Luentosarja Suomen teologisen instituutin kesäkurssilla 26. 8.- 6. 9. 1996

Lauri Vartiainen:

LUENTO 8 / 8: ELÄVIEN JA KUOLLEIDEN TUOMIO


8.1 Aikojen lopussa

Puhuessamme varhaiskristillisestä eskatologiasta tarvitaan taas aimo annos nöyryyttä. Tämä viimeinen istuntomme tuskin riittäisi edes Raamtun sisältämän eskatologisen materiaalin päärpiirteiseen läpikäymiseen ja meillä on sentään aikomuksenamme edetä ainakin pari vuosisataa kristillistä lopunaikojen historiaa. Muutamat tekijät ovat selkeinä perusteina UT:n kristillisessä eskatologiassa. Ensinnäkin lineaarinen käsitys ajasta ja historiasta:

Tästä on seurauksena käsitys elämän ja historian ainutkertaisuudesta ja maailmanhistoriaan kätkeytyvästä tarkoituksesta, päämäärästä. Tämä käsitys on taas juutalaisesta uskonnosta ja VT:sta kristinuskoon kyseenalaistamatta siirtynyt käsitys. Varhaiset kristityt arvioivat elävänsä maailmanhistorian aikajanalla aivan viimeisiä millimetrejä. Seuraavat lainaukset ovat Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä ja Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä:

Varhaiseen lopunaikojen odotukseen kuuluivat oleellisina osina lopunaikojen merkit. Mm. Matteuksen evankeliumin luvussa 24 on kuvailtu niitä tapahtumia, jotka liittyvät ajan loppuun. Näitä tapahtumia voi parhaiten kuvata sanalla kaaos: kaaos perheen sisällä, kaaos yhteiskunnassa, kaaos seurakunnassa, luonnossa ja koko kosmoksessa. Lopun tapahtumiin liittyy myös edellä mainitun Antikristuksen, Kristuksen pimeän vastavoiman ilmaantuminen. Lopussa Kristus palaa voimassaan tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Kaikki kuolleet herätetään tuomiolle, toiset iankaikkiseen iloon toiset iankaikkiseen tuleen.

Viimeisten aikojen tapahtumia seikkaperäisesti kuvailevia näynomaisia kirjoituksia nimitetään apokalyptiseksi kirjallisuudeksi. Uudessa testamentissa tällaista apokalyptiikkaa edustaa Johanneksen ilmestys. Erityisesti Palestiinan juutalaisuudessa apokalyptiset visiot olivat kristinuskon syntyaikoina eläviä. Intertestamentaarisessa juutalaisissa kirjoituksissa ja Qumranin luolissa säilyneet tekstit osoittavat tämän selvästi.

UT:n jälkeinen kristillinen apokalyptiikka nouseen korostetusti juuri juutalais-kristillisestä maaperästä. Juutalaiskristityt elivät toisella vuosisadalla lähinnä pieninä marginaaliryhminä hajallaan Rooman itäisimmissä osissa ja jopa Mesopotamian puolella. Heidän uskolleen oli leimaa antavaa Jeesuksen messianisuuden tunnustaminen, mutta juutalainen rituaalinen elämäntapa. Näiden marginaaliryhmien joukossa oli adoptianistisia ja gnostilaisvaikutteisia ryhmiä. Monet toisen vuosisadan kristilliset apokryfit nousivat juuri tällaisesta juutalaiskristillisestä ajatusmaailmasta. Tärkeimpiä näistä ovat Pietarin Apokalypsi (n.135 Syyria?) ja Epistula Apostolorum (Vähä-Aasia, n. 160).

Näissä toisen vuosisadan apokalyptisissa näyissä on suurtakin keskinäistä variaatiota. Yhteisinä korostuksina ovat vakuuttuminen siitä, että aikojen loppu on lähellä, merkkeinä evankeliumeista tutut kaaoksen tunnukset yhteiskunnassa (vainot, korruptio harhaopit), perheessä (perheenjäsenet kääntyvät toisiaan vastaan), luonnossa (maanjäristykset, nälänhätä) ja lopulta koko kosmoksessa (tulisateet, päivän ja yön sekaisinmeno tähtien putoaminan jne.). Lopussa ilmestyy suuri antikristushahmo, ennenkuin Kristus palaa ottamaan hallinnon: kuolleet herätetään ruumiillisesti tuomiolle: syntiset kadotuksen tuleen, vanhurskaat ikuiseen valoon, Paratiisin iloon. Alkutilan puhtaus palautetaan.
Verrattaessa jutalaiskristillistä materiaalia puhtaasti juutalaiseen apokalyptiseen kirjallisuuteen, ilmenee korostetuimpana erona korotetun Jeesuksen Kristuksen asema Jumalan tuomion täytäntöönpanijana. Muuhun kristillisperäiseen eskatologiseen materiaaliin verrattuna taas ero on toisen vuosisadan apokalypsien yltiömäisen runsaassa katastrofien ja kauhujen kuvailussa ja pikkutarkassa tapahtumien edeltä tietämisessä. Kriisien odotus on hyvin akuuttia, juutalaiskristillinen apokalyptiikka ajoittaakin maailmanlopun yleensä juuri 100-luvulle.

Myös Apostolisten isien kirjoituksissa eletään selvästi viimeisiä päiviä (mm.Barn. 4.3; Ign. ?:?, Herm. Vis. 3 & 9). Kuitenkin paruusian viivästyminen herättää kysymyksiä. Seuraavaksi kolme vastausta Apostolisilta isiltä.

1 Kleem. 23-28, vaikuttaa apologialta tilanteessa, jossa Kristuksen paluu -paruusia - viipyy. Kohdassa 23, 4-5 Kleemens käyttää viiniköynnöstä vertauksena sille, että sato vaatii aikansa kypsyä. Ilmeisesti Kleemens ajattelee asian olevan näin myös Jumalan valtakunnan saapumisen kohdalla. Kuitenkin hedelmä kehittyy kypsäksi varsin äkkiä. Parasta siis olla valmiina!

2 Kleem. 20: Paruusian viipymisen syynä on 2 Kleem. kirjoittajan mukaan Jumalan halu koetella omiaan. Näin kirjoittaja perustelee kantaansa:

Herm. Vis 9,5,1; 9,14,2; Syy paruusian viivästymiseen on Hermaan mukaan jumalan kärsivällisyys: pitkittämällä aikaa syntisille on annettu mahdollisuus kääntymykseen.

Kaiken kaikkiaan Apostolisten isien eskatologia on maltillista ja sisällöltään UT:n kirjeiden ja evankeliumine opetusta muistuttavaa. Lopun ja Kristuksen paluun sekä ylösnousemuksen odotus on yhtä aktiivista kuin apokalyptisessa kirjallisuudessa, mutta katastrofien maalailu, visiot ja päivämäärien arvailu puuttuvat. Mitään varsinaisesti uutta ei kristilliseen opetukseen lopunajoista näytä ainakaan Apostolisten isien kirkjoitusten perusteella tulleen.

Apologeettojen eskatologia kulkee edellä kuvatuilla linjoilla. Peruskonseptio on yhteinen ensimmäisen vuosisadan kristillisyyden kanssa. Edustavimmin eskatologisia kysymyksiä sivuaa Justinos Marttyyri. Loppu tulee myös Justinoksen mukaan pian (Just. Dial. 28, 32, 40). Kohtaamme myös hänellä kysymyksen viivästyneestä paruusiasta Justinoksen vastaus: “vanhurskaiden määrä” ei vielä ole täysi? Just. Apol. I, 28; 45; Dial 39

Millenialismi: (Jh. 20:1-21:5) Irenaeus (A. H. 5, 33, 3-4) selittää Papiaan olleen millenialisti -> Irenaeus oli myös.

-Justinus: Pelastetut saavat ensin pelastuksen alkusoittona tuhanneksi vuodeksi käyttöönsä uudistettuna maan, joka oli Kaanaan maa, sitten seuraa viimeinen tuomio ja iankaikkisuus (Just. Dial. 80; 113; 139)

Ekskurssi: Taivas
Taivas ylittää jokaisen luodun ymmärryksen. Tämä näkyy myös Raamatusta. Raamatussa taivasta kuvaillaan lähinnä vertauskuvilla, siis symboleilla, jotka lähinnä kertovat taivaan merkityksestä. Toinen tapa on via negativa, eli kieltämisen tie. Tämä tarkoittaa, että kerrotaan, mistä nykyisen ajan ongelmista ja vaivoista siellä on vapauduttu.

Taivasvertausten joukossa aivan omassa luokassaan ovat Jeesuksen vertaukset Jumalan valtakunnasta. Tarkastelemme nyt muutamia niistä ja katsomme mitä ne kertovat meille taivaasta. Mt 13:44 : Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre: se on arvokkaampaa kuin kaikki muu ja entiset aarteet ovat siihen verrattuna pientä -> taivas on parempaa kuin mikään hyvä asia minkä tunnemme tai omistamme. Sama viesti on Mt 13:45 vertauksella: Taivasten valtakunta on kuin kallisarvoinen helmi. Mt 22:1-11 vertauksessa taivas on kuin kuninkaallinen hääjuhla, jonne on kutsuttu ansiottomia.

Toinen tapa puhua taivaasta oli siis kertoa, mitä asioita taivaassa ei ole. Eräs Raamatun kauneinpia tällaisia kohtia on Ilmestyskirjan 21:n luvun jae 4: “Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”

Ilmestyskirjassa on kyllä suorempiakin kuvauksia taivaasta. Mutta nuo kuvaukset ovat sanoiksi muutettuja näkyjä, joissa nähdyn todellisuus välittyy vain kalpeinpana aavistuksena. Tarkoitan tätä: sanat eivät voi välittää ihmiselle ymmärrystä asiasta, josta hänellä ei ole mitään kokemuspohjaista ymmärrystä. Otan vertauksen: Yritäpä selittää sokeana syntyneelle eskimolle, miltä näyttää ja tuntuu auringonlasku ihanana lempeänä juhannusiltana kauneimmassa järvisuomessa. On aivan varma, ettei alkupeäinen maisema ikinä välity täydellisenä kuulijalle, vaikka selittäisit 10 vuotta. Sama on taivaan kanssa. Viime kädessä meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin odottaa kokemusperäistä informaatiota aiheesta.

Kaikista näistä vaikeuksista huolimatta monet Raamattunsa tuntevat kristityt ovat vuosisatojen aikana yrittäneet välittää jotain taivaan ihanuudesta lukijoilleen ja kuulijoilleen. Luen teille Afrahatin, persialaisen viisaan kirjoittamia ajatuksia uskovien taivaallisesta olotilasta. Afrahat on kirjoittanut opetuksensa noin kolmesataa vuotta Herramme Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Voitte itse yrittää arvioida, kuinka hyvin hän on onnistunut. Näin hän kirjoittaa:

“Siellä heiltä ei puutu mitään ja he rakastavat toisiaan ylitsevuotavalla rakkaudella. Heidän ruumiinsa eivät enää paina ja he lentävät kevyesti “kuin kyyhkyt lakkaansa” (Jes. 60:8). Siellä he eivät enää ajattele mitään pahaa, eikä mikään epäpuhdas nouse heidän sydämiinsä. Siinä paikassa ei ole ruumiillisia tarpeita, vaan heidät on vieroitettu kaikista tarpeistaan. Siellä heidän sydämiinsä ei nouse viha eikä irstaus; heidän sydämistään on poistettu kaikki synti. Palavana tulee heidän sydämissään olemaan keskinäinen rakkaus; viha ei heihin enää tartu. Heidän ei enää siellä tarvitse rakentaa asuntoja, sillä he asuvat valossa, pyhien asunnoissa. He eivät tule tarvitsemaan käsin tehtyjä vaatteita, sillä heidät puetaan ikuiseen valoon. He eivät tule tarvitsemaan ruokaa, sillä he lepäävät Hänen pöydässään ja ovat ikuisesti ravittuja. Ilma on siellä leuto ja ihana, valo hohtaa kauniisti ja iloa tuottaen. Siellä on ihania puita, jotka ovat alati lehdessä ja kantavat jatkuvasti hedelmää. Niiden lehvät ovat ihania, tuoksu huumaava ja niiden hedelmien makuun ei yksikään sielu voi koskaan kyllästyä. Se seutu on laaja, ei siellä ole rajoja; kuitenkin siellä asuvat näkevät etäisyyksien päähän yhtä hyvin kuin lähelle. Siellä ei perntöosa ole jaettu eikä kukaan sano toiselle: “Tämä on minun ja tämä sinun”. Siellä heitä ei vaivaa ahneuden himo, ei liioin heidän muistinsa koskaan petä. Siellä he eivät rakasta lähimmäistään muita enemmän, vaan he rakastavat kaikki toisiaan samanlaisella ylitsevuotavalla rakkaudella. Siellä ei oteta vaimoa eikä saada lapsia; siellä ei mies eroa naisesta, vaan he kaikki ovat taivaallisen isänsä lapsia, niinkuin profeetta on sanonut: "Eikö meillä kaikilla ole sama Isä? Eikö sama Jumala ole meitä luonut?“ (Mal. 2:10) [Demonsrationes 22 ñ 12]

8.2 Ruumiin ylösnousemus

Kuten monilla aiemmilla luennoilla on jo todettukin, on varhaisen kristinuskon käsitys ylösnousemuksesta ruumiillinen. Tämä kertoo varhaisen kristinuskon yhteydestä juutalaisuuteen. Hellenistisessä kulttuurissa ruumiillinen ylösnousemus oli naurettava ajatus. Farisealaisessa juutalaisuudessa se oli taas aivan korrekti. Apostolien teoissa on talletettuna kaksi elävää kohtausta kirkon alkuajoilta. Niissä apostoli Paavali puhuu ylösnousemuksesta kahdelle hyvin erilaiselle kuulijakunnalle hyvin erilaisin reaktioin. Apostolien tekojen luvussa 23 Paavali viedään Jerusalemissa juutalaisten suuren neuvoston kuultavaksi. Juutalaisten suuri neuvosto eli Sanhedrin oli vanha juutalainen hallitus- ja tuomioelin, joka nyt oli tiukasti roomalaisten miehittäjien talutushihnassa. Paavali raahattiin sanhedrinin eteen kuultavaksi aivan kuin Jeesus aikanaan aamuyöstä ennen pitkää perjantaita. Tapauksesta kertovat luvun 23 jakeet 6-10:

Apt. 23:6-10

Paavali siis käytti taitavasti hyväkseen fariseusten ja saddukeusten välistä erimielisyyttä ylösnousemuksesta selvitäkseen voittajana hankalasta tilanteesta.

Apostolien tekojen 17. luku, jakeet 16-34 kertovat apostoli Paavalin vierailusta Ateenaan. Ateena oli paitsi kreikkalaisen filosofian pääkaupunki myös kreikka-laisten entinen poliittisen vallan keskus. Vuosisatoja aiemmin oli miltei koko kreikkalaisen maailman suurista ratkaisuista päätetty Ateenan hallintoaukiolla eli Areiopagilla. Nyt roomalaiset hallitsivat kreikkalaisia siinä missä juutalaisiakin eikä Areiopagilla enää saneltu kansojen kohtaloita. Tuonne entiseen hallituspaikkaan Paavalikin meni puhumaan julistaessaan evankeliumia ateenalaisille. Paavali sai pitkään kertoilla siitä, että Jumala on kaiken Luoja ja materiaalisen todellisuuden yläpuolella. Kenelläkään ei näyttänyt olevan mitään vastaansanomista. Mutta kun Paavali alkoi puhua ylösnousemuksesta, häntä ivattiin ja kuuntelijoiden kiinnostus loppui siihen. Kristityille nimittäin ylösnousemus on ruumiin ylösnousemista. Ja ruumiillinen taas kreikkalaisille mitätöntä ja vähäarvoista. Jos Paavali olisi halunnut olla ateenalaisten mieleen, hän olisi puhunut vain sielun ylösnousemuksesta kuoleman jälkeen. Silloin kukaan ei olisi pilkannut häntä.

Kristityt odottavat saman kaltaista ylösnousemusta kuin Jeesuksen ylösnousemus.