STI:n Kevätkurssi 1998 / 15.4.98 9.15 / Timo Eskola

Löytyykö Jeesus evankeliumitutkimuksen metodeilla?


Mikä historian tutkimuksen metodi on ollut apuna etsittäessä "historian" Jeesusta? Onko ns. historiallis-kriittinen tutkimus pyrkinyt nimenomaan historiassa eläneen Jeesuksen tutkimiseen? Nämä yksinkertaiset kysymykset johdattavat meidät historian tutkimisen metodien äärelle - ja vastaukset saattavat olla yllättäviä.

Historian tapahtumien yksityiskohtia on sinänsä melko yksinkertaista arvioida. Sitä paljon monimutkaisempi on kysymys syy-yhteyksistä erilaisten tapahtumien takana. Kuitenkin juuri tapahtumien syyt ja dynamiikka kiinnostavat historian tutkijaa eniten. Niiden selvittelijä on usein lähes kokonaan erossa dokumentoidusta historiasta - dokumenttien puutten takia. Siksi päättely joudutaan tekemään oletusten ja kuviteltujen tapahtumien avulla. Näitä oletuksia tutkija muodostaa luonnollisesti Uuden testamentin tekstien avulla. Silloin ratkaisevaan asemaan nousee kysymys tekstien käsittelemisestä.

Evankeliumikertomusten tarkastelussa tarvitaan monenlaisia välineitä. Eksegetiikan metodit pyrkivät selvittämään erityisesti kirjoittajan käyttämiä lähteitä, eri evankeliumikertomusten kulkua seurakuntien perinteessä sekä kertomusten tai traditioaineksen lopullista kokoonpanoa (eli redaktiota). Joidenkin mielestä tuo tutkimus on kylmän tieteellistä, varmaa ja objektiivista. Tieteen menetelmien arviointi on kuitenkin vähitellen osoittanut, että varmaa metodia ei tosiasiassa ole.

1. Kysymys metodeista.

    Tärkein metodinen löytö, joka on lähes jokaisen menetelmän takana, koskee tradition ja redaktion erottamista. Tätä lähtökohtaa soveltavat useimmat eri metodeista.

      1. Tekstikritiikki edeltää kaikkea tekstin sisällön historiallisuutta koskevaa tutkimusta.

        Tekstikritiikin avulla vertaillaan eri käsikirjoituksia ja haetaan varhaisinta tekstimuotoa.

      2. Kirjallisuuskritiikki ja lähdekritiikki kiinnittävät huomionsa tekstin yhtenäisyyden ongelmiin.

        Metodin avulla etsitään johdantoja ja liitoksia, jotka osoittaisivat lainatun lähdemateriaalin käytön. Evankeliumivertailu auttaa lähdemateriaalin rekonstruoimisessa. Lähdekritiikissä on laajassa mittakaavassa päädytty suuriin lähdeteorioihin, joista yleisimmän mukaan Matteus ja Luukas ovat käyttäneet lähteinään Markusta ja puhelähdettä (Q).

      3. Muotohistoria ja traditiokritiikki kiinnittivät huomionsa kirjallisten lähteiden sijaan suullisen tradition muotoihin.

        Kertomukset ovat evankeliumien sisällä kiinteitä, toisistaan helposti erotettavissa olevia kokonaisuuksia. Muotohistorian avulla halutaan luokitella tradition eri lajit (lajikritiikki). Tämä työskentely on luonteeltaan uskonnonhistoriallista, lähes uskontotieteellistä. Siksi tradition luokittelu sisältääkin hyvin voimakkaita hypoteeseja myös tradition synnystä ja käytöstä (miten esimerkiksi legendat tai ihmekertomukset syntyvät.) Traditiokritiikin avulla puolestaan pyritään rekonstruoimaan tradition aikaisempia vaiheita. Tätä työtä tehdään erityisesti evankeliumivertailun avulla.

      4. Redaktiokritiikki on muotohistorian jatke.

        Siinä mielenkiinnon kohteena on tradition kokoaminen ja toimittaminen (Dibelius). Useimmiten tutkimuksen tavoitteena on antaa selitys, miten evankelista on hyödyntänyt traditiota tuodakseen esille oman teologisen painotuksensa (Bultmann).

      5. Lingvistiset metodit koskevat tekstin tasoa.

        Lyhytkin katsaus osoittaa, että perinteiset eksegetiikan metodit käsittelevät tekstin kokoonpanoa. Ne eivät sellaisenaan edes pyri käsittelemään kysymystä historiassa eläneestä Jeesuksesta. Kuitenkin tutkijat ovat aina esittäneet käsityksiä myös Jeesuksesta. Millaista metodia silloin on käytetty?

    2. Mitä historian tutkimus sitten on?

      Tutkijan yritykset selittää tekstin oletettua taustaa perustuvat viime kädessä mielikuvitukseen ja oletuksiin. Syy siihen on yksinkertainen: tutkijalla ei ole mitään Raamatun ulkopuolista lähdettä, johon hän voisi verrata kertomusta. Meillä ei ole "suoraa tietoa" historasta. Vain synoptisten evankeliumien keskinäinen vertailu antaa hieman viitteitä siitä, miten kertomus on voinut muuttua perinteessä. Aina, kun tutkija selittää kertomuksen syntyä tai sen eri käyttötilanteita seurakunnissa, hän joutuu turvautumaan mielikuvitukseensa. Tutkijan täytyy tekstien äärellä kuvitella mahdollisia historian kehityskulkuja, syysuhteita ja perinteen välittämisen motiiveja. Niiden avulla hän rakentaa tekstin historialle oletetun mallin, joka selittää syntytilannetta tai kertomuksen kehittymistä.

      Historiallinen tutkimus on tyypillistä oletusten tekoa eli hypoteesinmuodostusta. Tekstit itse eivät anna riittävästi tietoa ja välineitä johtopäätösten tekemiseen. Raamatun kannalta tilanne on toisinaan jopa outo: eräät tutkijat väittävät, että "todellinen" historia ei ollut sellaista, mistä teksti puhuu. Silloin ainoa todellinen historiallinen lähde, Uuden testamentin teksti, joutuu pelkän oletuksen syrjäyttämäksi.

      Joissain asioissa oletukselle on toki olemassa perusteita. Perusteena voi toimia vaikkapa kertomuksen toisenlainen muoto rinnakkaisessa evankeliumissa. Perinteiset esimerkit näissä kysymyksissä koskevat esimerkiksi sokeiden parantamista Jerikon lähellä. Oliko Jerikon lähellä yksi sokea, kuten Markus ja Luukas kertovat (Mark. 10:46-52; Luuk. 18:35-43), vai kaksi sokeaa, kuten Matteus sanoo (Matt. 20:29-34). Kertomukset näyttävät muuten olevan aivan samanlaiset. Emme saa koskaan selville, montako sokeita oli, ja tältä osin joudumme jäämään tutkimuksessakin epävarmuuteen.

      Aivan toisenlaista olisi kuitenkin väittää - kuten on myös tehty - että Jeesus ei asettanut ehtoollista kiirastorstaina. Siitä kertovat kertomukset ovat nimittäin evankeliumeissa pääosin yhdenmukaisia. Jos joku väittää, että nämä lähteet ovat väärässä, hän joutuu tekemään oletuksen ilman mitään lähteitä. Silloin ns. historiallisen päättelyn perusteena on yksin tutkijan mielikuvitus. Onkin syytä kysyä, missä määrin pelkän mielikuvituksen voi tieteessä asettaa varsinaisia lähteitä vastaan.

      Moderni tiede pitää historian tutkimusta palapelinä, jossa osaset eivät aina tahdo sopia yhteen. Tutkijan selitys on yksi yritys rakentaa osista johdonmukainen palapeli. Toisinaan se onnistuu paremmin, toisinaan huonommin. Välillä peli täytyy hajottaa ja aloittaa uudelleen alusta. Historiallisen selittämisen ongelma on siinä, että selitysmallia on melko vaikea todistaa pitävästi. Perusteluina käytetään yleensä vain omia ratkaisuja. Siksi toisen tutkijan tulos on usein aivan toisenlainen. Tämä on totta myös Raamatun tutkimuksessa. Liekö missään tieteessä niin paljon erilaisia ja keskenään kilpailevia selityksiä kuin siinä.

    3. Jeesuksen sanojen aitouden kriteerit

      Varsinainen historian Jeesuksen opetuksia koskeva metodiikka koskee Jeesuksen sanojen aitouden kriteerejä. Niitä on käytetty ilman tarkkaa määrittelyä muun historiallis-kriittisen tutkimuksen rinnalla. (Käytön intensiteetti on vaihdellut eri aikoina. Suomalaisen metodiopin Riekkinen-Veijola ensimmäisessä painoksessa kriteerejä esiteltiin sivun verran. Toisessa laitoksessa oli jäljellä enää ylimalkainen esittely ja kehoitus varovaisuuteen soveltamisessa. Uusimmassa Jeesus-tutkimuksessa Nasaretilaisen historia puolestaan Syreeni herättää kriteerin jälleen eloon.)

      Kriteerien käyttö edellyttää tutkijalta jo ennalta näkemystä sekä Jeesuksen opetuksen luonteesta että varhaisen teologian sisällöstä. Kysymys on nimittäin teologian eri piirteiden erottamisesta toisistaan. Kriteereiden avulla on pyritty erottamaan Jeesukselle ominainen opetus toisaalta tuon ajan juutalaisesta teologiasta ja toisaalta varhaisen, pääsiäisen jälkeisen seurakunnan opetuksesta.

      Yleisimpiä tutkimuksen käyttämiä kriteerejä ovat ns. erilaisuuden kriteeri (dissimilariteettikriteeri) ja yhdenmukaisuuden (koherenssin) kriteeri. Erilaisuus on tarkoittanut yksinkertaisesti sitä, että Jeesuksen aito sana ei saa muistuttaa juutalaista teologiaa. Sen täytyy olla omaleimainen, koska muuten tutkija saattaisi pitää sitä jonkun muun juutalaisen opetuksena, joka on sijoitettu Jeesuksen suuhun. Toisaalta näiden ankarien kriteerien käyttäjät ovat yrittäneet erottaa Jeesuksen opetuksen pääsiäisen jälkeisestä opetuksesta. Aito sana ei heidän mielestään saa muistuttaa sellaista opetusta, jota seurakunnassa opetettiin pääsiäisen jälkeen.

      Jälkimmäinen kriteeri puolestaan liittyy "aidoiksi" havaittujen Jeesuksen sanojen sisällölliseen yhdenmukaisuuteen. Löydetyn Jeesuksen sanojen kokoelman tulee tutkijoiden mielestä olla riittävän yhdenmukainen, jotta sitä voisi pitää saman julistajan sanomana. Tämän kriteerin avulla on lisäksi voitu pitää joitain joukkoon sopivia, mutta muuten epävarmoja sanoja aitoina.

      Jo lyhyt tutustuminen näihin arviointiperusteisiin herättää monia kysymyksiä. Tutkimukseen perehtymätönkin huomaa heti, että kriteeri katkaisee yhteyden Jeesuksen ja muun juutalaisuuden väliltä. Jos sitä käyttää tarkasti, pitäisi olettaa, että Jeesus ei ollutkaan juutalainen eikä lukenut Vanhaa testamenttia! Yhtä ongelmalliselta vaikuttaa kriteeri, jonka mukaan Jeesuksen ja varhaiskristillisen seurakunnan välillä ei saisi olla suoraa yhteyttä. Kovin helppoa ei luulisi tällaisenkaan kriteerin käytön olevan, jos alkuseurakunnan perusti 12 Jeesuksen opetuslasta. Tätä arviointiperustetta on usein käytetty erottamaan Jeesuksen puheista kaikki sellaiset lauseet, joissa puhutaan Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta. Niistä puhuminen ei monien tutkijoiden mielestä voinut olla etukäteen mahdollista. Eikö Jeesus siis tiennyt kohtaloaan?

      Toinen suuri ongelma kriteerien kohdalla koskee teoriaa. Käyttäessään kriteeriä tutkija joutuu jo ennakolta päättämään, millaista on varhaiskristillisen seurakunnan teologia ja millaista "historiallisen" Jeesuksen opetus. Eihän hän muuten voi sanoa, missä nämä kaksi eroavat toisistaan. Mutta jos hän on jo etukäteen joutunut päättämään, mihin ero perustuu, niin mihin hän enää tarvitsee tutkimusta? Hänhän jo tietää, millaiseen tulokseen hänen pitää päätyä. Tällaisten kriteerien osoittautuessa heikoiksi tarvitaan enemmän avoimuutta uusille löydöille. Jeesus ei ole ennalta tiedettävissä. Lisäksi olisi annettava oikea arvo evankeliumien kertomuksille. Ne eivät suinkaan ole turmeltuneita tai pelkän mielikuvituksen tuotetta. Vaikka evankeliumien keskinäisellä vertailulla voidaan perustella muutoksia yksityiskohdissa, on itse sisältö pääosin aina säilynyt. Sen tietää jokainen tutkija, joka on työskennellyt tekstien kanssa.

    4. Perinteiset kriteerit suhteen ilmaisijoina

      Kriteerien arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota siihen, että tutkijan työskentely lähtee liikkeelle teksteistä tehtävistä huomioista. Evankeliumia ei voi kaataa juustomuottiin, koska silloin saa tulokseksi vain valmiin muotin muovaaman kuvan. Tiettyä muottia tutkija joutuu kuitenkin käyttämään, koska hän joutuu luokittelemaan tekstin aina valmiiden menetelmien avulla.

      Tekstin arviointi (eli siitä lausuttavien arvostelmien esittäminen) edellyttää tekstin vertaamista johonkin. Tekstin arvioimisessa on siten kysymys kahden asian välisestä suhteesta. Vertailuahan ei voi tehdä ilman suhdetta. Juuri tämä seikka on usein unohtunut evankeliumien tutkimuksessa.

      On syytä huomata, että useimmat ns. historiallisen kritiikin kriteereistä ilmaisevat jo sanoinakin suhdetta. Tällaisia ovat esimerkiksi edellä mainitut dissimilariteetti ja koherenssi. Sen lisäksi käytetään kriteerejä kuten analogia, joka jo sellaisenaan perustuu tapahtumien yleisen vastaavuuden arvioimiseen.

      Vuosisadan alkupuolen tieteelliselle tutkimukselle oli tyypillistä, että pelkät edellä mainitut, suhdetta kuvaavat termit esitettiin kriteereinä. Erilaisuus, dissimilariteetti, ei ollutkaan vertailua, vaan valmis kriteeri, jonka uskottiin auttavan historian Jeesuksen etsinnässä - tosin ehkä käytännössä useammin hänen kadottamisessaan. Tämä oli nykytieteen näkökulmasta katsoen tietysti ylilyönti ja virhearvio, mutta vielä 60-luvun jälkeenkin sitä on käytetty tutkimuksessa. Tätä on tukenut aikaisempi tiedekäsitys, joka uskoi vielä tieteen kaikkivoipaisuuteen ja kykyyn sanoa viimeinen totuus myös Raamatusta.

      Tuollainen käsitys kriteeristä ei kuitenkaan ole johdonmukainen. Itse suhde ei voi olla toisen jäsenensä kriteeri. Suhteessa toimii toisen jäsenen vertailukohtana aina toinen jäsen. Siksi kriteerinä ei voi toimia esimerkiksi pelkkä samankaltaisuus, "analogia", tai erilaisuus, "dissimilariteetti". Mikään asia ei voi olla vain "erilainen". v Kriteerinä onkin tosiasiassa aina se näkemys, johon Jeesuksen opetusta verrataan. Juuri sen kanssa tekstistä tehdyn huomion pitäisi olla analoginen, yhdenmukainen, tai dissimilaari, erilainen. Olemme päätyneet jälleen kerran takaisin alkuun. Jos tutkija jo ennalta päättää, millainen Jeesuksen aito sana ei voi olla, hän varmaankin luokittelee evankeliumit myös sen mukaan. Jos siis evankeliumeista löytyy Jeesuksen kuuluisa lause: "Ihmisen Poika annetaan ihmisten käsiin", se ei ole automaattisesti "samanlainen" kuin seurakunnan opetus. Toisin sanoen, se ei ole väistämättä seurakunnan keksimä lause, joka olisi myöhemmin vain laitettu Jeesuksen suuhun - vaikka useimmat radikaalin kauden tutkijat selittivät sen juuri siten.

      Lauseen arvioinnissa on otettava huomioon Jeesuksen koko opetus Ihmisen Pojasta. Sen lisäksi on katsottava, millaista kohtaloa Jeesus odotti omalle kohdalleen. Näiden arvioiden jälkeen lause vaikuttaakin jo monien tutkijoiden mielestä "erilaiselta" - mikäli tuota epäkelpoa sanaa käytetään esimerkin vuoksi. Kyseessä on tyypillinen opetus, jolla Jeesus kuvasi tietään "kärsivänä Herran palvelijana".

    Lopputulos: löytyykö Jeesus?

      Eksegetiikan metodeihin paneutuminen osoittaa, että kysymystä historian Jeesuksesta ei ratkaista niiden avulla. Metodeja ei ole edes tarkoitettu Jeesuksen opetuksen ja elämän hahmottamiseen. Toisaalta hänen sanojensa aitouden kriteerit osoittautuvat selitysteorioiksi jo sinänsä. Mistä sitten apu tutkimukseen? Selitykset Jeesuksen sanomasta ovat aina suuria hypoteeseja, joita koetellaan lähinnä sen mukaan, onko kokonaisuus uskottava. Jeesuksen sanojen hylkäämistä ei voi enää tehdä kevyesti, kuten radikaalin perinteen aikana tehtiin. Vain uudistamalla täydellisesti lähestymistapaa voidaan sanoa jotain rakentavaa Jeesuksen sanomasta ja sen yhteydestä apostoliseen sanomaan.