Mailis Janatuinen / STI luento 16.10.96

"ONKO MAAILMANLÄHETYS KRIISISSÄ?"


Johdanto

Maailmanlähetys on aina ollut kriisissä. Koskaan sillä ei niinsanotusti ole pyyhkinyt hyvin. Aina ovat haasteet olleet monta kertaa suuremmat kuin resurssit. Aina ovat uhraukset olleet suuret - ehkä liiankin suuret? Onko maailmanlähetys meidän aikanamme sitten joutunut tilanteeseen, jota voitaisiin nimittää Kriisiksi suurella K:lla?

I Lähettävä seurakunta

Lähetysmummot kuolevat - ketä saadaan sijaan?

Tilanne länsimaisissa lähetysjärjestöissä on muuttunut paljon viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Lähetyskandidaattien ja -varojen määrä vähenee vähenemistään. Jonkin aikaa "lähetysmummojen" uhrautuvaisuus voitiin ehkä korvata seurakunnan budjettivaroja lisäämällä, mutta laman iskettyä tämäkin tulolähde kävi epävarmak-si. Jos menoja pitää supistaa, on lähetystyö usein ensimmäisenä tappolistalla, koska sitä tehdään kaukana - ja oma suu on aina lähempänä kuin kontin suu.

Nuoria lähettäjiä on jostain syystä hyvin vaikea rekrytoida. Nor-jassa tehtiin vastikään tutkimus sikäläisten Lähetyssanomien luki-jakunnan ikäjakaumasta. Alle 50-vuotiaita lukijoita osoittautui olevan vain 10%!!! Kun tähän lisätään vuosikaudet jatkunut budjetin alijäämäisyys, teki Norjan lähetysseura asiasta johtopäätöksensä ja ryhtyi supistamaan työtä kenttiä vähentämällä. Tämä kohtalo tulee hyvin todennäköisesti myös suomalaisten lähetysjärjestöjen osaksi.

Myös uusia lähettejä on vaikea saada lähetyskursseille. Etenkin teologipula on huutava. Pitkäaikaista sitoutumista vierastetaan. Vuodeksi voisi ehkä monikin lähteä, tai yhdeksi työkaudeksi, mutta koko elämän uhraaminen lähetystyöhön onkin jo vaikeampaa. Jos lähetti viettää kentällä vain kolme neljä vuotta, hän ei vielä ehdi oppia kieltä ja kulttuuria kunnolla eikä osaa hoitaa vastuullisia tehtäviä. Lähetystyöstä tulee "näennäislähetystä", mitään pysyvää ja pitkäaikaista ei sillä saada aikaan.

Herätys ja sen puute

Lähetystyö on kautta aikojen ollut sidoksissa kahteen asiaan: herätykseen ja raamattunäkemykseen. Jokainen herätys aina alkukirkon ajoista asti on tuonut mukanaan lähetysrakkauden; evankeliumia ei ole tahdottu pitää vain itsellä, vaan sitä on viety muillekin, maan ääriin asti.

Herätys on synnyttänyt lähetyskutsun moneen sydämeen. On tahdottu antaa elämä lähetyksen Herran palvelukseen, kustannuksia laskemat-ta. Ei puhettakaan, että olisi mietitty, mitä siinä menetetään ja mitä voitetaan, jos lähdetään kentälle. Useimmat ovat olleet - ainakin teoriassa - valmiita uhraamaan jopa henkensä, jos tehtävä sitä vaatii.

60-70 -luvun herätykset synnyttivät Suomeen monta uutta lähetysjär-jestöä ja kaksinkertaistivat suomalaisten lähetyspanoksen. Nykyään ei herätyksiä juuri ole. On kyllä joukkoliikehdintää parantumiskokousten ympärillä, mutta koska niihin sisältyy omantunnon heräämistä vain hyvin vähän, ei tuloksena ole lähetysrakkautta, vaan jatkuvaa kokemusten metsästämistä ja oman itsen hoidattamista.

Raamattunäkemys

Liberaali teologia vie pohjan pois lähetystyöltä. Jos Raamattu osoittautuu epäluotettavaksi, ei ole mitään syytä lähteä sitä julistamaan maan ääriin asti. Uskon, että yksi syy lähetystyöhön pyrkivien teologien vähyyteen on juuri tässä: liberaaliteologia ei voi koskaan herättää ihmisessä sitä rakkautta Kristukseen, joka on lähetyskutsun ehdoton edellytys. Humanitääristä auttamista voidaan toki tehdä ilman uskoa Jeesukseen Jumalana ja ihmisenä (vrt. Albert Schweitzer), mutta harva tahtoo uhrata ihmiskunnan hädälle enempää kuin vuoden pari.

Sitä paitsi voima lähetystyön arkeen tulee nimenomaan evankeliumista. Jumalan Sana kantaa kentällä olijaa kaikkien vaikeuksien ja pettymysten keskellä. Jollei lähetti pidä Raamattua Jumalan Sanana, on häneltä itseltään pois sekä työn mielekkyys että voima työhön.

Yleinen ilmapiiri

Yleinen ilmapiiri 90-luvun länsimailla ei suosi eikä suosittele uhrautumista. "Ota onnesi, mistä sen saat. Älä ajattele muita kuin itseäsi", voisi olla meidän aikamme motto. Itsensä kieltäminen, ristin ottaminen ja Jeesuksen seuraaminen eivät viehätä - eikä niistä juuri puhutakaan.

Totuuskysymyksen pohtiminen on vanhanaikaista. Jokainen saa olla mitä mieltä lystää - ja silti pitää itseään täysivaltaisena kristittynä. Totuuden suhteellistaminen ei kuitenkaan tuota lähetysystäviä; jos oppi on yhdentekevää ja jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi, miksi kristinuskoa yleensä pitäisikään julistaa?

Myös säälin tunne näyttää olevan häviämässä, ehkä massamedian turruttavan vaikutuksen vuoksi. Nuori ihminen on nähnyt kuvaruu-dussa niin paljon kärsimystä, ettei se häntä hätkähdytä, saati että panisi toimimaan. Nuoret eivät 90-luvulla ole tottuneet antamaan rahaa tai toimimaan ilmaiseksi jonkin aatteen hyväksi. (Poikkeuksiakin on onneksi olemassa.)

Lähetystyön kriisi - julistuksen ja teologian kriisi

Kirkon ja herätysliikkeiden julistus on ehkä huomaamatta muuttunut yleisen mielipiteen vaatimuksesta. Jumala-suhdetta ei julisteta lain ja evankeliumin pohjalta, vaan esimerkiksi ihmisen tarpeista käsin. Jumalan pyhyyden tunto on vähentynyt myös kirkkokansan ja herätysliikkeiden kannattajien mielissä. Helvettiä ei usein kuule mainittavan - saati sitten sitä, että ilman Jeesusta myös pakanat sinne joutuisivat. Ihmisten mielissä on sellainen epämääräinen toive, että hyvä Jumala kyllä pelastaa loppujen lopuksi pakanatkin - ilman armonvälineitä, ilman lähetystyötä!

Katolisessa kirkossa puhutaan käsitteestä logos spermaticos, mikä tarkoittaa, että Kristus asuu jo ikään kuin "siemenenä" muissa uskonnoissa. Kristinusko ei ole mitään ratkaisevasti toisenlaista. Palvoessaan muita jumalia ihmiset palvovat tietämättään Kristusta. Tästä on vain lyhyt askel universalismiin: kaikki pelastuvat lopuksi. Suuri osa protestanttisistakin teologeista ajattelee meidän päivinämme tällä tavalla.

Häpeääkö kristillinen kirkko sitä, että Jeesus sanoi olevansa ainoa tie Isän tykö ja ettei pelastusta todellakaan ole missään muussa nimessä eikä opissa?

Lähetyskutsusta puhutaan selvästi vähemmän kuin parikymmentä vuotta sitten. Kuitenkin pitää paikkansa, että ilman henkilökohtaista, sisäistä lähetyskutsua lähetin on suhteellisen helppo lopettaa työnsä yhteen työkauteen.

Ekumeenisissa piireissä ei puhuta lähetystyöstä ollenkaan (käännyttäminen on tabu!), vaan kirkkojenvälisestä yhteistyöstä.

Lähetyslapsikeskustelu

Keskustelu lasten koulutuksesta ja juurettomuudesta lähetyskentillä on varmasti ollut tarpeellinen, joskin ehkä liian negatiivinen. Se on saattanut estää joitakin vanhempia lähtemästä kentälle.

Useimmat lähetyslapset näkevät oman "kohtalonsa" positiivisessa valossa, vaikka ero vanhemmista olisikin ollut raastava.

Strategisen ajattelun puute

Lähetysjärjestöt tekevät valitettavasti usein työtään pienimmän vastuksen periaatteella: niin kuin sitä aina on tehty. Lähettejä lähetetään vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen samoihin tehtäviin, samoihin kouluihin, samoihin sairaaloihin, samoihin seurakuntiin. Kansallisille työntekijöille ei anneta vastuuta. Jos talouskriisi on tehnyt lähetystyölle jotakin hyvää, niin se on juuri tässä: nyt on pakko asettaa työ tärkeysjärjestykseen ja miettiä, mikä olisi varojen ja lähettien strategista käyttöä.

Lähetystyöllä on usein ollut kohtalonhetkensä: jokin ovi on auki jonkin aikaa, mutta sitten se sulkeutuu. Näin tapahtui Kiinassa Marco Polon aikaan, ja 1940-luvulla. Nyt ovat kauan kiinni olleet ovet auenneet entisiin kommunistimaihin, esimerkiksi Keski-Aasiaan. Eikö lähetysjärjestöjen pitäisi asettaa etusijalle kansa, jolla ei ole ollenkaan kristillistä kirkkoa keskuudessaan?

Eikö juuri nyt ole aika supistaa/ lopettaa työtä joillakin kentillä, että se voitaisiin avata toisilla? Supistaminen vanhoilla kentillä voisi tapahtua niin, että lähettejä lähetettäisiin niille vain pioneerityöhön tai tärkeisiin opetustehtäviin (raamattukoulutukseen, maallikkokoulutukseen, pappien koulutukseen), mutta pai-kallisseurakuntien ja laitosten pyöritys jätettäisiin kansallisil-le.

II Kansalliset kirkot

Lähetystyö on kriisissä myös lähetyskentillä. Kansalliset kirkot eivät aina näe lähettejä muuna kuin "välttämättömänä pahana" - heitä on siedettävä, että saataisiin samalla rahaa. Mieluummin jotkut kirkot ottaisivat koko lähetyspaketin vastaan rahana, ilman henkilöitä. Totta onkin, että me lähetystyöntekijät olemme tahal-laan ja vahingossa tehneet tyhmyyksiä, olleet ylemmyydentuntoisia, rasistisia ja ties mitä. Olemme myös aloittaneet raskassoutuisia ja kalliita projekteja, joita kansallisen kirkon on vaikeata ottaa vastuulleen.

Länsi-Japanin ev.lut.kirkon edellinen presidentti Katsuhara sanoi kerran nuorille läheteille, mikä hänen mielestään on heidän esisi-jainen tehtävänsä: osoittaa Kristusta. Tässä hän mielestäni osui naulan kantaan. Julistustyössä olevan lähetin ensisijainen tehtävä on pitää esillä evankeliumia, opettaa lain ja evankeliumin eroa. Evankeliumi näet hukkuu myös nuorissa kirkoissa helposti kaikenmaailman kehotteluun.

Lähetillä pitää olla nöyryyttä tehdä itsensä tarpeettomaksi.

Kansallisen työntekijän täytyy saada korvata hänet niin pian kuin mahdollista. Sitten lähetin tehtävänä on mennä eteenpäin aloitta-maan sellaista työtä, johon kansallisen kirkon voimavarat eivät vielä riitä.

Kansallisen kirkon ongelmana on paitsi rahan puute myös hurmahenkisyyden ja lahkojen voimakas leviäminen. Tähän ei ole muuta apua kuin perusteellinen Raamatun ja katekismuksen opetus.

Liberaaliteologia leviää joskus kansallisiin kirkkoihin ulkomaisissa yliopistoissa opiskelleiden teologien kautta. Kirkon kasvun pysähtyminen on siitä seurauksena.

III Maailman tilanne

Kaksi miljardia ihmistä, 3000 kieltä on vielä evankeliumin ulottumattomissa. Monet ovet ovat nyt auki, mutta kuinka kauan? Samalla moni ovi sulkeutuu joka vuosi kristilliseltä lähetystyöltä Islamin radikalisoitumisen ja poliittisen rauhattomuuden tähden.

Joistakin maista kristillinen kirkko on kokonaan hävinnyt. (Turkki, Pohjois-Afrikka, Kiinan nestoriaanikirkko). Joissakin maissa se on kestänyt elinvoimaisena kymmenien vuosien vainon. Ratkaisevan tärkeää on, minkä verran kristityt ovat saaneet opetusta - ovatko Raamattu ja katekismus kansan käsissä ja osaako se lukea niitä.

Lähetystyöllä on nyt monia uusia haasteita.

Lopuksi: Maailmanlähetys on aina ollut kriisissä.
Ei tarvitse muuta kuin lukea Martti Rautasen, Hudson Taylorin ja William Careyn elämän-kerta tästä varmistuakseen. Saattaa kuitenkin olla, että meidän päiviemme kriisiä seuraa "yö, jolloin kukaan ei voi työtä tehdä".
Siksi juuri nyt on lähetyksen aika.
Jeesus on sitonut tulemuksensa ajankohdan evankeliumin leviämiseen yli koko maanpiirin. Siispä yksikään raamatullinen teologi ei voi elää elämäänsä julistamatta ja toimimatta lähetyksen hyväksi joko kotimaassa tai lähetyskentillä.


STI:n kotisivu
Palaute