STI:n luennot / Raamattu - uskon lähde ja normi 21.1.1998,

Uusi testamentti ja alkukirkko

Timo Eskola

  Kysymys kristillistä uskoa ohjaavasta normista tai säännöstä on jo Uuden testamentin kohdalla tärkeä. Sen sisältöä ohjaavien tekijöiden tarkastelu koskee käytännössä varhaisia tunnustusmuodostelmia. Raamattuteologian pyrkimyksenä on selvittää, minkälainen opillinen normi on ohjannut Uuden testamentin kirjoittajien opetusta. Etsittäessä varhaisen opetuksen ohjetta on huomio kiinnitettävä siihen, miten ensimmäiset kristityt muotoilivat uskonsa sisällön. Uskon sisällön kuvaus, ja myös sosiologisesti kristinuskon rajaa muotoileva tunnustus antavat viitteitä siitä, minkälainen ensimmäisten kristittyjen uskon "malli" on ollut.

Uskontunnustusta tarkasteltaessa emme koskaan toimi tyhjiössä. Nykyisen teologianhistoriamme perinteessä on pitkään ollut tapana ajatella, että tunnustus tai tunnustukset ovat syntyneet melko myöhäisessä vaiheessa ja merkinneet alkuperäisen uskonkokemuksen rappeutumista. Tuon näkemyksen on synnyttänyt erityisesti uusprotestanttinen teologia, jonka mukaan tunnustus on kaavamaistanut ja turmellut alkuseurakunnan alkuperäisen uskonnollisen monimuotoisuuden ja henkisen vapauden (Harnack kirjassaan Kristinuskon olemus (1912), 108, 133, 134, 141). Silloin herää kysymys, löytyykö Uudesta testamentista minkäänlaista kiinteää tunnustusta, vai vallitsiko ensimmäisten vuosikymmenien kirkossa pelkkä kristologinen ja tunnustuksellinen moneus.

Varhaiset tunnustukset

    Käsitys tunnustusten myöhäisestä synnystä on yleisluonteinen, eikä se ole saanut yksityiskohtaisen tutkimuksen parissa työskentelevien eksegeettien keskuudessa kovinkaan laajaa kannatusta. Uuden testamentin tutkijat ovat käsitelleet aihetta usein. Esimerkiksi vuosisatamme alkupuolella varhaisen uskontunnustuksen kysymystä pohdittiin laajasti.

    Alkuun ajateltiin varhaisimpien tunnustusformelien olevan pelkkiä lyhyitä sanontoja, kuten "Jeesus olkoon Herra" (1. Kor. 12:3), "Jeesus on Kristus" (1. Joh. 2:22), "Jeesus on Jumalan Poika" (Ap.t. 8:37 läntisen tekstin mukaan). Cullmannin mukaan tuollainen formeli sai vasta vähitellen laajemman muodon. Myöhemmissä kaavoissa lyhyttä lausetta laajennettiin käyttämällä esimerkiksi vastakkainasetteluja. Kristus kuvattiin esimerkiksi "lihassa" ja "hengessä" (Room. 1:3) tai alennettuna ja korotettuna (Fil. 2:6ss). Luvun 1. Kor. 15 alussa esiintyvä tunnustuslausuma on hänen mielestään kulkenut aivan erillisenä kirkossa.

    Näkemys vähittäisestä kehityksestä vakiintui pian tutkimuksessa. Myöhemmin esimerkiksi J.D.G. Dunn sijoittaa lyhyet lausumat kehityksen alkuvaiheisiin. Hän pitää jopa kristologisia nimityksiä "Ihmisen poika", "Messias" ja "Jumalan Poika" tunnustuksina. Paavalin vaikutuspiirissä olleiden seurakuntien yleisin tunnustus hänen mukaansa kuului: "Jeesus on Herra".

    Näkemys varhaisten tunnustusten muodosta vaikuttaa ratkaisevasti hypoteesinmuodostukseen määriteltäessä tunnustusten tehtävää ja merkitystä ensimmäisten seurakuntien keskuudessa. Ajatuksella lyhyistä tunnustuksista on omat seurauksensa tässä kokonaisuudessa. Niiden ajatellaan olevan hyvin kaukana "kehittyneempinä" pidetyistä tunnustuksista.

    Jo vuosisadan alkupuolella esiintyi kuitenkin edellä mainitusta tulkintalinjasta poikkeava tapa selittää tunnustuksen muotoutuminen. Seeberg ajatteli, että uskon sisältöä kuvaava uskonlausuma ja akklamaatiotyyppinen uskoon tunnustautumisen lause poikkeavat muotohistoriallisesti toisistaan, ja siksi niiden välille tulee tehdä ero. Lyhyet akklamaatiotyyppiset lausumat, joihin esimerkiksi Cullmann on ensisijaisesti kiinnittänyt huomionsa, eivät hänen mukaansa ole varsinaisia uskonlausumia. Koska ne ovat luonteeltaan tunnustautuvia ja henkilökohtaisia, ne olisi tulkittava lähinnä vastauksiksi uskonlausumaan. Uskonlausumaa puolestaan ei sovi ymmärtää pelkäksi liturgiseksi kaavaksi, vaan se on esiintynyt myös laajemmin julistuksen ja opetuksen yhteydessä.

    Tuollaista käsitystä tukee erityisesti kohdan Room. 10:8-10 analyysi. Se osoittaa, että niin lähetyssaarnan kuin opetuspuheeenkin sisällölle on annettu selkeät kriteerit. Saarnalla on ollut tarkasti määritelty keskus. Paavali nimittää tuota keskusta "uskon sanaksi". Uskon sana on sisältänyt uskonopillisen kokonaisuuden. Lähetystilanteessa siihen on olennaisesti liittynyt kuulijan tunnustautuminen opetettuun uskoon. "Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva" (j. 9).

    Uskon sana koskee erityisesti julistusta. Se käy kohdasta selvästi ilmi: "se uskon sana, jota me julistamme". Olisi kuitenkin virheellistä asettaa tuo julistuksen konteksti vastakkain tunnustautumisen tilanteen kanssa. Niillä on itse asiassa mitä läheisin yhteys. Julistuksen päämääränä on juuri tunnustautuminen. Sitä Paavalikin korostaa samassa yhteydessä hyvin painokkaasti.

    Paavalin seurakuntien lähetystilanteissa tunnustautuminen on liittynyt erityisesti kastetapahtumaan. Kasteoppilaalle annettu opetus on saanut sisältönsä uskon sanasta. Toisin sanoen hänelle on opetettu uskon perusteet, lyhyt varhaiskristillinen katekismus. Kastetilanteessa hän tunnustautuu tuohon uskoon tunnustautumalla Kristukseen akklamaatiolla Kyrios IÍsous, "Jeesus on Herra". Akklamaatio-huudahdusta ei siten voi pitää itse uskonlausumana, vaan se on "liturginen" vastaus sisällölliseen lausumaan (Kelly).

    Ajatus akklamaatiovastauksen liturgisesta tehtävästä ei tarkoita sitä, etteikö huudahdus olisi voimakkaasti tunnustusluonteinen. Sitä se on mitä suurimmassa määrin. Varhaiskristilliset akklamaatiot, joihin tutkimuksessa on Cullmannista lähtien kiinnitetty huomiota, ovat luonnollisesti homologioita. Muotokriittisestä määrittelystä seuraa kuitenkin, että akklamaatiota ei sovi samastaa uskonlausumaan. Varhaisista formeleista löydetty materiaali ei tue sellaista näkemystä, että laaja uskonlausuma olisi vähitellen kehittynyt akklamaatiosta. Sen sijaan nuo kaksi elävät traditiossa yhtäaikaa ja rinnakkain. Sitä puoltaa myös huomio, että akklamaation sisältömerkitys liittyy olennaisesti uskonlausumaan.

    Uskonlausuman osalta huomio kiinnittyy ensisijaisesti ensimmäisen Korinttilaiskirjeen alkuun. Paavalin lainaama vanha ja tiiviissä muodossa säilynyt formeli kohdassa 1. Kor. 15:3-5 sisältää tyypillisiä uskonlausuman piirteitä. Siinä keskitytään kristologiaan ja lauseissa on selvä pelastushistoriallinen näkökulma. Jumalan lupausten katsotaan toteutuneen Kristuksessa. Kaikki on tapahtunut "niin kuin oli kirjoitettu". Siten uskonlausuma ja sen kristologia merkitsee itse "evankeliumia" (15:1) - hyvää sanomaa Jumalan töistä.

    Piirre on tärkeä uskonlausuman perusluonteen ymmärtämisen kannalta. Ensimmäisten kristittyjen identiteetti rakentui Jumalan pelastavien tekojen varaan. Tunnustukseksi muotoutunut kristologinen esitys on kirjoitusten selitystä. Uskonlausuma ei ole ensisijaisesti luonteeltaan apologeettinen eikä sitä ole muotoiltu harhaopin torjumiseksi. Uskonlausuma on saarnan ja opetuksen sisältökokonaisuus. Se on sisältänyt ne olennaiset asiat, jotka varhaisessa seurakunnassa on katsottu välttämättömiksi ihmisen pelastumiseksi.

    Uskonlausumaan liittyvä uskoon tunnustautumisen akklamaatio on selvin osoitus pelastuksesta puhuvasta kontekstista. "Suun tunnustus (tuo) pelastuksen" (Room. 10:10). Näkemystä vahvistaa myös huomio, että uskonlauseen esiintymisen yhteydessä on esillä joko puhe pelastumisesta tai uskoon tulosta (esim. 1. Kor. 15:2).

    Erottelu uskonlausuman ja akklamaation välillä on jatkossa päälähtökohta varhaisen uskontunnustuksen tarkasteluun. Seuraavassa pohditaan tarkemmin uskonlausuman sisältöä, akklamaatiovastausta sekä lausuman käyttöä.

Ylösnousemuslausumasta kehittyvä tunnustus

    Uskonlausuman erityisenä sisältönä Uuden testamentin kirjoituksissa on Jeesuksen ylösnousemus. Ylösnousemus on siten ollut seurakunnan peruskokemus. Sitä on pidetty seurakunnan identiteetin kannalta korvaamattomana asiana. Siksi aihe esiintyy usein julistusta ohjaavissa formeleissa.

    Edellä mainitussa kohdassa Room. 10:9 esitellään uskonlausuma lauseella "Jumala on herättänyt hänet kuolleista". Samanlainen lyhyt maininta Jeesuksen herättämisestä tai ylösnousemuksesta esiintyy tavan takaa sekä Paavalin kirjeissä että muussa traditiossa.

    "(Poikaansa), jonka hän herätti kuolleista" (1. Tess. 1:10)
    "Jumala on herättänyt kuolleista Herran" (1. Kor. 6:14)
    "Kristus on herätetty kuolleista" (1. Kor. 15:12; 20)
    "(hän, joka) herätti kuolleista Herran Jeesuksen" (2. Kor. 4:14)
    "(Kristus ja) Isä Jumala, joka herätti hänet kuolleista" (Gal. 1:1)
    "(uskomme häneen, joka on) herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen" (Room. 4:24)
    "(hänen, joka) herätti Jeesuksen kuolleista" (Room. 8:11)
    "Jumala herätti hänet kuolleista" (Ap.t. 3:15)
    "Jumala herätti hänet kuolleista" (Ap.t. 4:10)
    "Jumala, joka on kuolleista nostanut hänet" (Hepr. 13:20 v.k.)
    "(uskotte) Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista" (1. Piet. 1:21)

    Lausuma on ajatuksellisesti ja osin muodollisestikin kiinteä. Se esiintyy usein kohdissa, joiden on ajateltu sisältävän traditioformelin muodossa tai toisessa. Lisäksi traditioon viittaa monessa kohdassa esille tuleva maininta julistuksesta (1. Kor. 15:12; Room. 10:8-10; Ap.t. 3:15; 4:10). On myös huomattava, että lause esitetään yleensä uskon sisällöksi.

    Kohdat sisältävät muutamia tyypillisiä piirteitä. Ensinnäkin ylösnousemuksen aikaansaaja, eli Jumala itse, mainitaan usein. "Jumala on herättänyt kuolleista Herran" (1. Kor. 6:14). Sama ajatus tulee joissain kohdissa esille kiertoilmauksena käytetyn "jumalallisen" passiivin avulla. Jumalan erityinen mainitseminen tavalla tai toisella tuo formeliin ajatuksen hänen pelastavasta toiminnastaan.

    Toiseksi voidaan kiinnittää huomiota siihen, että Ylösnoussut on kohdissa usein uskon kohde (esim. Room. 4:24; 1. Piet. 1:21). Kyseessä on siten aivan erityinen uskonlausuma. Herran seuraajien usko ei kohdistu vain Isään Jumalaan, vaan Jeesukseen, jonka Isä on herättänyt kuolleista ja korottanut. Pelastava usko sisältää siten Jumalan toiminnan lisäksi ajatuksen Kristuksen toiminnasta. Tuo uskon näköala näkyy oikeastaan kaikista Uuden testamentin traditiopiireistä. Jopa Jaakobin kirjeen uskonnäkymä keskittyy kirkkauteen korotettuun Herraan: "uskonne meidän kirkastettuun Herraamme Jeesukseen Kristukseen" (Jaak. 2:1). Myös Heprealaiskirjeessä, jossa esitys yleensä on deskriptiivisen julistavaa saman aiheen ympärillä, mainitaan traditionaalisempi formeli lopun rauhantervehdyksessä (13:20).

    Aiheen kannalta olennaisen tärkeä traditiojakso löytyy Luukkaan pääsiäistunnustuksesta, jossa ylösnousemustapahtuma sidotaan kiinteästi historiaan: "Herra on totisesti noussut ylös ja on ilmestynyt Simonille" (v.k., Luuk. 24:34). Tuota lausumaa voidaan muotokriittisin perustein pitää hyvin vanhana. Se on ensinnäkin itsenäinen ja Luukas on lyhyellä johdannolla liittänyt sen Emmaus-kertomukseen (Luuk. 24:33). Luukkaan mukaan lause on Jerusalemin opetuslapsijoukon tunnustus (jae 33: "yksitoista opetuslasta"). Sen lisäksi lausumassa nimitetään Pietaria tämän alkuperäisellä nimellä Simon, mikä on merkki varhaisesta perinteestä.

    Edelleen on syytä panna merkille, että lausumassa käytetään ilmestystä tarkoittavaa sanaa "nähtiin". Sama sana esiintyy myös Paavalin välittämässä traditiossa (1. Kor. 15:5), missä Simonia kutsutaan Keefakseksi (Pietariksi). Luukkaan kohdassa ei esiinny kreikankielistä sanaa ilmestyksestä, vaan semitismin paljastava passiivimuoto näkemisen verbistä. Ylösnousemustunnustus on siten vanhinta löydettävissä olevaa, opetuksen sisältöä koskevaa ainesta Uudessa testamentissa.

    Edellistä laajempi lausuma esiintyy Uudessa testamentissa useissa kohdin. Keskeisin näistä on edellä jo mainittu kohta 1. Kor. 15:3-5, missä Paavali lainaa tunnustusta perustellessaan Jeesuksen ylösnousemusta. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus tulevat formelissa esille passiokertomuksen järjestyksessä ja vakiintuneessa muodossa.

      Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi,
      niin kuin oli kirjoitettu,
      hänet haudattiin,
      hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä,
      niinkuin oli kirjoitettu,
      ja hän ilmestyi Keefakselle...

    Paavali käytti uskonlausumaa hyväkseen siinä kiistassa, jota hän kävi korinttilaisten kanssa ylösnousemuksesta. Hän on ilmeisesti opettanut uskonlausuman aikanaan korinttilaisille opettaessaan heille uskon alkeita ("Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän...", 1. Kor. 15:3). Nyt hän vetoaa aikaisempiin opetuksiinsa ja ottaa käyttöönsä vahvimman argumentin. Jos kuulijat ovat alunperin päässeet pelastuksen piiriin juuri tuon uskonlausuman välityksellä (1. Kor. 15:2), heillä ei ole lupa hylätä opetusta myöhäisemmässä vaiheessa.

    Paavali sijoittaa tuon tradition hänen jerusalemilaisten kiistakumppaniensa keskuuteen. Asiayhteyden perusteella on selvää, että kyseessä on tunnustus ja sanoma, jota Keefas ja Jaakob opettavat. Opettaessaan korinttilaisia ylösnousemuksesta Paavali ottaa auktoriteetikseen nimekkäimmät ylösnousemuksen todistajat ja vakuuttaa, että he kaikki opettavat yksimielisesti tässä kysymyksessä.

    "Jerusalemin" tunnustuksessa on kaksi selvää teologista juonnetta. Ensinnäkin Kristuksen sanotaan kuolleen "meidän syntiemme vuoksi". Piirre kertoo kulttiterminologian hyväksikäytöstä. Paavalin kirjeissä sovituskuoleman ajatus esiintyy muuallakin, esimerkiksi kohdissa Room. 5:8, 2. Kor. 5:21 ja Gal. 1:4 (vertaa Hepr. 10:12; 1. Piet. 3:18). Mainitulla traditiolla on ollut hänelle itselleen suuri merkitys (traditiojaksona myös Room. 3:24-25).

    Tunnustuksen toinen aihe käsittelee ylösnousemusta. Kohdan erikoisuutena on ajankohdan mainitseminen: "kolmantena päivänä" (15:4). Lähtökohtana voi olla historiallinen muistuma, mutta tapahtumien teologisen selittämisen kannalta tunnustuksesta ilmenee myös pyrkimys selittää tapahtumat kirjoitusten toteutumisena. Formelin raamattuperusteluna onkin mitä ilmeisimmin Hoosean kirjan kuudennen luvun alku: "Hän on raadellut, mutta hän myös parantaa... kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös" (Hoos. 6:1,2).

    Varhainen tunnustusformeli on luonteeltaan deskriptiivinen. Kristus kuolee, haudataan, herätetään ja hän näyttäytyy. Formeli on sukua Luukkaan tallentamalle pääsiäislausumalle, joka puhuu Herran herättämisestä ja hänen näyttäytymisestään Simonille. Se on kuitenkin Luukkaan lausumaa laajempi ja sisältää teologista tulkintaa. Kristus on kuollut syntien tähden ja kaikki on tapahtunut kirjoitusten mukaan.

    Vastaavan tulkitsevan pääsiäislausuman Paavali on tallentanut Roomalaiskirjeen neljänteen lukuun: "Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden" (4:25). Kulttiterminologia on tuossakin lausumassa vahvasti esillä. Rikkomusten tähden tapahtunut alttiiksi antaminen on tuottanut vanhurskauden.

    Paavalin lainaama kaava (1. Kor. 15) ei ole liittynyt pelkästään julistukseen, vaan sitä on ilmeisesti käytetty myös kasteen yhteydessä. Samanlainen lausuma on nimittäin Paavalin ajatusten taustalla hänen esittäessään kasteteologiaa Roomalaiskirjeen luvussa 6:3-4.

      "Kristukseen Jeesukseen kastetut...
      kastettu hänen kuolemaansa...
      haudattiin yhdessä hänen kanssaan...
      Kristus... herätettiin kuolleista."

    Kohdassa tulevat esille samat piirteet kuin edellä Korinttilaiskirjeen luvussa 15. Kirjoittaessaan roomalaisille, joita hän ei ole aikaisemmin tavannut, Paavali on tarvinnut kiinnekohdan lukijoidensa elämäntilanteeseen. Sen hän on saanut seurakunnissa yleisestä kasteopetuksesta. Useimmat kuulijoista olivat saaneet kasteopetusta ja käyneet kasteella, osa oli ehkä juuri kastekoulussa. Lainaamalla kasteopetukseen liittyvää uskonlausumaa Paavali kykeni helposti tuomaan esille oman opetuksensa kristityn elämästä Kristuksessa.

    Roomalaiskirjeen kohta paljastaa siten, että ensimmäisissä seurakunnissa käytettiin passiokertomuksen järjestystä seuraavaa kaavaa kasteopetuksen materiaalina. Lisäksi on ilmeistä, että kaava ei ollut vain Paavalin omassa käytössä, vaan että sitä käytettiin laajalti muidenkin traditiopiirien seurakunnissa. Se käy ilmi siitä, että Paavali viittaa tunnustuksen avulla juuri sellaisiin julistajiin, joilla on muissa kysymyksissä ristiriitaa hänen kanssaan.

    Ylösnousemuslausumasta kehittynyt pääsiäistunnustus näyttäisi tämän arvion mukaan olleen hyvin keskeisellä sijalla ensimmäisten seurakuntien julistuksessa. Missionaarisen toiminnan ja pelastusjulistuksen kontekstissa tuo tunnustuslausuma on ohjannut myös puheiden sisältöä. Samaa voidaan aavistella myös Uuden testamentin sisältämien puheiden perusteella.

    Apostolien tekojen puheiden säilyttämät traditiot osoittavat, että yleisellä uskonlausumalla on ollut myös julistusta ohjaava tehtävä. Lähes kaikki puheet rakentuvat mainitun kaavan tapaan. Ap.t. 2:22ss: "Jeesuksen te surmasitte... panitte lakia tuntemattomat pakanat naulitsemaan hänet ristiin... Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt kuolleista... Jumala on korottanut hänet oikealle puolelleen... Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi" (samat piirteet ovat esillä puheissa kohdissa 3:13ss; 4:10; 5:30ss; 10:36ss; 13:22ss; 17:2ss). Näiden traditioiden erityispiirteenä on maininta Kristuksen korottamisesta Isän oikealle puolelle, jota perustellaan raamattuperustelulla Psalmista 110. Vastaava ajatus esiintyy Paavalilla kohdassa Room. 8:34, jossa mainitaan Kristuksen kuolema ja korottaminen Jumalan oikealle puolelle (vrt. Hepr. 1:3).

    Apostolien tekojen kohdat esittävät pelastusjulistusta hyvin yksinkertaisessa ja selkeässä muodossa. Puheiden yhteydessä mainitaan lähes poikkeuksetta yksi tai useampi termeistä parannus, kaste, syntien anteeksisaaminen. Piirteen perusteella ne on helppo sijoittaa luontevasti lähetystilanteeseen. Kontekstina on puhe kasteen kautta saatavasta pelastuksesta.

    Edellä käsitelty tekstimateriaali osoittaa, että varhaisessa seurakunnassa on käytetty uskonlausumaa, jolla on ollut melko vakiintunut muoto. Lausuma on puhunut Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, hautaamisesta, kuolleista herättämisestä ja kenties myös hänen taivaallisesta vallastaan. Lausumaa on eri tilanteissa hyödynnetty eri tavoin ja siihen on saatettu liittää erilaisia raamattuperusteluja. Lausetta "Jumala herätti Kristuksen kuolleista" on mahdollisesti käytetty jonkinlaisena tiivistelmänä kaavasta. Se on antanut yleiset puitteet opetukselle sekä rajannut seurakunnan sanomaa.

    Tällä uskonlausumalla on ollut yksinkertainen tehtävä: se oli pelastava sanoma. Se oli evankeliumi, joka siirsi ihmisen kuolemasta elämään, maailmasta taivaan valtakuntaan, tuomion alta pelastukseen. Alkukirkon ajoista lähtien ei ole ollut muuta kristillistä identiteettiä. Siksi apostolinen tunnustus yhä tänään sisältää ytimessään saman tunnustussisällön Herrasta, joka "kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista...". Siinä on taivaan ovi.