Raamattu - uskon lähde ja normi:


Keskiajan kirkko

Simo Kiviranta, STI 11.2.98


1. Historiallinen ja systemaattinen tausta:

    a. Raamatun ilmoitusluonne: yhdistyvät jutalais-raamatullinen liittoajatus ja erityinen ilmoitustoiminta sanoina ja tekoina. Ilmoitusluonteen uskonnollis-teologisessa mieltämisessä olennaisen tekijät: apokalyptiikka ja viisaustraditio.
    Kristillisen ilmoituksen erityislaatu: Jumala "kulkee" ihmisen kanssa historian "tiellä" (lineaarisuus). Raamatun synty edellyttää Jumalan sanoja ja tekoja (pelastus/tuomio) historiassa, eikä Raamattu ilmoituksena näin ole jonkin transsendenttisen asiantilan maanpäällinen kopio ilman historiaa "ihmisen kautta".
    Lisäksi on pidettävä ilmeisenä, että ns. hellenistinen vaikutuselementti kietoutui mukaan jo vtllis-juutalaiselle alueella, jolloin se on jo alun alkaen ilmoitushistorian faktinen piirre (eikä suinkaan jokin vanhakristillisen/katolisen ajan murros).

    b. Tältä pohjalta syntyi varhaisen kristinuskon "raamattukäsitys", joka näin ollen liiyttyy Raamatun itseymmärrykseen (sekä UT:n "käsitykseen" VT:sta että UT:n "käsitykseen" Raamatun ilmoitusluonteesta ja kokonaisuudesta).
    (Varhaiskirkon ja patristisen ajan oppi ja tunnustus Raamatusta sekä Raamatun teologinen teoria käsitelty aikaisemmin). Tästä lähtien kristikunnalla yleisesti ja pitkässä jatkumossa on ollut sen keskiössä tietty yksi usko, tunnustus ja opetus Raamatusta, minkä luterilaien kirkko on yrittänyt teologisesti (vain) muotoilla - ei keksiä! - peruskäsitteillä theopneustia ("koko Raamattu Jumalan inspiroima") ja autopistia (se todistaa itse itsensä uskovalle uskottavaksi, ts. P. Hengen valo loistaa sieltä uskolle, jolla on kylläkin "omat silmänsä" ( ensinnäkin avaamalla tämän silmän herätyksessä ja uskon lahjoituksessa, toiseksi havahduttamalla se uneliaisuudesta uskomaan uudesti ja kolmanneksi johdattamalla uskovan ikuiseen täyttymykseen eli uskon vaihtumiseen näkemiseksi autuaassa katselussa, visio beatifica ).

    c. Perimmältään inspiraatiosta on johdettavissa seuraavat Raamatun ominaislaadun määrittävät teologiset prinsiipit: (ne kaikki jollakin tavoin murtuneita tai kontroversiaalisia koko keskiajan ja sittemmin reformaatiossa) Raamatun

      - auctoritas (ainutvaltaisuus; R.:n "Tekijä" normittaa uskon ja kirkon)
      - sufficientia (riittävyys; R. em. merkityksessä riittää em. tarkoitukseen)
      - claritas (selvyys; R. on ensisijainen ja varsinainen itsensä tulkitsija)
      - efficacia (vaikuttavuus; vaikuttaa uskon, luo kirkon, inspiroi lukijansa)

2. Keskiaika ja Raamattu

    Keskiaikana Raamattua arvostettiin, mutta ei tunnettu, nykyään Raamattu tunnetaan, mutta sitä ei arvosteta (Tekijän mietelause, no 72). Keskiajan teologiset rajat: piispa ja kirkkoisä Augustinuksen kuolemasta 28.8.430 vandaalien piirittämässä Hippo Regiuksessa, missä riutunut A. luki kuolinvuoteensa jalkopään ylle nostettua suurta taulua, johon oli kirjoitettu Daavidin 7 katumuspsalmia (A :n kirjasto kuitenkin säilyi vandaalien totaalihävitykseltä ja oli biografisti Possidiuksen käytössä vielä ainakin 437) Martti Lutherin kiisteltyyn teesien naulaamiseen 31.10.1517 (Lutherin ollessa n. 20-vuotias hän 1503/1504 eräs professoreista otti hänet mukaansa Erfurtin ylipiston kirjastoon, jossa hänen käteensä osui ensi kerran hänen elämässään täydellinen Raamattu kaikkine kirjoineen. Hän avasi sen ja löysi herkän kertomuksen Hannasta, Samuelin äidistä. Mutta pian hänen oli suljettava kirja, sillä kello soi luennolle. Hän kertoo ajatelleensa; "Kuinka onnellinen olisinkaan, jos omistaisin tuollaisen kirjan!").
    Keskiaikana Raamattu ja em. käsitys siitä sellaisenaan ja sinänsä säilytettiin. R. oli kesiajan ihmiselle - jopa teologille! - Jumalan sanaa ja sellaisena pyhä eli kirjallisena tuotteena sanallisesti Pyhän Hengen antama ja inspiroima. Ongelmana ei ollut Raamatun devalvoiminen eikä karsiminen, vaan peittyminen.
    Raamatun tunnettuus ja käyttö: Kahtalainen,
    (a) oli jumalanpalveluskäytössä (messujen ja kanonisten hetkipalvelusten raamatun kohdat; huomaa: tunnettuus ja käyttö kaikkialla kirkossa oli eräs keskeinen kaanon-kriteeri vanhassa kirkossa),
    (b) runsas lukeminen luostariyhteisöissä ja myöh.keskiajan yhteisöliikkeissä (marginaaliryhmissä).
    Yleisensä haittana latinankieli, jota kansa eikä läheskään kaikki sääntökuntienkaan jäsenet riittävästi hallinneet. Estettä vähensivät syvemmällä keskiajalla ns. köyhien Raamattu (Biblia pauperum)-aineisto sekä saarnatoiminta, joka luonnollisesti kansankielistä (Saarnat painottuivat tosin pyhimyslegendoihin ja vastaaviin eli tarinoihin eletystä ja elävästä elämästä - kuten nykyajankin saarnat!). Mutta Raamattu-ainesta joka tapauksessa mukana. Esim. Suomessa vasta oikeastaan ns. kerjäläismunkkien (erit. fransiskaanit) saarnamatka- ja rippitoiminta toi kristinuskon lähemmäs kansaa.

    Ulkokohtainen ja "urakoiva" (ansiollinen) Raamatun lukeminen (esim. psalmien kantillointi, vrt. Lutherin kritiikki) ei kuitenkaan ainoa vaihtoehto, vaan jo 1000-1100-lukujen lännen kirkon uudistusliike toi ainakin syvällisempien ja oppineiden tasolla mukanaan raamattumeditaation ja rukouksen, joka oli tärkeä teologinen kasvupohja (hyvä esim. Beckin luostari Normadiassa ja Anselm, jonka benediktiininen rukouskäytäntö sisälsi mm. koko Psalttarin läpilukemisen kerran viikossa sekä muiden Raamatun tekstien jatkuva yheinen lukeminen). Maallikkopiireille laadittiin psalmikokoelmia, joihin liitetty tekstiaiheiden mukaisia rukouksia. Myös yksilöhurskaus löytyi. Kammiossa tapahtuva Raamatun sanojen ja lähinnä meditaatiokirjojen jatkuva käyttö loi kristillisen uskonharjoitusperinteen, joka jatkui voimistuneena reformaation, ortodoksian, pietismin ja herätysliikkeiden välitysellä omaan aikaamme asti!

    Menetelmä: lukeminen (lectio divina), ajatuksen keskittäminen sanoihin (meditatio), mielen ravistaminen hereille (excitatio mentis), sanan päseminen sydämeen ja sen vastaanottaminen (compunctio cordis) ja Jumalan salaisuuden sisäinen katselu (contemplatio). Keskeinen kehittäjä Gregorius Suuri + 604, jolta mm. Jobin kommentaari ja runsaasti homioilta (aluksi Lutherin mielikirjallisuutta). Tätä jatkoi sistersiläisperinne (Bernhard Clairvauxl., saarnat ja Korkean veisun komentaari).

    Raamattukäsitys ja teologia: Tausta (selitetty aiemmin):
    Selitystavat:
    1. (juut. Filon ja suurin vanhan kirkon raamatuntutkija Origenes, ongelmana erit. VT, vrt manikeolainen krit. ja Augustinus)): (a) tekstikrittiinen, kirjaimellinen merkitys (esim. Hexapla), (b) allegorinen ("hengellinen") merkitys. Ei oik. välitä pelastushistoriasta, vaan näkee R.:n ylihistoriallisena jumalallisena totuutena (vaikuttunut planonist. traditiosta).
    2. Ns. antiokian koulun perinne (alk. Efraim, Edessa). Etäisyys platonismiin, R,:n ilmoituksen pelastushistoriallinen tarkastelu Allegorinen aluksi hallitsi vähäaasial.kappadokialaista teologiaa (samoin vahva ote Ambrosiukseen) antiokialaisuuden pitäessä sitä spekulatiivisena. Tilalle kehittyi kirjaimelliseen merkitykseen rakentuva typologinen tulkinta (edustajat: Diodoros Tarsoslainen + 392, Theodoros Mopsuestialainen + 428 ja Johannes Chrysostomos, maailman kuuluisin saarnaaja + 407). Tästä kehittyi laajennettu ns. nelinkertainen tulkinta (Quadrica), joka hallitsi uudelle ajalle saakka (esim. Luther ens.psalmiselityksessään): (a) kirjaimellinen merkitys (jäi tavallaan teol.tulkinnassa taustalle), (varsinaiset hengelliset merkitykset:) (b) allegorinen, (c) tropologinen l. moraalinen ja (c) anagoginen (lopun aikaan ja ikuisuuteen tähtäävä); Quadrican kolme hengellistä vastasivat kolmea teologista hyvettä: usko, rakkaus ja toivo.Vasta Luther ratkaisevasti korjasi quadrican: kirjaimellinen merkitys on aito teologinen eli Kristus-merkitys. Hyödynsi uudella tavalla muut mainittuun teologiseen merkitykseen, jolloin allegorinen siirtyi kohti reaalis-dogmaattista, tropologinen etiikkaa ja eskatologinen löi leimansa kaikkeen.

    Selittämisen (tekniset) muodot (alk. Origenes) keskijalla:

      1. Skolia (yksittäiskohdan selitys),
      2. Kommentaari (konaisten R.:n kirjojen yhtäjaks. etenevä seliitys). Keskiajalla runsas kommentaarikirjallisuus.
      Tyyppiesimerkki ns. Ambrosiaster, Paavalin kirjeiden kommentaari, joka varsin itsenäinen, lähempänä antiokial., hallitsi aina 1500-lle saakka. Suosittuja kommentaariaiheita olivat Gen., Psalttari (kuuluisa Augustinuksen Ennarrationes in Psalmos, jonka Lutherin kerrotaan osanneen ulkoa!), Matt. Kork.v., Paavalin kirj. ja Apok. Varh. keskiajan kuuluisa kommentaatori engl. Beda Venerabilis + 735, Alkuin +804, (tekstitutkija), Hrabanuds Maurus +856 (valtaisa katenikommentaari, jota jatkoi Walfrid Strabo +849), Remigius d'Auxerre +908 (ns. cluny-reformin viimeinen suuri eksgeeetti), Anselm Laonil. + 1117 (ja hänestä jatkunut keskiajan merkittävä sarja Glossa ordinaria, Petrus Comestor + 1179 (Historia scolastica, koko R.:n sel.), Stephan Langton + 1228 (R.:n jako lukuihin), Joacim di Fiore + 1202 (mystis apokalyptinen selitystapa), suurien skolastikkojen kommetaarit P.Abaelardus +1142, Hugo st. Victor + 1141,Bonaventura + 1274, Albert Suuri +1280, Tuomas Akv. +1274, myöhäiskeskijajan suurin kommentaattori Nikolaus von Lyra + 1349 (vaikutti Lutheriin, "Si Lyra non lyrasset, Lutherus non saltasset!")
      3. Homilia (ei vars. saarna, vaan "opillisia tutkisteluja"),
      4. (Sen jälkeen kun oppiriidat figuroituneet kommentaareina, esim Pelagius, alkoi ilmestyä traditiopainotteisia) Kanteeneja (Catena, 'ketju'), itsenäisiä "vapaita" kommentaareja, R.:n kirjojen yhtäjaksoisia selityksiä, jotka koostuivat aikaisempien selittäjien ja muiden kirkoll. kirjoittajien lainauksista. Kreikkalaiseen ja patristiseen maailmaan kytki sydänkeskiajan kuuluisa evankeliumikommentaari Catena aurea.

    3. Raamattukäsitystä ja R.:n teologista käyttöä rajoittavat ja estävät teologiset tekijät:

      Pelkistäen tekijöitä on kaksi: (a) teologian ja filosofian yhdentyminen tai ainakin ongelmallisen intiimi suhde ja (b) kirkon auktoriteetti, hierarkia ja sen huippu, joka toimi "Pietarin seuraajana" ja "Kristuksen sijaisena" toimi apostolin täysin "rinnakkaisvaltuuksin" ja poissaolevan Kristuksen vikaarina eli tulemalla "kalifiksi kalifin paikalle" hän irroitti kirkon Raamatusta ja Kristuksesta (vaikka tarkoitus ja viestintä oli päinvastainen). Tällöin Raamattu uskon lähteenä ja normina joutui kaikkien neljän em.prinsiipin osalta relatiiviseen asemaan.
      Molempien tekijöiden osalta on koko keskiaikaa ajatellen avainasemassa Augustinus. Ilman Augustinusta ja hänen illuminaatio- ja inspiraatioteoriaansa ei voida ymmärttä keskiaikaa (ei ainakaan 1200-l:n suurskolastiikkaan asti. Samoin ei liioin voida ymmärtää Lutheria (hänen mahdotonta raamattupaatostaan,kuten eräät keskiajan tutkijat ovat sanoneet) eikä hänen "biblisismiä ja kirjainuskoaan" (kuten A.v. Harnack on todennut) ilman keskiajan lopun ja erityisesti augustinolaissääntökunnan runsaana tulvivaa Augustinus-renessanssia!

      a. Teologia ja filosofia. Augustinuksen illuminaatioteoria käsittää koko hänen inhimillisen tiedon teoriansa. Hän pohtii käsitteitä käsitteitä aika ja ikuisuus, inhmillinen tieto ja totuuden ymmärtämisen mahdollisuus samalla jatkumolla kuin Jumalaa ja Jumalan ilmoitusta ja sen ymmärtämistä, ts. hänen ajattelunsa liittää yhteen paljon sellaista, mikä meidän käsityksemme mukaan kuuluisi filosofian alaan.

      Ensinnäkin kaikista uskonnollisista fenomeeneista (kulteista ja filosofien käsityksistä ihmisen on käännyttävä sisäiseen henkiseen elämäänsä ja kysyttävä totuuden näkemisen mahdollisuutta, sillä totuus on olemassa (ja se on yhtä Jumalan kanssa), sillä jo mahdollisuus eksyä siitä ja kieltää sen osoittavat totuuden olevan olemassa. Ensimmäinen raamatunohta, jota A. ylipäätään lainaa on: "Etsikää, niin te löydätte." Totuuden valo, joka tekee kaiken ymmärtämisen mahdolliseksi ei ole kuitenkaan hänen mukaansa "sisäsyntyistä", vaan toiseksi ihmisen on astuttava itsetään ulos ja asetuttava valaistavaksi. Vaikka hän näkeekin olemuksensa syvyydessä silunsa silmän, itse valo on muuttumattomana korkealla tämän silmän yläpuolella. Se on jotain aivan muuta kuin meidän havaitsemamme luotu valo. Se on tietoisuuden yläpuolella taivaan ja maan päällä (kuin öljy veden pinnalla). Se on totuus, se on todellisuus, eikä vain intellektuaalisessa merkityksessä vaan mitä voimakkaimmin tahtoa puoleensa vetävänä rakkautena. Kun löytää totuuden, löytää itse Jumalan. Se on äärettömästi ulkopuolellamme ollen puhdas kaikesta ajasta ja paikasta, mutta valaisemalla syvimmän olemuksemme (sielu silmän) se on sisimmässämme ja ihminen voi osallistua siihen. Ellei Jumala totuutena eli valona jo illuminoisi (valaisisi) ihmistä, hän ei voisi edes etsiä Jumalaa. ""Siä et etsisi Minua, ellet jo olisi löytänyt minut!"( Conf. ;Devera religione 39). Siis supra mentem ja välitön sisäinen näkeminen illuminaation varassa koskee sekä tieto-oppia että raamattukäsitystä.
      Sekä heprealaien Vt että kreikkalainen UT ovat A.:lle yhtä lailla Jumalan Hengen inspiroimia (De doct.christiana II,8,12). Täytyy ymmärtää Raamattua, jotta voisi uskoa ja täytyy uskoa, jotta voisi ymmärtää (intellectus fidei).

      b. Kuitenkin Raamatun "uskottavuuden" suhteen sen rinnalle nousee problemaattiseen "kilpailusuhteeseen" kirkon auktoriteetti. "En olisi voinut uskoa, ellei kirkon auktoriteetti olisi minua siihen johdattanut.

      Keskiajan teolgiassa molemmat saavat ilmauksensa. Ks. Anselmin varhaiskolastinen "menetelmä" Alku: "remoto Christo" (Kristus ja ilmoitus metodisesti - ei epäilyn tähden - sivuun. Loppu: "Siinä, mitä nyt on sanottu, on Vanhan ja Uuden testamentin totuus osoitettu oikeaksi"(CDH II.22).

      Teologinen "asia" (res), joka määritetään ja jota reflektoidaan filosofisin keinoin irtautuu raamattuargumentista, jälkimmäisen muuttuessa vain erääksi, toisin arvokkaimmaksi argumenttikerrokseksi (vrt. skolastinen menetelmä). Raamattua kunnioitetaan, mutta yhtäältä se jää metodin vangiksi ja toisaalta rinnakkainen "ilmoituslähde" traditio, kirkolliskokousten päätökset, paavi nousevat sen rinnalle.

      Keskiajasta löytyy paljon yllättävää. Esim Bonventura (spekulatiivisen teologian rinnalla "positiivinen teologia"): "Jokainen pelastustotuus joko on Raamatussa tai on siitä johdettavissa tai on siihe palautettavissa" (In Circumcisione 1). Tuomas Akv.: "Kanonisen Raamatun auktoriteettia käytetään argumenttina varsinaisessa mielessä ja pakottavalla voimalla, muiden kirkon opettajien aukktoriteettia käytetään argumenttina vain epäsuoralla todistusvoimalla.W. Ockham jakaa teologiset totuudet kahteen luokkaan: ensimmäiseen kuuluvat ne, jotka peräisin pyhästä Raamatusta ja toiseen ne, jotka ovat ovat yhteydessä totuuteen, jotka kirkko esittä tai ovat muten uskottavia

      Kehitys keskiaikana kulkee teologisen ajatteelun ja Raamatun toisistaan etäännyttämisen suuntaan. Tämän rinnalla saa sijansa mystinen sanan ja ilmoituksen perustelu ja apofaattinen asenne.

      Näistä ja muista kehitystrendeistä johtuen kirkko alkoi pitää vaarallisena Raamatun joutumista suoraan kansan käsiin. Nimenomaan romaanisissa maissa oli syntynyt "raamattuoppositio" (1200-.lähtien). minkä vuoksi Innocentius III kielsi kirjeessään Metziin 1199 sekä Raamatun ykstyisen lukemisen että sen tutkimisen "salaisissa kokouksissa" (occultis conventiculis). Samoin pättivät synodit Espanjassa ja Ranskassa. Saksassa piispa Berthold (Mainz) kielsi Raamatun painamisen ja myynnin 1485/86 ekskommunikaation uhalla. Kiellettyjen kirjojen luetteloon Raamattu merkittiin 1559, jossa se pysyi 1757 saakka.

    4. Keskiajan käyttöarvo ja merkitys meille

      Reformaation kritiikki oli oikeutettu myös suhteessa Raamattuun ja erityisesti siihen. Raamattua ei kielletty, mutta se joutui "kirkon Baabelin vankeuteen". Raamattu Jumalan sanana ei päässyt puhumaan niin, että evankeliumi olisi saanut vaikuttaa vapaana, se ei voinut synnyttää oikeata uskoa ja uskonsisältöä (tunnustusta ja oppia), aito kristityn vapaus samoin kuin kristityn oikea uskonkuuliaisuus ja omantunnon side vääristyivät, Raamattu ei hallinnut kirkkoa, vaan kirkko hallitsi Raamattua. Tuloksena oli joutuminen ihmisten (tosin hyvin vaikutusvaltaisten) mielipiteiden kahleisiin (Olisikiohan tässä jotain tuttua?)

      Mutta mainitusta huolimatta keskiaika ja sen kirkko (osittain myös marginaaliliikkeet) ensinnäkin säilyttivät ja välittivät Raamatun reformaatiolle ja meille Toiseksi keskiaika piti yllä vanhan kristikunnan ja samalla Kristuksen koko universaalisen (ja katolisen) kirkon aidon "raamattukäsityksen", jota ei voida pitää minkään kirkon, koulukunnan tai inhimillist-teoreettisen pohdinnan tuloksena, vaan todellisuutena, joka avautuu Raamatun omasta itseymmärryksestä. Se on, sellaisena kuin Jumala tahtoi, Pyhän Hengen ilmoitus, jota ei milloinkaan voida alkaa uudelleen, konstruoida toiseksi eikä jatkaa ilmoituskategoriassa normina ja uskon lähteenä - ilman , että kristinusko lakkaa olemasta kristinuskoa ja kirkko lakkaa olemasta kirkko. Tämä taas on asiantila, joka uskon kohteena on mahdottomuus ("Ecclesia perpetuo mansura", Matt 28,18-19; CA 7). Siksi Luther saattoi todeta keskiajan kirkosta rohkeasti ja helposti väärinkäsityksiä aiheuttaen (riski, jonka hänen lohkaisunsa usein muutenkin sisältävät): "Me nimittäin tunnustamme, että paavikunnassa on oikea Pyhä Raamattu, oikea kaste, oikea alttarin sakramentti, oikea virka, oikea katekismus, johon kuuluvat Isä meidän-rukous, kymmenen käskyä ja uskontunnustus. Vaikka paavi ankarasti tuomitsee meidät harhaoppisiksi, tunnustaa hänkin samalla tavalla, että meillä ja myös kaikilla harhaoppisilla on Pyhä Raamattu, kaste, avaimet, katekismus jne" (Trenton jälkeen tämä tosin enää pidä paikkaansa).
      Luther jatkaa: "Sen sijaan me taistelemme ja vastustamme paavia sen vuoksi, ettei hän pitäydy kristikunnan aarteisiin, jotka hän on perinyt apostoleilta, vaan asettaa niiden rinnalle ja yli kaikenlaisia perkeleen lisäyksiä. Hän ei käytä näitä aarteita Jumalan temppelin hyväksi, vaan sen häviöksi. Paavin käskyä ja hänen järjestystään pidetään tärkeäpänä kuin Kristuksen järjestystä" (WA 26,147-148) (Onkohan paavi nykyään kristikunnassa tässä suhteessa ihan yksin...?)

      Selvyyden vuoksi sanottava, että tämä tarkoittaa, että peitettyinä ja väärinkäytettyinä keskiajan kirkko säilytti nämä "autuuden välikappaleet"
      Oli siis joka tapauksessa jäljellä (läntisessä ja orientaalisessa kristikunnassa eläävien tosikristittyjen lisäksi) jotkakin sellaista, mikä sitten voitiin saattaa voimaan ja uudistaa.