Simo Kiviranta / STI 18.3.1998

Raamattu käsitys 1800-luvun teologian kahden peruskäsitteen valossa


Yleistä

    Lähtökohdat:

      rationalismi ja valistus;
      Kantin transsendentaalifilosofia ja myöhempi kantilaisuus;
      romantiikka, idealismi ja uusi historiatietoisuus;
      mystisismi ja spiritualismi;
      uudet herätysliikkeet ja kokemusteologia;
      välitysteologia ja ns liberaaliprotestantismi positivismi ja historiallisuuden ylikorostus;
      liukuminen kohti uskonnonhistoriaa ja kulttuuripluralismia.

    Ylläolevat esimerkit filosofisesta ja tieteenteoreettisesta monimuotoisuudesta riittävät osoittamaan, että 1800-luvulla tapahtui sekä kristikunnan yhteisen raamattukäsityksen että Raamattua koskevien teologisten teorioiden tavaton pirstoutuminen.

    Lohkaisuistaan tunnettu prof. L.Haikola totesikin aikoinaan: "Unohdetaan teologiassa koko 1800-luku. Se oli täyttä sekamelskaa ja hoipertelua." (!!) Tähän tokaisi prof. E. Murtorinne: "Muutenhan se kävisi päinsä, mutta 1800-luku elää sitkeästi meissä Se aivan kuin loihtii meitä!" (S.Kivirannan muistiinpanoista).

    On kuitenkin huomattava, että teologianhistorian standardikuva 1800-luvusta esittää yleensä raamattukäsityksestä ja eksegetiikasta sen kriittiset pyrkimykset ja kristikunnan klassisen raamattukäsityksen kumoamista yrittäneet teoriat. Kirkkojen virkoaminen valistuksen kuolemankankeudesta synnytti Lutherin ja reformaation sekä patristiikan ja varhaiskirkon tutkimuksen positiivisen nousun lisäksi myös runsaasti eksegetiikkaa, jolla oli kirkollisesti rakentava merkitys. Aito kristillinen elämä kirkoissa eli ja saavutti valtavaa kasvua pitäytymällä ehyesti Raamattuun ja kristilliseen oppiin (esim. herätys-, lähetys- ja diakonialiikkeet)

    Unohtamatta mainittua kirkon uudistusta pitävät akateemisen ja kulttuurikeskustelun osalta edellä lainatut lausahdukset mitä suurimmassa määrin paikkansa Raamattua, sen ilmoitusluonnetta ja tulkintaa (eksegetiikka, hermeneutiikka) koskevissa kysymyksissä. Kun syventyy 1800-luvun eksegetiikkaan, saattaa syntyä vaikutelma, että liikumme hyvin ajankohtaisessa problematiikassa. Niinpä Systemaattisen teol. laitoksen suomeksi julkaiseman Immanuel Kantin kuuluisan vanhuuden kirjoitelman "Tiedekuntien riitely" (Der Streit der Fakultäten) alkusanoissa lausuu kääntäjä H.Kirjavainen ehkä hieman vinoillen: "Voisi väittää, etteivät eksegetiikan asemaa tieteenä koskevat keskustelut ainakaan eksgeettien omasta toimesta ole juurikaan Kantin ajoista edistyneet" (s.7). Niinpä 1800-luvun seikkaperäinen käsittely parin tunnin luennossa on mahdottomuus. Siksi pyrin seuraavassa hahmottelemaan vain päälinjat ja nekin vain kolmen keskeisen käsitteen (teeman) osalta. Ne ovat: uskonto ja historia.

    Tässä luennossa pyritään systemaattisesti selvittämään vain raamattukäsitystä määrääviä käsitteitä. Edellytän tunnetuksi dos. T.Eskolan luennon Valistus ja raamattukritiikki, jossa on esitetty 1800-luvun hermeneutiikan päälinjat.

1. Uskonto

    Lähtökohtana valistuksen "luonnollinen uskonto ja moraalitaju". Muuttui perinteisen rationalismin romahtaessa ja Schleiermacherin siirtäessä uskonnon uudelle alueelle: uskonnollisen subjektin "mielen provinssiin". Mutta sekä Kant "kopernikaanisen vallankumouksen" (uuden tietoteorian) jälkeenkin pitäytyi luonnolliseen uskontoon. Hän tosin teki jaottelun kirkkousko - uskonnollinen usko, mutta edellinen oli vaih kehys, varsinainen sisältö oli moraalinen järjen uskonto. (ks. esim. Streit...) Myös Schleiermacher operoi yleisellä uskonnon käsitteellä (joka oli kaikkeuden katselua, panteismi, Spinoza).

    Koko 1800-luvun ajan päälinjoissa 'uskonto' oli strukturoiva (ylä)käsite Raamattu vain sen (suhteellinen) funktio. Tämä kohtalokas asetelma periytyi uusprotestantismiin (Ritschl, Harnack: Kristinsko on uskonto itse) ja sen problematisoi vasta uskontohistoriallinen koulu. Tätä tietä Raamattu jotui vielä etäämmälle "mytologisen" todellisuuden piiriin (valmsiti tietä Bultmannille ja jälkibultmannilaiselle tulkinnalle.

    Kuvaavaa on, että D. Bonhoeffer toteaa esnimmäsissä dosenttiluennoissaan (20 vsadan teol.historia), että uskonnon käsite oli syynä Saksan kirkon katastrofiin. Uskonto perusteltiin tieteellisesti. Kristinuskosta tehtiin sen "alamomentti". Uskonto palveli kulttuuria ja kulttuuri taas oli valtiosysteemin tuki ja pönkkä. Näin kirkko sidottiin puolustamaan "poliittista syteemiä" (oli se mikä tahansa), vaikka kirkonmiehet itsekin aavistivat ajavansa väärää asiaa...

2. Historia

    'Historia' on erityisesti suhteessa ilmoitukseen, Raamattuun ja kristinuskon totuuteen mitä jännitteisin ja tavallaan hyvin kaksijakoinen käsite. Kiinnostus historiaan ja "historiallisen" tulkitsemiseen syntyy 1700-luvun lopulla valistuksen ja romantiikan hitsauskohdassa. Viime ja tällä vuosisadalla historia nähdään yhtäältä varsinaisena ilmoituksen "paikkana", jopa ilmoituksena sellaisenaan, toisaalta historia halutaan nähdä alempana tasona, empiirisenä ja inhmimillisenä tapahtumisena, joka on korkeintaan varsinaisten totuuksien "verho" (vrt. myytti) tai ajattomien ja ikuisten totuuksien kannatin (Eräs tyypillinen "synteesiyritys" 1800-l:lla on 'ylihistorian' käsite (M. Kähler, Historiallinen Jeesus ja kerygmaattinen Kristus).

    Historiaan liitetään läheisesti ja varhain kehityksen ja/tai edistyksen ajatus (luonnotieteissä evoluutio-ajatus tulee paljo myöhemmin). Esimerkkejä:.

    Gotthold Efr. Lessing (1729-1781). L. on eräänlainen portaalihahmo em. hitsausvaiheesta (J.G.Herderin 1744-1803 ohella yleisessä historiatieteessä). Lessingin toimintaa leimaa voimakas kamppailu järjen ja ilmoituksen välillä. Edellinen kartesiolaista ja valistuksen perintöä. jälkimmäinen tuli uuden tutkimusvaiheen myötä.

    Julkaisi deisti H.S. Reimaruksen (joka oli vielä osittain "esoteerisen" tiedekäsityksen kannalla, minkä mukaan kritiikin tulokset tuli säilyttää tutkimuskammioissa ja vain fakkikeskustelujen aiheena) jälkeensä jättämät valistuksen ja rationalismin leimaamat kirjoitelmat, ns. WolfenbŸttelin fragmentit (ilman tekijän nimeä 1774,1777,1778). Ne suuntautuivat voimakkaasti kristinuskon klassista totuutta ja oppia vastaan Lessingillä oli oikeastaan kaksi totuuskäsitettä 'historiallinen' ja 'rationaalinen'. Molemmat olivat lisäksi kusssakin ajanhetkessä rajoittuneita ja tavallaan kehityksen alaisia. Teoksissaan "Ihmissuvun kasvatus" (1780) ja Nathan Viisas (1779, näytelmä) hän selittää mm., että objektiivinen absoluuttinen totuus on olemassa, mutta toistaiseksi me joudumme vain sitä kysymään ja odottamaan, kunnes kehityksen myötä ilmaantuu puhtaaseen teoreettiseen tarkasteluun kykenenvä "edistynyt individi".

    Tällä hetkellä ymmärrämme totuuden vain sen erilaisisissa ulottuvuuksissa. Yhtäältä totuudella on ajaton ja ehdoton pätevyys, mutta toisaalta tämä totuus on alistettu historian erilaisten ja edistyvien "kypsymisvaiheiden" alaisuuteen alkaen ihmiskunnan lapsuuden myyttisestä kuvakirjoituksesta. Ilmoitus tältä pohjalta on vain ihmiskunnan transsendenttista "ohjautumista" (kasvatusta). Ilmoitus on avautumista kohti jumalallista ja siinä tapahtuu myös ihmisen olemuksen kasvu kohti korkeampaa järkeä, mitä ihminen ei itsestään ja omin toimin voi saavuttaa. Lessing on näin lähinnä ns. neologian edustaja. Se orjui täysin klassisen Raamattu-uskon ja katsoi sen sijaan, että Raamattu oli vain ihmisten todistusta-, mutta kuitenkin todistusta jumalallisista asioista.

    Tältä pohjalta selittyy L.:n kuuluisa Nathan Viisaan opetus siitä, että kolme monteistista (korkeimmalle kasvatettua uskontoa eli kuuluisat kolme sormusta on yksinkertaisesti niiden saajien ajatuksissa pidettävä kaikki aitoina, kunnes joskus lopullinen totuus paljastuu (suhteellisuus,absoluttisuus, toleranssi). .

    "Mutt tää on neuvoni: te asian otatte siltään. Jokainen, jos teistä on sormuksen saanut isältään, niin varmasti myös uskokoon sen oikeaks...Teist itsekukin kilpaa todistakoon ett' oikean on kiven ja sen voiman hän sormukseensa saanut. Voimaa siitä tukekoon mielen lempeys, sydänsopu, työt hyvät, syvin alttius Jumalalle....(Historia): Sill' eikö perustu ne tarinaan suusanaiseen tai kirjoitukkseen kaikki? Ja luottamuksell' uskollahan vain tarinan omaksua voi vai kuinka?

    Johann S. Semler (1725-1791)
    H. Thielicken mukaan (Glauben und Denken in der Neuzeit) Semler on "1700-luvun Bultmann". S. hylkää totaalisesti klassisen inspiraatio-opin ja suorittaa ruhjovaa kaanon-kritiikkiä. Jumala on kyllä hänen mielestään ilmoituksen toimija (auctor revelationis), mutta hän vaikuttaa pelkästään horisontaalisella historiallisen kehityksen tasolla.Ilmaisumuodot ovat myyttisiä (Myyttikäsiteen toi eksegetiikkaan J. G. Eichhorn 1752-1827). S.:n mukaan on "ydin irroittettava kuoresta" eli varsinaisesti "sitova" löydettävä oikeita hermeneuttisia menetelmiä käyttäen. S. siis edellyttää, että Raamatussa on avannut itsestään jotain sellaista, mitä ihminen ei luonollisella järjellään koskaan olisi voinut saavuttaa. Hän erottaa Raamatun ja Jumalan sanan, mutta vaatii samalla, että ihmisen on kyettävä tekemään ero "ikuisen" ja "aikaaan sidotun" välillä; hän on tekstin edessä vastuullinen subjekti, jonka on autonomisena olentona (ein Autonomos) ymmärrettävä oma olemassaolons. Semler todellakin jo tekee eron "eksistenssin" ja "ration" välillä!! Raamatun tulee "läheisempänä ilmoituksena" (revelatio specialis) saada aikaa kristittyjä eikä vain (hyviä) ihmisiä. Mutta hän ei koskaan voi astua ulos historian ehtojen
    alaisuudesta, vaan hänen on sopeuduttava niihin ja niistä löydettävä tietty "kerygmaattinen transsendentti x". Mitään opillista muotoa (arvoa) ei "x" :lle vi antaa: "Ei voi olla mitää kritillistä oppilausetta, joka kaikkia kristittyjä koskevana olisi ammennettavissa VT: n ja UT:n kirjoista heidän uskontonsa ohjeeksi. Mutta S korostaa selvästi ilmoituksen primaattia vastoi järkeä ja eroaa siten jyrkästi deisteistä (esim. Reimarus). Vaikka hän erottaakin vain pienoisen osan todellista erityistä ilmoitusta Raamatun kirjojen valtavasta luonnollisen teologian tekstimassasta, tällä pienellö osalla on se kristillinen erityislaatu (proprium), joka antaa meille parhaan mahdollisuuden yhdistyä Jumalan kanssa (Vereinigung, unio mit Gott).

    F.D.E. Schleiermacher

    Vaikka S. operoi yleisellä uskonnon käsitteellä pyrkien ymmärtämään sen uudella tavalla (ks. ed.), hän kietoo uskonon voimakkaasti historian kanssa. "Uskonnon korkein tehtävä on yhdistää ihmisyyden eri ilmenemismuodot ja havaita niiden sisäisestä yhteenkuluvuudesta henki, joka johtaa kokonaisuutta. Historia sanan varsinaisesa merkityksessä on uskonon korkein tutkimuksen aihe, se alkaa sillä ja päättyy siihen - sillä ennustuksetkin ovat uskonnon kannalta historiaa - varsinaisella historialla onkin aluksi kaikkialla ollut uskonnollinen tarkoitus ja se on lähtenyt usikonnollisista ideoista. Sen piiristä löytyvät korkeimmat ja ylevimmät todistukset uskonnosta." (Reden).

    Frd. Chr.Baur ja hegeliläinen historian teologia

    Hegelin mukaan juuri historia on se "paikka" eli todellisuus, jossa henki toteuttaa itseään kehityen dielektisesti kohti absoluuttista henkeä. Hän tarkoitaa tällöin universaalihistoriaa, jossa ko. vapautuminen tapahtuu. Teologialle ja raamatuntutkimukselle se merkitsi radikaalia historianfilosofista uudellentulkintaa. Lähinnä se merkitsi Raamatun ilmoituksen suhteellistumista, sillä menneisyyden dokumentina Raamattu ei (vielä!) voinut sisältää sitä täydellisyyttä, joka on mahdollista vasta historian lopussa. Niinpä tämään käsityksen mukaan historian Jeesuksessa ei vielä (näin aikaisessa kehitysvaiheessa) voinut olla jumaluuden täyttä persoonallista olemista ("jumalallista luonota"). Kirkko syntyi rajoittuneista aineksista (Paavali -antiteesi muihin opetuslapsiin -synteesi Johannes jne)

    Mutta Baurin koulu hajosi ja hegeliäinen vaikutus jakautui useamman koulukunnan käyttöön: negatiivinen (vasen) laita: Strau§, Feuerbach (ks. Eskola) ja osittainen paluu Kantiin. Positiivinen laita pelastushistoriallinen ja kokemusteologia (Erlangenin koulu), joka hylkäsi hegeliäisen evolutionismin ja dialektiikan, mutta hyödynsi Raamatun, historian ja Jumalan pelastussunnitelman yhteenkuuluvuutta (esim.J.K.C. von Hofmann, Weissagung und ErfŸllung; Neander, Tholuck, Hengstenberg).

    Välitysteologia ja Alb. Ritschl

    Ns. välitysteologia pyrki löytämään positiivisen teologisen linjan em. vaihtoehtojen väliltä, mutta lopulta siitä kehittyi ns. liberaali eli uusprotestantismi. Malliesimerkkinä Augus Twesten, joka (1828) Schleirmacherin teorian pohjalta tulkitsi uudelleen (eli käänsi päinvastoin) luterilais.orotodoksisen jaottelu uskonpuhdistunksen "aineellinen" ja "muodollinen" periaate (materiaali- ja formaaliprinsiippi). Aikaisemmin materiaaliprinsiippi oli Raamattu, joka Jumalan sanana oli uskon lähde ja normi. Usko taas oli Pyhän Hengen synnyttämä Jumalan sanan "muoto" meissä (Kristus ja hänen meille luettu ja lahjoitettu vanhurskaus). Twestenille Raamattu ei voinut olla enää Jumalan ilmoituksena "uskon ainesta", vaan materiaaliprinsiippi siirtyi uskonnollisen subjektin sydämeen: ihmen pelastuu uskon kautta ilman lain tekoja. Raamatulle jäi formaaliprinsiipin asema. Se oli vahurskauttavan uskon "ilmausta"!!. Tämä jaottelu jäi vuosisataiseksi.

    A.Ritschl on hyvä esimerkki historismin nosusta ja kantilais-lotzelaisesta jälkivaikutuksesta, mistä ei puutu myöskää idealismin ainesosaa. Ilmoitus on historiassa ja sieltä saatavissa. Mutta meillä ei ole mitään erityisiä metafyysisiä vastaanottimia, vaan meidän maailmamme ja Jumalan välillä on ehdoton kuilu (diastaasi). Jumalan ilmoitus tulee meille vain Jumalan vaikutuksina meidän haivaito- ja tietojärjestelmämme kautta. Itse uskonnon ideaalitasolla hän perustelee moraalisen arvottamisen tietä (Kantin moraalinen perustelu). Mutta kristinuskon vaikutus meihin eli siis ko. ideaalisen uskonnon ("arvomaaliman") havainnoiminen tapahtuu vain ja yksin historian tietä (historiallinen memorointi).