkaan ollut keksinyt sanaa kolminaisuus tai edes lanseerannut sitä kirkolliseen käyttön. Sanan on täytynyt olla tuttu lukijalle, sillä Theofilos vain mainitsee sen, selittelemättä tai puolustelematta.

Toisen vuosisadan loppupuolella syntyi kaksi toisilleen vastakkaista triniteettiopillista virhetulkintaa, joihin molempiin on modernissa teologiassa liitetty nimi monarkianismi. Nimi tulee siitä, että molempien tavoitteena oli Jumalan ykseyden - monarkhian - puolustaminen. Taustalla ovat taas nuo kerta toisensa jälkeen esiin pulpahdelleet filosofiset totuudet. Tällä kertaa kysymys oli osiin jakamattomasta korkeimmasta ykseydestä, jona jumaluus ajan filosofioissa nähtiin.

Dynaaminen monarkianismi opetti Jeesuksen olevan “pelkkä ihminen” (yiloV anJrwpoV), johon Jumalan Henki laskeutui. Kyseessä oli siis oikeastaan se kristologinen harha, josta olemme käyttäneet yleensä nimitystä adoptianismi. Dynaamisen monarkianismin lanseerasi käyttöön 190-luvulla Theodotos-niminen bysanttilainen nahkakauppias, joka rantautui oppeineen Roomaan. Hänen opetuksensa mukaan Jeesus oli tavallinen - joskin hyvin hyveellinen - mies, kunnes Pyhä Henki eli Kristus laskeutui häneen kasteessa. Theodotoksen kannattajat olivat muissakin kysymyksissä hyvin filosofisesti orientoituneita ja pyrkivät tuomaan logiikan, geometrian ja vanhojen filosofien harrastuksen osaksi uskonelämäänsä. Heidät kuitenkin erotettiin Rooman seurakunnan yhteydestä varsin pian. Dynaamisessa monarkianismissa toinen päätähtäin oli inkarnaation loukkauksen eliminoimisessa. Tavoite oli siis sama kuin ebioniiteilla.

Kuuluisin edellisen tyyppistä opetusta edustanut teologi oli Paulos Samosatalainen, joka tuomittiin Antiokian synodissa 268. Hän puhui kyllä Jumalan sanasta ja hengestä, mutta sana oli Paulokselle vain Jumalan lausuttu tahto ja henki oli Jumalan uskoviin vuodattama persoonaton armo. Pojasta ja hengestä ei siis lainkaan voinut puhua saman/eriolemuksisina Isän kanssa, sillä niillä ei ollut ylipäänsä olemusta, siis omaa itsenäistä olemassaoloa.

Toinen monarkianismi oli ns. modalistinen monarkianismi, jossa ero Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välillä pyrittiin häivyttämään pois. Vain modalistinen monarkianismi tunnettiin vanhassa kirkossa nimellä monarkianismi. Taas taustalla on filosofinen Jumalan jakamattoman ykseyden premissi, mutta päin vastoin kuin edellisessä monarkianismissa tässä myös modalismiksi nimitetyssä opissa hyväksyttiin lisäksi Kristuksen jumaluus. Modalistiset monarkianistit puolustivat jumalan ykseyttä selittämällä Kristuksen vain jakamattoman Jumalan yhdeksi ilmenemistavaksi (modus). Jumaluuden persoonat olivat kuin eri naamioita, joita yksi ja sama jakamaton Jumala käyttää eri tilanteissa.

Ensimmäisenä modalistisen monarkianismin edustajana pidetään Noetos nimistä Smyrnalaista. Hippolytos Roomalainen kertoo teoksessaan Contra Noetum eli Noetosta vastaan, kuinka Noetos “vieraan hengen harhauttamana väitti, että Kristus oli itse Isä ja etä Isä oli syntynyt ja kärsinyt ja kuollut.” Niinpä Noetoksen edustamaa monarkianismia nimitetäänkin patripassianismiksi, hänhän väittää Isän kärsineen ristillä. Presbyteerit torjuivat Noetoksen käyttämällä kirkon perinteistä uskon sääntöä, sen kristologista osiota, ja sitten heittivät Noetoksen kirkosta. On huvittavaa huomata, että Jeesustulkinnassaan modalistiset monarkianistit lähestyivät vastakohtaansa dynamistista monarkianismia: molemmat pitivät Jeesusta pelkkänä ihmisenä, jossa jakamaton jumalallinen ykseys vaikuttaa.

Filosofisesti vaativampaan muotoon modalismin muokkasi Sabellius 200-luvun alkuvuosikymmenillä. Siitä juontuu modalismista myöhemmin käytetty nimitys sabellianismi. Sabelliuksen kirjoituksia ei ole säilynyt, mutta kuitenkin on selvää, että hän piti Poikaa ja Henkeä yhden jakamattoman jumalallisen ykseyden itseilmaisun muotoina.

Kaksi varhaisinta triniteettioppia analysoivaa teosta (200-luvun alkupuolelta) on kirjoitettu juuri patripassianismia vastaan. Edellä jo mainittiin Hippolytos Roomalaisen teos Contra Noetum, toinen on Tertullianuksen Adversus Praxeam. Hippolytos torjuu Noetoksen ja pyrkii itse selvittämään triniteetin mysteeriä Raamatun premissejä paremmin kunnioittaen:

Edellisen tyyppstä trinteettiopetusta kutsutaan nimellä ekonominen triniteettioppi. Siinä kysymystä lähestytään jumaluuden persoonien luomisessa ja pelastushistoriassa tekemien töiden näkökulmasta. Hiukan edellisten kirjoittajien jälkeen vaikutti Idässä Origenes-niminen teologi. Hänen vaikutuksensa myöhäisempään itäiseen teologiaan on suunnaton. Origenesta voi pitää teologis-filosofisen yliopistoteologian isänä. Hänen kolminaisuuskäsitykselleen oli keskeistä subordinationismi: Isä on varsinaisessa mielessä transsendentti jakamaton jumaluus. Koska Poika ja Henki lähtevät tästä jakamattomasta he ovat Isän alapuolella olevia itsenäisiä jumalallisia hypostaaseja, joilla Origenes tarkoitti erillisiä olentoja.

7.2 Nikeasta Konstantinopoliin

Areiolaiskiistan toinen näytös siis tapahtui Nikean konsiilin 325 ja Konstantinopolin ensimmäisen konsiilin 381 välissä. Tässä toisessa vaiheessa keisareiden merkitys tapahtumien kulkuun oli todellisestikin merkittävä. Silti on muistettava, ettei kristinusko vielä tässäkään vaiheessa ollut mikään Rooman virallinen valtionuskonto. Suosituimmuusasemastaan huolimatta se oli vain yksi uskonto Rooman monien uskontojen joukossa. Julianus Luopion ollessa keisarina 361-63 kristinuskoa vain suvaittiin, ei tuettu. Muutoinkin ylimpien sosiaaliluokkien kääntyminen kristinuskon kannattajiksi tapahtui hitaasti Nikean ja Konstantinopolin välisenä aikana. Valtionuskonnoksi kristinusko nousi vasta tämän toisen näytöksen lopussa, vuonna 380 keisari Theodosiuksen toimesta.

Nikean tunnustuksen käyttämään homousios-termiin eivä olleet tyytymättömiä vain areiolaiset. Moni raamatullisesti orientoitunut ja filosofisesti oppimaton piispa vierasti täysin Kirjoitusten ulkopuolelta otettua filosofisesti ladattua termiä. Toisaalta valtaosa idän piispoista oli teologiselta ajattelultaan vahvasti sidoksissa Origeneen ajatteluun. Origeneen triniteettiopilliseen näkemykseen kuului kolme erillistä hypostaasia, siis Isä, Poika ja Pyhä Henki olivat selkeästi erillisiä olemuksia. Keskiplatonistisesta taustastaan käsin Origenes opetti Pojan korostetun alisteista asemaa Isään nähden. Niinpä Origeneen teologisina perillisinä pääosa idän piispoista näki sabellianismin peikon vaanivan Nikean konsiilin päätöksessä.

Nikean ja Konstantinopolin välistä ajanjaksoa leimaa ankara poliittinen, kirkkopoliittinen ja teologinen kädenvääntö. Origeneslaisen leirin johtoon nousi taitava Eusebios Nikomedialainen. Häntä ajoi kiivas sabellianisminvastaisuus ja kirkkopoliittinen pyrkimys Aleksandrian vaikutusvallan vähentämiseen. Heppoiset dogmihistoriat sanovat Eusebiosta aina areiolaiseksi, mutta se ei pidä tarkkaan ottaen paikkaansa. Subordinationistisesta asenteestaan huolimatta nämä origenistiset teologit opettivat Pojan olevan syntynyt ei luotu. Eusebios onnistui luovimaan keisarin teologiseksi neuvonantajaksi ja tältä paikaltaan hän käänsi valtakunnanpolitiikkaa areiolaismyönteisempään suuntaan.

Eusebioksen vastavoimaksi kohosi Aleksandrian piispa Athanasios. Athanasios piti sekä ilmoitus- että sovitusteologisesti täysin välttämättömänä, että Kristuksen yhteys Isään oli olemuksellinen. Athanasios vietti suurimman osan piispakaudestaan eri karkoituspaikoissa.

Keisari Konstantinuksen kuoleman jälkeen 337 suhteellisen rauhallinen jakso areiolaiskiistassa päättyi. Alkuvuosien välienselvittelyiden jälkeen valtakunnan itäiset provinssit peri Constantius ja läntiset Constans, molemmat Konstantinuksen poikia. Idässä jatkui Eusebios Nikomedealaisen edustama subordinationismi ja areiolaissävyinen politiikka. Lännessä ja Athanasiokselle uskollisessa Egyptissä vannottiin Nikean nimeen. Näin olivat kiistan rintamalinjat muotoutuneet. Seuraavanlaisia näkemyksiä oli liikenteessä:

Constansin kuoltua 350 peri Constantius koko valtakunnan ja samalla hänen kirkkopoliittinen linjansa alkoi yhä enemmän areiolaistua. Sekä Antiokian että Aleksandrian piispanistuimille asetettiin uusareiolaiset teologit. Tässä vaiheessa alkoi jo idän piispojen origenistinen enemmistökin hermostua. 357-360 keisari pyrki vakiinnuttamaan areiolaisuuden valtakunnan normatiivisena kristillisyytenä. Seurauksena oli vain, että Athanasioslaiset homoousiaanit ja origenistiset homoiousiaanit alkoivat lähentyä toistensa käsityksiä. Nyt nousi selvemmin kiistanalaiseksi myös kysymys Pyhän Hengen asemasta. Ns. pneumatomakhit kielsivät areiolaisten tavoin Pyhän Hengen jumaluuden. Constantiuksen kuoltua 361 nousi valtaistuimelle viimeinen pakanakeisari: Julianus Luopio. Julianus luopion valtaannousu jätti kirkon täysin oman onnensa nojaan ja karkoitetut piispat saattoivat palata virkapaikoilleen. Uusi rintama alkoi syntyä Nikealaisten homoousiaanien ja homoiousiaanien lähetessä yhä toisiaan. 362 virkapaikalleen palannut Athanasios järjesti Aleksandrian synodin. Siinä Nikean tunnustus vahvistettiin ja origenistinen ajatus kolmesta ousiasta sai suopeamman vastaanoton, kunhan oli selvitetty, ettei sillä tarkoiteta erillisiä olentoja. Valtiovallan suhtautuminen kysymykseen oli muutenkin neutraalmpaa näinä kiistan viimeisinä vuosina.
Athanasioksen manttelinperijöiksi nousivat kolme suurta kappadokialaista. Kesarean piispa Basileios Suuri, hänen veljensä Gregorios Nyssalainen ja heidän ystävänsä Gregorios Nazianzialainen. Vaikka heidät oli kasvatettu origenistisessa hengessä ja vaikka he olivat homoiousiaaneja, he kunnioittivat suuresti Athanasiosta. Heidän teologinen panoksensa ratkaiseva: määritelmä yksi jumalallinen olemus eli ousia kolmena hypostasiksena tuli suureen suosioon. Heidän teologiastaan käytetään nimitystä uusnikealainen teologia.
Hypostaasilla he tarkoittivat konkreettista, yksilöllistä olemismuotoa ja ousialla substanssia, itsenäistä olevaa. Toisin sanoen Jumalan ykseyttä puolustettiin triteismia vastaan julistamalla yhtä ainutta jumalallista olevaa (ousia) ja areiolaisuutta sekä monarkianismia vastaan julistettiin tuon yhden jakamattoman jumaluuden sisäisen todellisuuden olevan muodostunut kolmesta ikuisesta olemismuodosta (hypostaasista), nimittäin Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Viimeinen kiistan kannalta tärkeä hallitsija oli Keisari Theodosius. Hän oli Hispaniasta - siis äärimmäisestä lännestä - joten hän edusti täysin vanhanikealaista lännen näkökulmaa. Theodosiuksen pyrkimys oli ajaa vanhanikealainen linja koko valtakunnassa vallitsevaksi. Konstantinopolissa pidettiin 381 konsiili, jota nimitetään toiseksi ekumeeniseksi konsiiliksi. Tässä konsiilissa oli kuitenkin mukana piispoja vain valtakunnan itäosista. Nämä 150 piispaa olivat suurimmalta osin uusnikealaisen kannan takana. Niinpä Konstantinopoli 381:stä muodostuikin oikea uusnikealainen triumfi. Konsiilin päätös ilmaistiin taas uskontunnustuksena, nyt Nikeaa laajenpana ja seikkaperäisempänä. Siinä Pyhää Henkeä käsittelevä jakso saatettiin nykyistä Nicaenumia vastaavaan muotoon. Opetus kolmesta hypostaasista yhdessä olemuksessa hyväksyttin viralliseksi kannaksi. Areiolaiskiistan aika alkoi olla ohi. On hyvä huomata, että triniteettiopin kannalta keskeiset päätökset syntyivät kirkon omien prosessien kautta, eivät valtiovallan sanelemina. Oikeastaan kukaan areiolaiskiistan toisen vaiheen vaikutusvaltaisista keisareista ei saanut lopulta tahtoaan lävitse: Constantius ei kyennyt palauttamaan areiolaisia osaksi kirkkoa, Julianus ei onnistunut saamaan aikaan kirkon hajaannusta ja Theodosius ei onnistunut vakiinnuttamaan lännen sabellianistissävyistä läntistä vanhanikealaisuutta. Kirkon johtajista näinä vuosina sai kuolemattoman maineen kaikkein epädiplomaattisin ja valtiovallan kanssa pahiten rettelöinyt mies: Athanasios. Hänen hengellinen vaikutusvaltansa osoittautui viimekädessä kaikkea maallista vaikutusvaltaa suuremmaksi. Areiolaisuudelle Konstantinopoli merkitsi lopullista tappiota. Areiolaisuus kuoli pian pois, rippeitä siitä eli hetken aikaa goottien ja joidenkin muiden germaaniheimojen subordinationismissa. Mikään vanhasta kirkosta periytyvä ryhmä ei opeta tänään areolaisittain. Jehovan todistajat ovat viimeisen sadan vuoden aikana keksineet uudelleen areiolaisten harhan ja he ovat tänään sen innokkaimpia markkinamiehiä. Areiolaisisita voi sanoa vielä sen verran, että he olivat eittämättä rationaalisempia kuin Nikealaiset vastustajansa. Oman aikansa “tieteenfilosofisilla” mittapuilla heidän analyysina oli loogisempaa kuin triniteettiopin kannattajien. Luulen että sama pitää paikkansa vielä arvioitaessa asiaa nykyisenkin rationalismin kriteereillä.
Areiolaisten tulkintaa pidettään vieläkin järkeenkäyvenpänä. Niinpä kolminaisuusoppia onkin pidettävä uskontotuutena. Se on uskottava puhtaasti Jumalan erityisen ilmoituksen perusteella, ilman luonnollisen järkemme tai empirisen tieteen antamia perusteluja. Ilmoitusteologisesta näkökulmasta areiolaisuus nimittäin väistämättä osoittautuu perusteettomaksi. Se joutuu kieltämään Raamatusta kaikki Kristuksen ja Pyhän Hengen jumaluudesta puhuvat kohdat. Toinen vaihtoehto heillä on muuttaa sanan Jumala merkityssisältöä, kuten he yrittivät tehdä ja kuten Jehovan todistajat tänään yrittävät tehdä. Näin tehdessään he tuovat polyteismin keittiönoven kautta uskontoonsa. Onkin traagista, että ehdotonta yksijumalaisuutta ajavat henkilöt muuttuvat monijumalaisuuden kannattajiksi, kuten jo Nikean uskon puolustajat osoittivat. Yhteenveto: