STI:n Kevätkurssi 1998 / 15.4.98 13.00 / Timo Eskola

Jeesus ja temppeli


Jeesuksen arvovalta Jumalan Poikana, joka vaati kuulijoitaan - aina papistoa myöten - tekemään parannuksen, oli monille liikaa. Toisille puolestaan hänen julistuksensa Jumalan valtakunnan toteutumisesta oli myönteinen merkki Israelille annettujen lupausten toteutumisesta. Vaatiessaan uskoa Jumalan pelastustekoon Jeesus edellytti kaikilta kohtaamiltaan juutalaisilta siirtymistä uuden pelastuksen ajan todellisuuteen. Tällaista vaatimusta korosti hänen profeetallinen toimintansa temppelin puhdistajana. Uhritoimitusten keskeyttämisen perusteena saattoi olla vain väite siitä, että tuon toiminnan tilalle tuli jotain uutta ja suurempaa. Jumalan tuulet puhalsivat temppeliin saakka.

Papiston, fariseusten ja kirjanoppineiden kanssa syntynyt vastakkainasettelu kärjistyi entisestään, kun Jeesus esitteli perustelunsa uudelle pelastuksen ajan todellisuudelle. Hänen kielteinen suhtautumisensa temppelin toimituksiin ja juutalaisen perinteen kritisoimisensa perustuivat hyvin radikaaliin väitteeseen: Jeesus katsoi itse lahjoittavansa seuraajilleen suuremman pyhyyden kuin temppeli.

Papillinen pyhyys Vanhassa testamentissa

    Vanhan testamentin laki, toora, käsitti ensinnäkin kymmenen käskyä ja käytännön elämän monia sääntöjä, mutta sen olennaisen osan muodosti kultillinen laki. Tämän keskeisimpiä tekijöitä taas olivat sapatin pyhittäminen, temppelijumalanpalvelus ja erilaiset puhtaussäännökset. Näiden pyhyyttä korostavien asioiden avulla varjeltiin Jumalan kunniaa kansan keskuudessa. Erityisen tärkeällä sijalla pyhyyttä koskevat säännöt olivat tietysti pappien elämässä.

    Osa Vanhan testamentin kulttisäännöstöä koski puhtaussäädöksiä, eli toisin sanoen käsityksiä epäpyhästä ja saastaisesta. Niiden tarkoituksena oli kuvata Jumalan pyhyyttä ja jumalanpalveluksen puhtautta vertauskuvallisella tavalla. Puhtaussäännöt koskivat monia elämän alueita. Käytännössä tavallisia ihmisiä koskivat etenkin ruokailua ja kanssakäymistä koskevat säännöt. Papeilla nuo säännöt olivat tarkempia ja temppelipalveluun liittyi luonnollisesti huomattavasti enemmän sääntöjä kuin kansan elämään.

    Pappeja koskevat säännöt olivat monenlaisia. Vanhassa testamentissa opetetaan niistä esimerkiksi seuraavasti. "Sano papeille, Aaronin pojille, näin: Älköön kukaan pappi saattako itseään epäpuhtaaksi menemällä edes sukuunsa kuuluvan vainajan lähelle." (3. Moos. 21:1). Papit eivät myöskään saaneet ajaa päätään paljaaksi, "eivät leikata partaansa sivuilta", koska he uhritoimituksen tähden olivat Jumalalle pyhitettyjä.

    Uhritoimituksiin liittyi myös muita, tarkkoja säädöksiä. "Uhraamaan ei saa tulla kukaan, joka on sokea, rampa tai kasvoiltaan tai ruumiiltaan epämuodostunut, kukaan, jolta on katkennut jalka tai käsi..." (3. Moos. 21:18-19). Vammainen pappi sai kyllä kulkea ja toimia temppelissä, mutta hän ei saanut toimittaa uhreja, "ettei hän häpäisisi mitään, minkä minä, Herra, olen julistanut pyhäksi" (3. Moos. 21:23).

    Käytännössä monet käskyistä koskivat vain papistoa, mutta esimerkiksi fariseusten liike oli omaksunut muita enemmän puhtaussäännöksiä elämänohjeisiinsa. Siitäkin pidemmälle menivät essealaiset, jotka ainakin Qumranissa edellyttivät vihkiytyneiltä jäseniltään lähes kokonaan papillista puhtautta.

    Monet säädöksistä ovat ymmärrettäviä, kunhan ne asetetaan oikeaan uskonnolliseen yhteyteensä. Esimerkiksi Qumranissa muistutetaan polttouhrin tuhkaa kokoavia pappeja siitä, että heidän täytyy puhdistautua rituaalikylvyssä sekä odottaa auringonlaskuun saakka. Vasta silloin he ovat kultillisesti puhtaita. Lisäksi muistutetaan, että yhteydet pakanoiden kanssa, ammonilaisten ja mooabilaisten kanssa, tuottavat kultillisen epäpuhtauden. Kultillisen epäpuhtauden tähden jokainen qumranilainen joutui kastautumaan kastealtaassa sekä aamulla että illalla.

    Temppelin puhtautta korostettiin Qumranissa erityisesti. Sinne ei sopinut päästää sokeita, kuuroja eikä kuohittuja - kuten jo Mooseksen kirjoissa oli määrätty. Pappien tuli yli kaiken varjella temppelin pyhyyttä. Tämän ohella muistutetaan varsin käytännöllisesti mm. siitä, että koirat tulee pitää temppeliin ulkopuolella, koska niillä on tapana syödä uhrieläinten luita.

    Vanhan testamentin näkökulmasta Jumalan pyhyttä varjeltiin sulkemalla sairaat ja vammaiset pois Jumalan välittömästä läheisyydestä ja uhritoimituksesta. Samalla tavalla Mooseksen lain ohjeita sovelsivat omaan toimintaansa Qumranin yhteisön hurskaat. Ruumiinvammasta kärsineet ihmiset eivät päässeet tuon papillisen yhteisön sisärenkaaseen.

    Tällaista taustaa vasten Jeesuksen opetus häikäisee kuin kirkas valo pitkään pimeänä olleessa huoneessa. Hän ei enää pohdi yksityiskohtia Jumalan pyhyyden varjelemiseksi, vaan todistaa täydellisen pelastuksen esiintulosta. Asia käy selväksi siitä vastauksesta, jonka Jeesus antoi Johannes Kastajan epäröiville opetuslapsille juuri ennen Johanneksen kuolemaa.

    Johanneksen opetuslapset kysyivät Jeesukselta, oliko hän lopultakin se "tuleva". Tällä he ilmeisesti tarkoittivat messiaanista Daavidin Poikaa, jonka pitäisi toteuttaa Daavidin suvun kuninkuus Israelissa. Jeesus vastasi heille messiaanisen kutsumuksensa mukaan, mutta samalla muuttaen heidän odotuksiaan: "Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju." (Matt. 11:5-6; vrt. Jes. 26:19; 29:18-19; 35:5-6; 61:1-2).

    Jeesuksen julistama pelastuksen aika muuttaa kaikki aikaisemmat näkemykset Jumalan pyhyydestä. Vanhan liiton aikana Jumalan pyhyyttä kyllä tuli varjella temppelissä, mutta todellisen pelastuksen koittaessa kaikki oli toisin. Silloin Jumalan kunnia ei enää ollut ristiriidassa vajavaisuuden ja sairauden kanssa. Silloin alkaa uuden luomisen aikakausi, jossa vajavuudet ja sairaudet parannetaan.

    Pelastuksen aika oli Jeesuksen mukaan nimenomaan heikkojen ja kärsivien aikaa. Vain sairaat tarvitsevat parantajaa. Siksi juuri murheelliset, köyhät ja vainotut olivat autuaita. Näille koitti pelastuksen aika. Nämä saivat kohdata Jumalan kasvoista kasvoihin.

    Jeesuksen seuraajat käsittivät siten pappeuden ja papillisen pyhyyden aivan uudella tavalla. Mihin tarvittiin uhreja ja pappien toimituksia, jos Jumala kerran oli alkanut uudistaa kaiken Jumalan Pojan toiminnan kautta? Jumalan Pojan yhteydessä ihmisillä olisi suurempi pyhyys kuin papeilla temppelissä. Heillä oli yhteys Jumalaan, joka ei vieroksu vajavaisiakaan, vaan luo heidät uusiksi. Tämä pyhyys oli Jeesuksen seuraajien etuoikeus.

Fariseusten puhtaussäännökset

    Käsitys Jeesuksen lahjoittamasta pyhyydestä vaikutti moniin seikkoihin. On ymmärrettävää, että Jeesus itsekin tarttui julistuksessaan esimerkiksi juuri edellä mainittuihin puhtaussäännöksiin. Niiden merkitys oli täysin muuttunut. Evankeliumikertomuksissa kohtaamme lähinnä fariseusten säännökset, joita vastaan Jeesus puhuu monessa kohdassa. Evankeliumien perusteella tiedämme myös Jeesuksen ajan fariseusten käytännöistä. "Fariseukset sen paremmin kuin juutalaiset yleensäkään eivät näet käy aterialle ennen kuin ovat pesseet kätensä, vaikkapa vain tilkkasella vettä... He eivät myöskään syö mitään torilta tuotua ennen kuin ovat vihmoneet sen. Monia muitakin tapoja he ovat ottaneet noudattaakseen, kuten juomamaljojen, saviruukkujen ja pronssiastioiden pesuja." (Mark. 7: 3-4).

    Mainitun rituaalisen vihmonnan ohella sääntöihin kuului kastautumisia, jotka suoritettiin mikve-altaissa. Niitä oli rakennettu taloihin sisälle, ja Jerusalemissa tehdyt kaivaukset ovat tuoneet monia myöhemmin päivänvaloon. Altaat olivat pieniä ammeita, joihin aikuiset kastautuivat varmistaakseen nimenomaan uskonnollisen puhtautensa.

    Jeesuksen johtama joukko Israelin "tosiuskovaisia" erottui silmiinpistävästi muusta juutalaisuudesta. He eivät noudattaneet niitä rituaalisia säädöksiä, jotka olivat useimmille luovuttamattoman tärkeitä. Siksi fariseukset herättivät tästä kysymyksen. "Miksi sinun opetuslapsesi eivät elä isien perinnäissääntöjen mukaan, vaan aterioivat epäpuhtain käsin?" (Mark. 7:5).

    Puhtaussäännöksien merkitys oli Jumalan pyhyyden korostamisessa. Jeesuksen seurassa tämä puhtaus tuli Jumalan omasta pelastusteosta, ei vertauskuvallisten kultillisten toimintojen kautta.

Sapatin pyhyys

    Suureksi ongelmaksi hurskaille juutalaisille muodostui myös Jeesuksen suhtautuminen sapattiin. Monet muistavat kertomuksen, jossa opetuslapset katkoivat kulkiessaan tähkäpäitä pellon laidalta. Se oli arkena hyvin tavallinen asia. Peltoihin piti Mooseksen lain mukaan jättää huono-osaisia varten alue leikkaamatonta viljaa, jotta köyhätkin saisivat välttämättömän hengenpitimen.

    Opetuslapset erehtyivät poimimaan tähkiä sapattina, jolloin ei saanut tehdä mitään työtä, ei edes nostaa neulaa lattialta tai ojentaa leivänkannikkaa kerjäläisen käteen. Teosta kiinni jääneenä Jeesus joutui vastaamaan joukkonsa käyttäytymisestä, joka oli selvästi Mooseksen lain vastaista. Hänen vastauksensa tähän oli riemullinen ja rohkea. "Ettekö ole koskaan lukeneet, mitä Daavid teki... Hän meni... Jumalan huoneeseen ja otti uhrileivät, söi ja antoi miehilleenkin, vaikka niiden syöminen oli sallittua ainoastaan papeille... Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. " (Mark. 3:25-27).

    Daavidin miehet olivat sotaretkellään turvautuneet temppelin uhrileipiin, kun eivät enää muuta ruokaa löytäneet. Näiden miesten tavoin Jeesuksen opetuslapsijoukko kulki nyt vertauskuvallisesti Jumalan temppelissä. Jeesuksen mielestä pelto oli kuin Jumalan huone, jossa opetuslapset söivät tarpeeseensa ruokauhrin antimia. Mistä tällainen vakaumus saattoi tulla? Vastaus on yksinkertainen: uudessa Jumalan valtakunnan todellisuudessa opetuslapset elivät sapattia koko elämällään. Heillä oli täydellinen yhteys Jumalaan, jonka tahto ja kuninkuus toteutuvat heidän kohdallaan heidän seuratessaan Jeesusta. Jeesus oli heille temppeli, joka pyhitti heidän toimensa. Häntä suurempaa pyhyyttä ei mikään maan päällä voinut antaa.

    Sapattina viljan leikkaaminen ei siten ollut sapatin rikkomista, kun se tapahtui Jeesuksen seurassa. Hänen seurassaan nimittäin toteutui todellinen sapatti joka päivä. Jokainen ateria oli sapattiateria. Sapatin tarkoitus oli pitää yllä yhteyttä Jumalaan. Opetuslasten yhteys Jumalaan totetui siinä valtakunnassa, johon heidät oli otettu lapsiksi Jumalan armosta. Tuollainen käsitys sapatista näkyy myös Jeesuksen itsetietoisesta ilmoituslausumasta: "Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra" (Mark. 3:28).

    Nämä esimerkit kertovat jo sen, millainen itseymmärrys vallitsi opetuslapsijoukossa. Jeesuksen seuraajat uskoivat elävänsä sapattia koko elämällän. He ajattelivat asuvansa temppelissä, kun he asuivat Jeesuksen kanssa. Jumalan pyhyys ympäröi heitä joka päivä.

Hääjuhlien aika

    Kun kysymys tuli paastoamisesta, Jeesuksen sanoma pääsi loisteliaalla tavalla oikeuksiinsa. Paastoaminenhan liittyi katumukseen ja Jumalan kohtaamisen valmisteluun. Sitä suoritettiin vanhan liiton aikana esimerkiksi ennen suuria temppelin juhlia. Jeesuksen seuralaisten kohdalla myös tämä aihe erotti heidät perinteisestä juutalaisesta elämästä ja uskosta. Uskonnolliset juutalaiset saivat jälleen kerran vettä myllyynsä. He ovat olleet aivan vakuuttuneita siitä, että Jeesus pilkkaa perinteitä ja jättää Jumalan käskyn täyttämättä. Mutta mitä teki Jeesus?

    Kysymykseen, miksi opetuslapset eivät paastoa, Jeesus vastasi: "Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan!" (Mark. 2:19). Tämä vastaus asetti koko kysymyksenasettelun päälaelleen. Mutta miten?

    Hääjuhla oli tyypillinen lopun ajan eskatologista riemua kuvaava vertauskuva. Jeesus rinnasti oman toimintansa siihen viimeisten päivien uudistukseen, missä eskatologinen ilo Jumalan yhteydessä on jo alkanut. Tämän kuullessaan juutalaiset muistivat profeetta Jesajan opetuksen siitä, että Jumala itse on viimeisenä päivänä kuin sulhanen, joka iloitsee morsiamestaan: "niin kuin sulhanen iloitsee morsiamestaan, niin sinun Jumalasi iloitsee sinusta" (Jes. 62: 5).

    Messiaan aikaa verrataan Jesajan kirjassa myös juhla-ateriaan. Jerusalemia tarkoittaen Jesaja kirjoittaa: "Tällä vuorella Herra Sebaot valmistaa pidot kaikille kansoille, herkkuruokien aterian... Tällä vuorella hän repäisee pois verhon, verhon kaikkien kansojen yltä" (Jes. 25:6-7). Tällä Jesajan mainitsemalla juhla-aterialla on aivan tietty syynsä. "Kuolema on nielty ainiaaksi, Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet... Sinä päivänä sanotaan: 'Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät" (25:8-9).

    Tämä riemu on Jeesuksen opetuksen perustana. Paaston sijaan on tullut juhlapöytä. Pelastuksen aika on koittanut. Syömäriksi ja viinin juojaksi haukuttu Jeesus ei suinkaan ollut perinteen pilkkaaja. Hän oli radikaalin eskatologisen ilon julistaja, pelastuksen tuoja.

    Evankeliumeista näemme, miten Jeesus toimi jumalallisin valtuuksin. Hän toi mukanaan taivaan valtakunnan maan päälle. Hänen yhteydessään avattiin meille uusi, täydellinen temppeli. Jeesus itse antaa meille synnit anteeksi. Hän itse on meidän pyhyytemme. Tällainen toiminta tietysti ennakoi jo pääsiäisen tapahtumia. Jeesus oli antautunut sille tielle, jolla hänet uhrattiin. Hän antoi itsensä uhriksi meidän edestämme. Siksi hänen aloittamansa valtakunta on todellinen. Se on täydellinen temppeli, jossa me kaikki olemme Jumalan pappeja ja Hengessä me elämme jatkuvasti "kaikkeinpyhimmässä", Vapahtajamme Kristuksen kanssa.