PORVOON JULISTUS: MITÄ SE ON JA MIKSI SE PUHUTTAA?


Suomen teologinen instituutti/Martti Vaahtoranta, TL

Sisällys

  1. Johdanto
  2. Porvoon julkilausuman ehtoollisteologia
  3. Anglikaaninen ehtoollisteologia
  4. Porvoon julkilausuman ehtoollisteologinen aporia
  5. Porvoon julkilausuman opetus sovituksesta ja vanhurskauttamisesta
  6. Porvoon julkilausuman opetus piispanvirasta

Johdanto

Minä olen yksi niistä kirkollisesti - jonkun mielestä ehkä 'korkeakirkollisesti' - suuntautuneista suomalaisista teologeista, jotka iloitsivat kuullessaan Suomen luterilaisen kirkon ja sen skandinaavisten ja balttilaisten sisarkirkkojen käymistä neuvotteluista anglikaanien eli Englannin, Irlannin ja Walesin kirkon sekä Skotlannin episkopaalisen kirkon kanssa. Tosin nämä Brittein saarten kirkot ovat minun sielunmaisemassani vähän etäisiä, kuten koko englantilainen kulttuuri. Monen muun teologin tavoin tunnen paljon paremmin Saksan kirkollisen tilanteen.

Mutta niin kuin Brittein saarten elämä ylipäätään on kaukaa katsoen viehättävän omaleimaista, myös uudet kirkolliset keskustelukumppanimme kuuluivat mielestäni siihen kristikunnan keskustassa seisovaan sympaattiseen joukkoon, johon omankin tunnustuskuntani sijoitan, tukevalle kalliolle erilaisten reformoitujen virtausten ja paavilaisten tuulten heiluttamattomiin. Erityisen miellyttäväksi ajatuksen yhteydestä anglikaanien kanssa tekivät eräiden nyt lähetystyössä olevien ystävieni kokemukset. He olivat Englannin kielikurssinsa ajan eläneet sydämellisessä ehtoollisyhteydessä paikallisen anglikaanisen seurakunnan kanssa.

Tiesinhän oppineena teologina, että jos vanhurskauttamiskäsitys on paavin viran ohella sitkein pala pureskella, kun Rooman kanssa keskustellaan, ehtoollisoppi oli aikanaan se tekijä, joka selvimmin vipusi uskonpuhdistuksen seurakunnat eroon toisistaan. Siten syntyivät luterilainen tunnustuskunta ja kristikunnan reformoitu haara lukemattomine versoineen.

Nyt anglikaanit näyttivät seisovan meidän rinnallamme. Olihan heillä meidän tavallamme käytössä myös varhaisesta keskiajasta säilynyt piispuus. Saksan luterilaisten historialliset hätäratkaisut eivät olleet sitä tuhonneet.

Hiukan minua tosin hämmensi, että Englannissa opiskelleiden ystäviemme mukaan "heidän" kirkkonsa naapurissa oli samaan Englannin kirkkoon kuuluva toinen seurakunta, jossa vallitsi presbyteerinen järjestys, ja että näiden kahden joukon välillä ei ollut lainkaan ehtoollispöydän yhteyttä. Esitin itselleni kysymyksen, mikä sitten oikeastaan sitoi Englannin kirkkoa yhteen - tunnustusko, kuten meitä luterilaisia, vai jokin muu voima.

Hämmennystäni lisäsi entisestään muuan teologian tohtori Heikki Kotilan kolumni Kotimaassa. Siinä hän kertoi omista kokemuksistaan anglikaanisen kirkon hiljaisen viikon jumalanpalveluselämästä: Pitkänäperjantaina kirkko ja liturgia riisuttiin kylmäksi ja paljaaksi. Jumalan kuoleman vertauskuvana jopa tabernaakkeli oli tyhjä. Kristuksen ruumis oli viety pois.

No, tämähän on silkkaa roomalaista ehtoollisteologiaa, ajattelin minä! Siunattu leipä on siis muulloin asetettu palvottavaksi tai ainakin säilytettäväksi pieneen kaappiin alttarilla tai kirkon kuorissa. Yritin kysellä kolumnin kirjoittajalta, mitä ihmettä voisi tältä taustalta katsoen olla se presbyteerinen anglikaanisuus, josta minulle oli kerrottu ja jonka kanssa ainakaan hänen kuvaamillaan kristityillä ei voinut olla ehtoollisyhteyttä. Ei hän osannut vastata. Yhdessä uumoilimme väärinkäsitystä koko ongelman taustalle.

Sitten hämmentyneeseen teologiseen tajuntaani putosi pommi: Teologian kandidaatti Ahti Honkola kirjoitti Concordia -lehden tämän vuoden kolmannessa numerossa anglikaanisen kirkon ehtoollisteologiaa käsitelleen jutun. Lähteisiin vedoten hän väitti, että se edustaa selvästi kalvinilaista käsitystä. Sen taas luterilainen tunnustus torjuu -- ei yhtä jyrkästi kuin Zwinglin oppia, mutta torjuu kuitenkin. Kuinka tämä saattoi olla mahdollista?

Olihan meillä, kuten tiesin ja kuten Honkola vuosiluvuin vahvisti, ehtoollisyhteys anglikaanisen kirkon kanssa aina kolmikymmenluvulta asti! Kuitenkin olin Saksassa ollut ylpeä voidessani sanoa, ettei minun kirkkoni ole allekirjoittanut Leuenbergin konkordiaa, joka on avannut Saksan eri tunnustusta edustavien maakirkkojen luterilaiset ja reformoidut alttarit toinen toisilleen. Mistä oikein oli kysymys?

2. Porvoon julkilausuman ehtoollisteologia

Äärimmäisen ajankohtaiseksi ongelman Englannin kirkon ja sen sisarten ehtoollisteologiasta tekee ns. Porvoon yhteinen julkilausuma, jota olemme nyt tutkimassa. Siinä selostetaan opillista yksimielisyyttä, joka katsotaan saavutetun yhtäältä jo mainittujen anglikaanisten kirkkojen sekä Islannin, Tanskan, Norjan, Ruotsin, Suomen, Viron, Latvian ja Liettuan luterilaista tunnustusta edustavien kirkkojen välisissä keskusteluissa. Kysymys ei ole roomalaiskatolisten kanssa käytyjen neuvottelujen kaltaisista oletetuista osasaavutuksista tiettyjen, yksittäisten opinkohtien ymmärtämisessä, vaan niin kattavasta konsensuksesta, että sen pohjalta on annettu - samaan dokumenttiin sisällytetty - Porvoon julistus.

Julistuksen mukaan edellä mainittujen organisatorisesti itsenäisten kirkkojen oppi ja usko vastaavat niin täysin toisiaan, että yksimielisyys mahdollistaa ja edellyttää vastavuoroisen saarnatuolin ja alttarin yhteyden. Sen toivotaan julkilausuman kirkollisen hyväksymisen jälkeen saavan juhlallisen ilmauksensa varta vasten järjestetyissä jumalanpalveluksissa. Vähitellen sen pitäisi muovata paikallisten kirkkojen lainsäädäntöä ja muuta ohjeistoa sellaiseksi, että konsensus voisi myös näkyä kirkollisessa todellisuudessa.

Porvoon julistuksen myötä kaikkien opillisten ja käytännöllisten erojen sen hyväksyneiden kirkkojen elämässä olisi luterilaisittain katsottava olevan ns. adiafora- eli ehdonvallan asioita. Augsburgin tunnustuksen VII kohta olisi toteutunut; kaikki allekirjoittaneet kirkot olisivat "yksimielisiä evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta". Luterilaisittain tämän yksimielisyyden pitäisi katsoa koskevan myös niitä opillisia tarkennuksia, rajauksia ja laajennuksia, jotka sisältyvät muihin, sitoviin Tunnustuskirjoihimme.

Näin isoja ja hämmentäviä asioita ei voinut tutkimatta ohittaa. Siispä töihin, Porvoon yhteistä julkilausumaa lukemaan! Onneksi sain sen vihdoin itselleni. Liekö lama purrut, vai työttömän papin ja tutkijan outous kirkollisessa elämässä, mutta vasta soittamalla Kirkkohallitukseen sain vihkosen kotiini. Seurakunnassa toimiville papeille ja vastuuta kantaville seurakuntalaisille näin tärkeä asiakirja lienee aikoja sitten toimitettu.

Ensimmäiseksi tartuin Porvoon dokumentin opetukseen Ehtoollisesta, se kun oli minua jo pitemmän aikaa vaivannut. Totesin sen olevan kaikkea muuta kuin kirkas.

Tosin minulle lähetettiin vain suomenkielinen käännös. Jos käytössäni olisi ollut englanninkielinen alkuteksti, voisin ehkä todentaa vaikutelmani, ettei kirjasen suomalainen ulkoasu edusta huolellisinta mahdollista työtä, kuten näin ratkaisevalta dokumentilta oikeastaan pitäisi odottaa. Sitäpaitsi - ja julkaisukielestä riippumatta - esipuheesta paistaa keskusteluja käyneiden teologien niin suuri innostus asiastaan, etten ihmettelisi, vaikka se olisi osaltaan vaikuttanut siihen teologisen keskeneräisyyden vaikutelmaan, jonka dokumentista sain. En tahdo uskoa siihen mahdollisuuteen, että sanonnan epämääräisyys olisi tietoista yritystä sanoa asiat sillä tavoin, että samoihin ilmaisuihin voisi tarvittaessa ripustaa vaikka toisilleen vastakkaisia sisältöjä.

Tämä epäilys tosin syntyy, kun tarkastelee juuri Porvoon julkilausuman pyhän Ehtoollisen sisällöstä ja merkityksestä ilmaisemaa konsensusta. Puhe Kristuksen todellisesti läsnä olevasta ruumiista ja verestä, jotka otetaan vastaan "viinin ja leivän muodossa", kuten suomalainen teksti sanoo (s. 25), voitaisiin haluttaessa tulkita sekä Rooman että kalvinilaisen oppiperinteen mukaisesti. Mikään ei kuitenkaan estä tulkitsemasta sitä myöskään luterilaisittain - praesentia sacramentalis, realis et substantialis corporis sanguinisque Christi in, sub et cum pane et vino.

Muunlainen tulkinta ei luterilaisille teekään ehtoollisyhteyttä mahdolliseksi. Kristuksen ruumis ja veri ovat samaa ruumista ja verta kuin meidän maan päällä elävien ihmisten. Ne ovat salatulla, ei-aika-avaruudellisella tavalla, mutta kuitenkin todellisesti, substantiaalisesti, leivässä ja viinissä läsnä.

Luterilaisten käymissä oppikeskusteluissa Rooman kirkon kanssa jopa oppi transsubstantiaatiosta on periaatteessa hyväksytty yhdeksi mahdollisuudeksi selittää Kristuksen ruumiin ja veren todellisen, substantiaalisen läsnäolon luonnetta ulkonaisissa elementeissä. Toisin kuin Melanchthonille ja häntä seuranneelle luterilaiselle ortodoksialle, Lutherille itselleen tämä myöhäiskeskiaikainen oppi ei ollut paavilaisen perinteen pääasiallinen kauhistus, vaan messu-uhri, jonka myös Porvoon dokumentti torjuu. Vaikka oppi transsubstantiaatiosta merkitsee sanomattoman mysteerin tietynasteista järkeistämistä ja voi johtaa väärään sakramentin palvontaan Kristuksen asettaman kontekstin ulkopuolella, se ei kuitenkaan torju itse luovuttamatonta uskoa Kristuksen ruumiin ja veren todelliseen läsnäoloon leivässä ja viinissä.

Luterilaisessa perinteessä tämä raamatullinen hoc est -usko on saanut erityisen ilmaisunsa manducatio indignorum -opissa. Sen mukaan myös epäuskoinen ehtoollisvieras syö ja juo Herran todellisen ruumiin ja veren, mutta ei pelastuksekseen, vaan tuomioksensa. Juuri tätä käsitystä on pidetty aina Martin Chemnitzin ajoista koetuskivenä, jonka avulla oikea ehtoollisoppi erotetaan väärästä.

3. Anglikaaninen ehtoollisteologia

Porvoon julkilausuma ei kiellä eikä myönnä "jumalattomien kommuunion" mahdollisuutta. Sen tutkiminen ei siis yksinään riitä selvittämään, onko luterilaisilla yhteinen ehtoollisoppi ja siihen perustuva käytäntö anglikaanisten kirkkojen kanssa. Selvittääkseni, mitä Englannin kirkossa ehtoollisesta tähän mennessä on opetettu, tartuin ystäviltäni saamaani moderniin anglikaaniseen katekismukseen (The Revised Catechism, Authorized by the General Synod of the Church of England, 11th impression 1985). Sen ei katsota korvaavan kirkon vanhaa, uskonpuhdistuksen ajoilta asti periytyvää, Yleistä rukouskirjaa (Common Prayer Book), vaan vain esittävän saman asian uudemmassa, tuoreessa muodossa.

Mitä uusi katekismus sitten opettaa ehtoollisesta?

"The outward and visible sign in Holy Communion is bread and wine given and received as the Lord commanded. ... The inward and spiritual gift in Holy Communion is the Body and Blood of Christ, truly and indeed given by him and received by the faithful. ... Receiving the Body and Blood of Christ means receiving the life of Christ himself, who was crucified and rose again, and is now alive for evermore. ... The benefits we receive are the strengthening of our union with Christ and his Church, the forgiveness of our sins, and the nourishing of ourselves for eternal life."

Äkkiä lukien tämä kaikki kuulosti hyvältä ja oikealta. Tosin kiinnitin huomioni siihen, että se, mitä katekismuksen mukaan annetaan ja otetaan Jeesuksen käskyyn nojautuen ulkonaisesti vastaan, on vain leipää ja viiniä. Kristuksen ruumis ja veri ovat siinä Ehtoollisen sisäinen ja hengellinen lahja, jotka Kristus antaa ja uskovainen ottaa vastaan.

Ei kai sittenkin moderni anglikaanisuus opettanut Kristuksen pelkkää hengellistä läsnäoloa Ehtoollista? Ei kai oletettu, että jumalaton ehtoollisvieras syö vain leipää ja viiniä, mutta uskovainen tulee Hengessä osaksi Kristuksen ruumista eli Kirkkoa? "Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen tarkoittaa Kristuksen itsensä elämän vastaanottamista, Hänen, joka naulittiin ristille ja nousi jälleen kuolleista ja elää nyt ja iankaikkisesti." Mitä tämä selitys itse asiassa tarkoitti?

Kotona minulla ei ollut enempää anglikaanisia kirkollisia dokumentteja käytössäni. Työpaikaltani STI:sta sen sijaan löysin Yleisen rukouskirjan, joka pitää sisällään ohjeet muun ohella liturgian oikeasta suorittamisesta ja sakramenttien toimittamisesta. Tämä kirja oli varmasti etsimäni; toteaahan Porvoon dokumentti osuvasti: "Anglikaanit ovat olleet taipuvaisia korostamaan liturgiaa kirkon uskon ilmauksena." (s. 21) Samoin todetaan (s. 8), että "Luterilaista käsitystä pappisvihkimyksestä Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisissa kirkoissa valottaa anglikaanisten lukijoiden avuksi Canon John Halliburtonin analyysi nykyisin käytössä olevista vihkikaavoista." Epäilemättä liturginen käsikirja olisi se lähde, joka ilmaisisi minulle Englannin kirkon opista sen, mitä luterilaisista puheenollen etsisin tunnustusdokumenteista tai kenties niihin perustuvasta systemaattisteologisesta tutkimuksesta.

Samaan niteeseen oli kuitenkin sidottu myös Kolmekymmentäyhdeksän artiklaa, vuonna 1562 hyväksytty asiakirja, jonka tarkoituksena oli estää Englannin kirkon opillinen hajaantuminen reformaation seurauksena. Tähän kirjaan minun on ensin tutustuttava, tuumin sen nähdessäni. Luterilainen kun olen, asetin kaikesta huolimatta opillisen esityksen käsikirjan edelle. Samalla ymmärsin, että Yleistä rukouskirjaa oli pidettävä yhtä sitovana ja kenties nykypäivää ajatellen merkittävämpänä anglikaanisen opin ilmentymänä kuin Kolmeakymmentäyhdeksää artiklaa.

Ensin kuitenkin selasin jälkimmäistä kirjaa ja löysin Ehtoollista koskevat kohdat XXVIII. ja XXIX.

"The Supper of the Lord ist not only a sign of the love that Christians ought to have among themselves one to another; but rather is a Sacrament of our Redemption by Christ's death: insomuch that to such as rightly, worthily, and with faith, receive the same, the Bread which we break is a partaking of the Body of Christ; and likewise the Cup of Blessing is a partaking of the Blood of Christ. ...

The Body of Christ is given, taken, and eaten, in the Supper, only after an heavenly and spiritual manner. And the mean whereby the Body of Christ is received and eaten in the Supper is Faith. ...

The Wicked, and such as be void of a lively faith, although they do carnally and visibly with their teeth (as Saint Augustine saith) the Sacrament of the Body and Blood of Christ, yet in no wise are they partakers of Christ: but rather, to their condemnation, do eat and drink the sign of Sacrament of so great a thing."

Tässä sitä siis lopulta oltiin. Miksei kukaan ollut kertonut? Miksi Porvoon julistuksessa ei ollut mainintaa siitä, että Kolmekymmentäyhdeksän artiklaa pitää Ehtoollista ateriana, jolla tosin on yhteys Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, mutta ehtoollisaineiden osallisuus Hänen uhrivereensä ja ruumiiseensa on vain -- tässä tarkemmin määrittelemätöntä -- hengellistä partisipaatiota, johon uskosta osaton ehtoollisvieras ei osallistu. Hän syö, tosin tuomioksensa, vain niiden ulkonaisen merkin.

Mitä on tämä Kristuksen hengellinen nauttiminen? Edustaako anglikaaninen kirkko oppia, jossa Kristus on jumalinhimillisenä persoonana armon aterialla läsnä, vaikkei läsnäolo olisikaan sakramentaalista luterilaisessa mielessä? Liittääkö Hän uskovan ehtoollisvieraan oman persoonallisen, ihmiselle tavoitettavissa olevan ihmisyytensä kautta Jumalaan, vai onko Kristus kokonaan poissa Pyhän Hengen edustaessa muita Kolminaisuuden persoonia?

Tai ehkäpä Kristus onkin vain Jumalana läsnä? Ovatko leipä ja viini ainoastaan Hänen historiallisen uhrinsa ja ylösnousseen ihmisyytensä merkkejä, itse ihmisyyden ollessa Taivaassa, aikaan ja paikkaan sidotun ihmisen tavoittamattomissa. Ovatko Kristuksen läsnäoleva jumaluus ja Hänen Pyhä Henkensä se hengellinen side, joka liittää maan päällä taistelevan seurakunnan Kristuksen poissaolevaan ihmisyyteen, kuten reformoidussa perinteessä eri muunnelmin ja luterilaisen uskon vastaisesti uskotaan ja opetetaan?

Varmemmaksi vakuudeksi otin esille Yleisen rukouskirjan petiitillä painetun, ehtoollisen oikeaan viettoon liittyvän kommentin:

"It is here declared, that thereby [kneeling] no Adoration ist intended, or ought to be done, either unto the Sacramental Bread or Wine there bodily received, or unto any Corporal Presence of Christ's natural Flesh and Blood. For the Sacramental Bread and Wine remain still in their natural substances, and therefore may not be adored; (for that were Idolatry, to be abhorred of all faithful Christians;) and the natural Body and Blood of our Saviour Christ are in Heaven, and not here; it being against the truth of Christ's natural Body to be at one time in more places than one."

4. Porvoon julkilausuman ehtoollisteologinen aporia

Vaikka toisin toivoin, minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin todeta, että viralliset anglikaaniset opetusta ja käytäntöä säätelevät dokumentit sisältävät luterilaisen tunnustuksen torjuman, lähinnä kalvinistisen käsityksen Ehtoollisesta. Ei puhettakaan Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolosta leivässä ja viinissä siinä määrin, että niistä voitaisiin sakramentaalisessa mielessä sanoa: "Tämä on Kristuksen ruumis" tai "tämä on Kristuksen veri"; ei mitään mahdollisuutta jumalattomien kommuunioon.

Luterilainen tunnustus ei sen tähden voi hyväksyä Porvoon julkilausuman ehtoollisteologian sellaista tulkintaa, joka pitäisi sekä anglikaanista että luterilaista opetusta Kristuksen ruumiin ja veren reaalipreesenssistä saman asian kahtena yhtä pätevänä kuvauksena. Oikeastaan on vaikea ymmärtää, että Porvoon dokumentin lausumaa voidaan lainkaan soveltaa kuvailemaani perinteelliseen anglikaaniseen opetukseen. Luterilaisittain se voidaan hyvällä tahdolla selittää.

Näyttääkin siltä, että Porvoon julkilausuma asettaa anglikaanisen kirkon saman ongelman eteen, joka luterilaisilla on käydyissä vanhurskauttamisopillisissa neuvotteluissa Rooman kirkon kanssa: Kun Rooma on pysynyt lähes muuttumattomassa kannassaan, luterilaiset ovat pitkälle luopuneet omasta tunnustuksestaan. Ehtoollisopin kohdalla sen sijaan anglikaaninen kirkko joutuu muokkaamaan omaa tunnustuspohjaansa, jos Porvoon julkilausuma hyväksytään. Luterilaiset sen sijaan voisivat vedota sen täsmällisempään formulointiin omassa tunnustuksessaan.

Asia voi tosin olla vieläkin monimutkaisempi. Porvoon julkilausuma viittaa siihen, että "Augsburgin tunnustus ja Kolmekymmentäyhdeksän artiklaa syntyivät erilaisissa olosuhteissa erilaista tarkoitusta varten eivätkä ne merkitse samaa asiaa kirkkojen elämässä." (s.21) Itse kuulin Saksassa erään oppineen teologin väittävän, että kirkon reformatoriset tunnustusdokumentit ovat anglikaaneille vain "ein StŸck Geschichte", pala historiaa. Luterilaiset puolestaan - ainakin Suomen kirkossa - ovat yhä vielä sitoutuneet paitsi Apostoliseen ja Nikean-Konstantinopolin tunnustukseen, myös Porvoon julistuksesta puuttuvaan ns. Athanasiuksen tunnustukseen sekä Confessio Augustanan ohella useihin muihin sitä selittäviin dokumentteihin, joita ei edes mainita Porvoon julkilausumassa.

Mikäli anglikaanisten kirkkojen tunnustusdokumentit ja kirkolliset käsikirjat eivät enää sido niiden jäseniä tai mikäli jokin kirkollinen elin voi muuttaa kirkon tunnustusta ja käytäntöjä, se olisi selvästi sanottava julki Porvoon julistuksessa, ennen kuin luterilaiset kirkot periaatteessa edes voisivat harkita sen allekirjoittamista. Tähän mahdollisuuteen viittaa kolmannen luvun kohta 33:

"Tämä tiivistelmä todistaa suuresta yksimielisyydestä uskossa ja opissa. Ei tosin vaadita, että jokaisen perinteen tulee hyväksyä meidän erilaisten traditioittemme tyypilliset opilliset sanamuodot, mutta se vaatii meitä kohtaamaan ja voittamaan esteet, jotka vielä ovat läheisemmän yhteyden tiellä." (s. 27)

Luterilaiselta kannalta sitovan oppiperinteen muuttaminen on ongelmallista. Sanamuodoista voidaan aina keskustella, mutta sitovan tunnustuksen osittainenkin hylkääminen merkitsee uuden tunnustuksellisen yhteisön syntyä eli Sovinnonkaavan tai Trenton päätösten hyväksymisen kaltaista murrosta. Niille kristityille, jotka pitävät luterilaista tunnustusta selvimpänä ilmaisuna aidosta, raamatullisesta, apostolisesta ja katolisesta uskosta, kysymys olisi siltä osin vaikea, kuin uusi, yhteinen tunnustus sulkisi luterilaisen tunnustuksen ulkopuolelleen.

Niin tapahtuisi, mikäli Porvoon julkilausuman ehtoollista käsittelevä kohta ei johtaisi sitovan anglikaanisen ehtoollisopetuksen viralliseen hylkäämiseen tai muuttamiseen. Tilannetta ei luterilaisten näkökulmasta katsoen muuta toiseksi se epäilemätön tosiasia, että monet Suomen kirkon papit ja uskovat seurakuntalaiset itse asiassa pitävät Ehtoollista juuri anglikaanisten normatiivisten dokumenttien mukaisena, kalvinilaisesti määriteltynä hengellisen Kristus-yhteyden ulkonaisena vertauskuvana. Luterilaisuudessa opin määrää Sana, eivät kirkolliset käytännöt, eivät yksittäisten kristittyjen, pappien tai edes piispojen pitämykset.

5. Porvoon julkilausuman opetus sovituksesta ja vanhurskauttamisesta

Kaikesta tähän asti sanotusta on saattanut syntyä kuva, että juuri ehtoollisteologia ja ehkä vain se on luterilaiselta kannalta katsoen Porvoon dokumentin ongelma. Valitettavasti tämä rajaus ei pidä paikkaansa. Julkisuudessa on viitattu esimerkiksi sen määrittelyyn vanhurskauttamisesta.

Minulla ei ole ollut tilaisuutta paneutua anglikaanisen kirkon nykyiseen normatiiviseen opetukseen jumalattoman vanhurskauttamisesta. Porvoon julkilausuma sen sijaan toteaa:

"Meillä on 'sama käsitys Jumalan vanhurskauttavasta armosta, so. että meidät luetaan vanhurskaiksi ja tehdään vanhurskaiksi Jumalan edessä yksin armosta uskon kautta Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ansioiden tähden ... Kumpikin perinteemme vakuuttaa, että vanhurskauttaminen johtaa ja sen tulee johtaa "hyviin tekoihin"; oikea usko saa aikaan rakkautta'." (s. 23)

Luterilaisen opetuksen mukaan Jumala lukee jumalattoman vanhurskaaksi yksin Kristuksen ansion tähden. Ihmisen reaalinen vanhurskaaksi tekeminen on tosin samanaikaista tämän imputaation kanssa, mutta sillä tavoin syntynyt ihmisen habituaalinen uudistus ei koskaan ole osa sitä pyhyyttä, jonka varassa seisotaan "Jumalan edessä". Porvoon julkilausuma näyttää erottavan vanhurskaaksi julistamisen ja tekemisen pyhityksestä, joka sitä seuraa, jolloin jo vanhurskauttaminen olisi sekä forenssista että effektiivistä.

Porvoon julkilausuman vanhurskauttamista koskeva kohta on luvattoman epäselvä. 'Vanhurskaaksi tekeminen' saattaa tarkoittaa myös luterilaisten painottamaa ja erityisesti unio -opissa ilmenevää ajatusta, että forenssinen vanhurskauttaminen ei ole abstrakti ideamaailman tapahtuma, ei mikään "taivaallinen tilisiirto", vaan se koskettaa syvästi ihmisen olemistodellisuutta. Mikäli Porvoon julkilausuma tarkoittaa tässä mielessä sekä forenssista että effektiivistä vanhurskauttamista, se pitäisi ilmaista selvästi juuri luterilaista oppiperinnettä ja sen sitovaa 'vanhurskauttaminen-uudistus' -kaksijakoa ajatellen.

Luterilaisen ja itse asiassa kaiken kristillisen opetuksen mukaan vanhurskauttaminen perustuu siihen kertakaikkiseen sovituksen työhön, jonka Jumala itse täytti ihmiseksi tulleessa Pojassaan Golgatan ristillä ja Pääsiäisen ihmeessä. Kristus sovitti koko maailman synnit. Vanhurskauttamisessa kasteen ja uskon kautta, Sanan ja alttarin sakramentin osallisuudessa, tämä kertakaikkinen teko, Kristuksen uhrin ansio ja Hänen voittonsa synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, puetaan syntisen ylle ja luetaan hänen hyväkseen.

Porvoon dokumentti näyttää tarkoittavan sovituksella jotakin muuta kuin Kristuksen jo kerran täytettyä työtä: "Kirkolla on tänään, kuten oli apostoleillakin, vastuu julistaa evankeliumia kaikille kansoille, koska hyvä uutinen Jeesuksesta Kristuksesta ilmoittaa Jumalan iankaikkisen suunnitelman sovittaa kaiken Pojassaan", se toteaa (s. 29) - itse asiassa vastoin anglikaanien ja reformoitujen kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena syntynyttä lausumaa, jota se toisaalla lainaa (s. 27). "Uskomme ja julistuksemme perustana on evankeliumi, että Jeesuksessa Kristuksessa Jumala rakastaa maailmaa ja lunastaa sen." (s. 23) Mitä on tämä preesenssissä tai kenties futuurissa ilmaistu lunastus; mitä on vasta tulossa oleva sovitus, joka koskee paitsi ihmistä, myös koko luomakuntaa (s. 16)?

Kliseenomaisesti Porvoon julkilausuma toteaa (s. 15), että "aikamme vaatii meiltä kirkkona jotakin uutta". Luvussa I kulkee kirkon ja sen ykseyden tehtävä maailman ja yhteiskunnan palvelijana ja immanentin toivon antajana selvästi sellaisen ekumeenisen toiminnan motivaation edellä, joka perustuu Ristin sovitukseen ja iankaikkisen elämän toivoon:

"10. Euroopan monet ideologiset, yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset antavat tänään kirkoillemme ja kansakunnillemme uusia tehtäviä ja mahdollisuuksia. Näitä ovat

"13. Kaikkien niiden kysymysten edessä, jotka nousevat yhteisestä tehtävästämme tänään, kirkkomme ovat kutsutut yhdessä julistamaan velvollisuutta palvella sekä koko maailmaa että niitä yhteiskuntia, joissa ne elävät. Samoin ne on kutsuttu yhdessä julistamaan uskosta nousevaa kristillistä toivoa, joka antaa mielekkyyden elää epävarmuuden leimaamissa oloissa. Edelleen ne on kutsuttu yhdessä julistamaan Jumalan parantavaa rakkautta ja sovitusta yhteisöissä, joita haavoittavat vaino, sorto ja epäoikeudenmukaisuus. Tämä yhteinen julistus sanassa ja sakramenteissa ilmentää salaisuutta, joka on Jumalan rakkaudessa, Jumalan läsnäolossa ja Jumalan valtakunnassa." (s. 14)

On itsestään selvää, että myös luterilaisen tunnustuksen ja opetuksen mukaan kristityillä on vastuu maailmasta ja luomakunnasta. Tämän immanentin vastuun kantaminen edellyttää kuitenkin syntien sovitusta Kristuksessa ja vanhurskauttamista uskossa. Tämä on oikea järjestys.

Porvoon dokumenttia lukiessa voi sen sijaan - ainakin vähän vinosti katsellen - tulla siihen käsitykseen, että sovitus tarkoittaakin ensisijaisesti yhteiskunnallista rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. Onko 'vanhurskauttaminen' siinä tapauksessa 'effektiivistä' eikä varsinaisesti 'forenssista'? Onko se olennaisesti Jumalan sovittavaa vaikutusta ihmisessä, kirkossa ja maailmassa?

6. Porvoon julkilausuman opetus piispanvirasta

Vanhurskauttamisopin ohella toinen julkista mielipidettä tai ainakin kirkollista lehdistöä kuohuttanut Porvoon julkilausuman kohta on sen virkateologia. Itse en tässä suhteessa näe kovin suurta ongelmaa. Ongelma saattaakin - ainakin osaksi - piillä luterilaisten kriitikkojen sokeudessa oman sitovan perinteen käsitykselle apostolisen sanan ja sakramenttien viran paikasta ja tehtävästä kirkossa. Luterilainen oppiperinne pitää Raamattuun tukeutuen Kirkkoa ja sen varsinaisinta ilmentymää, paikallisseurakuntaa, Jumalan asettamana pysyvänä struktuurina. Sille on ominaista Kristusta sanassa ja sakramenteissa edustavan viran ja Hänen hengellisen morsiamensa eli itse seurakunnan dialektinen suhde.

Luterilaisuus ei edellytä viralta välttämättä ns. katkeamatonta ja historiallista apostolista seurantoa, vaan se korostaa apostolisen opin suksession ensisijaisuutta. Myöskään viran jakaantumista kolmeen eri "säikeessen", joista yksi on erityinen piispuus, luterilaisuus ei pidä suoraan Jumalan asettamana. Se on kuitenkin hyvä järjestely.

Tällä tavalla jopa Saksan murtuneen piispuuden edustajat ovat vielä puhdasoppisuuden aikana saattaneet ymmärtää kaitsijan viran merkityksen. Esimerkiksi Johann Gerhard piti viran jakaantumista eri tehtäviin, joista yksi kuului superintendentille tai kenraalisuperintendentille eli piispalle, hyvänä ja säilytettävänä, vaikkakaan ei ehdottoman välttämättömänä asiana kirkossa. Meillä Pohjoismaissa tämän pitäisi olla vieläkin helpompi hyväksyä.

Myöskään Porvoon julkilausuma ei näytä tekevän viran kolmisäikeisyydestä ja historiallisesta piispuudesta ehdotonta, Jumalan käskyllä sanktioitua ehtoa neuvotteluosapuolten alttarin ja saarnatuolin yhteydelle. Toisaalta se pitää historiallista piispan virkaa hyvänä, säilytettävänä ja uudelleen käyttöön otettavana merkkinä kirkon apostolisuudesta ja kehotuksena "uskollisuuteen ja ykseyteen", kutsuna "todistukseen ja tehtävään toteuttaa entistä täydellisemmin apostolisen kirkon pysyviä tunnusmerkkejä." (s. 33) Niitä ovat luterilaisen käsityksen mukaan muun ohessa ja ensisijaisesti puhdas sana ja oikeat sakramentit, mutta myös Jumalan asettama ja episkopaalisesti ymmärretty paimenen virka, joka on asetettu puolustamaan ja siirtämään eteenpäin oikeaa oppia ja sen mukaisia sakramentteja.

Tosin piispan viran suhde seurakuntaan jää Porvoon dokumentissa turhan vähälle huomiolle. Kenties sen vähäpuheisuus on oireellista. Luterilaisen näkemyksen mukaan juuri uskovien yhteinen pappeus on pappeutta sanan varsinaisessa mielessä. Piispan virkaan kutsuttu ja ordinoitu seurakunnan jäsen, jollaiseksi luterilainen tunnustus ymmärtää kaikki seurakunnan paimenet, seisoo palvelijana, itsensä alentaneen Herran edustajana Hänen morsiantaan ja hengellistä ruumistaan vastapäätä. Vasta tällaisessa suhteessa seurakuntaan piispan virka voi olla Jumalan asettama ja kirkkoa konstituoiva merkki osana sitä "suurta salaisuutta", johon pyhä Paavali Efesolaiskirjeessään (Ef. 5:25-32) viittaa.


[STI:n kotisivu] [Luennot] [Palaute]