Dos. Timo Eskola, Suomen teologinen instituutti, 29.4.1998


Uskonvanhurskaus ratkaisee Jumalan kaikkivaltiuden ongelman

- välttämättömiä tarkistuksia moderniin teologiseen keskusteluun


Teodikean ongelma on niin yleinen uskonnonfilosofian aihe, että se on aikojen kuluessa pelkistynyt yksinkertaiseksi kysymykseksi. Voiko pahalla maailmalla olla hyvää Jumalaa? Meidän sukupolvemme kohdalla pahan maailman symbolina ovat olleet Hitlerin Saksa ja toisen maailmansodan kauhut. Maailmansodan ahdistus ajoi eurooppalaisen älymystön sodan jälkeen mielipuolisuuden partaalle. Tuska synnytti Ranskan eksistentialistien keskuudessa absurdin filosofian. Järjettömyyden keskeltä ei enää löytynyt kiintopistettä modernille ihmiselle. Absurdin filosofian päätulkki oli Albert Camus, yksi Ranskan kuuluisimmista nobelisteista. Camus esitteli teodikean ongelman paradoksin muodossa kirjassaan Kapinoiva ihminen (1951). "Mehän tunnemme vaihtoehdot: joko emme ole vapaita ja kaikkivaltias Jumala on vastuussa pahasta. Tai sitten me olemme vapaita ja vastuussa, mutta Jumala ei ole kaikkivaltias." Hitler ja Jumala - tai ei kumpaakaan.

Seurakuntapastori A. Kylliäinen hätkähdytti suomalaisia nostaessaan teodikean ongelman myös teologian keskeiseksi periaatteeksi. Hänen mukaansa maailman pahuus ja kärsimys ovat osoitus siitä, että "Jumala ei voi olla sekä rakastava että kaikkivaltias". Se, mikä Camus'lle oli taistelevan ateismin argumentointia, on nyt Kylliäiselle uuden, tiedostavan teologian premissi.

Tällaiseen lähtökohtaan liittyy useita ongelmia. Teologisesti merkittävin niistä on se, että Raamatun ei katsota antavan mitään vastausta teodikean ongelmaan. Se on valitettava premissi, sillä modernin judaistiikan ja Paavali-tutkimuksen näkökulmasta juuri teodikean ongelma nousee kristillisen pelastuskäsityksen vastapooliksi. Kysymys Jumalan kaikkivaltiudesta antaa esimerkiksi Paavalin vanhurskauttamiskäsitykselle sen erityislaadun.

1. Kriisit ja teodikean teologia.

    Toisen temppelin ajan juutalaisuutta leimasi ongelma, joka asetti koko juutalaisen identiteetin kyseenalaiseksi: Jumalan valittu kansa joutui kohtaamaan kriisejä vuosisadasta toiseen. Niitä loivat pakkosiirtolaisuus, Aleksanteri Suuri keskenään taistelevine jälkeläisineen, Antiokhos Epifanes ja lopulta Rooman hirmuvalta, joka johti temppelin tuhoamiseen. Jumalan lupausten ja historian mukanaan tuomien koettelemusten välillä oli suuri ristiriita. Se herätti kysymykset Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja hänen halustaan auttaa kansaa. Toisen temppelin ajan juutalainen teologia on siten ennen kaikkea teodikean teologiaa. Aihe nousi esiin esimerkiksi juutalaisessa viisausteologiassa muodostaen sen keskeisen ongelmanasettelun. Toisaalta se on luonteenomainen kaikelle apokalyptisiä piirteitä sisältävälle kirjallisuudelle.

    Habakuk malliesimerkkinä. Habakukin kirjassa eletään todennäköisesti kuningasajan rappion keskellä ja aavistellaan Babylonian vallan kasvua. Profeetan julistus alkaa tuskaisalla teodikean ongelmalla: "Kuinka kauan minun pitää huutaa, etkö kuule minua Herra?... Miksi annat minun nähdä vääryyden tekoja, kuinka kauan annat pahuuden vallita?" (Hab. 1:2,3). Ahdistuksen alla syntyvä teologia kysyy kahta kysymystä: kuinka kauan ja miksi. Habakuk määrittelee epäilyn Jumalan vallasta suorastaan klassisella tavalla. Hurskas kärsii, mutta jumalaton menestyy. "Miksi siis katselet petollisuutta, miksi vaikenet, kun jumalaton nielee hurskaan?" (Hab. 1:13). Habakuk vastaa: kansa joutuu tosin kärsimään omien syntiensä tähden, mutta rangaistus tulee kyllä aikanaan kohtaamaan myös jumalattomia. Vastauksen huippukohdan muodostaa jae 2:4: "Mutta vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena". Uskollisuus Jumalan tahdolle ja pitäytyminen Mooseksen lakiin tuottavat kansalle elämän. Tämä synnyttää soteriologisen dualismin.

    Qumran ja hasmonealaiset. Qumranissa yhteisön synnyttänyttä kriisiä selitetään Habakukin kirjan kommentaarissa. Siinä jumalattomat ovat temppelin pappeja, jotka vainoavat Qumranin hurskaita. Heidän johtajansa, ylimmäinen pappi, on Paha pappi, joka on kaiken vainon takana (1QpHab II, 2; V, 11; VIII, 7-13, 16; IX, 9; XI, 4-5; XII, 8-9). Habakukin kirjan esikuvallisuus ja profeetallinen sana toteutuvat kirjoittajan mielestä yksityiskohdissaankin yhteisön elämässä. Hurskaat ovat joutuneet jälleen kerran vainon alle. Heitä voi auttaa vain Jumala, joka lopulta on kaiken takana. Niinpä teodikean ongelma ratkeaa Habakukin kirjan kommentaarissa täysin alkuperäisen profetian mukaisesti. "Mutta vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena. Tulkittuna tämä tarkoittaa kaikkia, jotka noudattavat lakia Juudan suvussa. Jumala tulee pelastamaan heidät tuomion talosta heidän kärsimyksensä tähden ja heidän Vanhurskauden opettajalle osoittamansa uskollisuuden tähden." (1QpHab VII, 17-VIII, 2). Qumranin yhteisön jäsenet olivat niitä vanhurskaita, jotka olivat antautuneet Mooseksen lain seuraamiseen koko elämisellään. Synergistisen periaatteen mukaan he olivat silloin niitä, jotka olivat saavuttaneet Jumalan armon ja pelastuksen. Qumranin lahkossa soteriologinen dualismi kärjistyi.

2. Paavali ja Jumalan uskollisuuden ongelma.

    Roomalaiskirjeen kolmannessa luvussa Paavali pohtii Israelin uskottomuuden merkitystä lähes perinteiseen viisausteologiseen tapaan. "Mutta vaikka jotkut ovatkin olleet epäuskoisia, ei kai heidän epäuskonsa tee Jumalan uskollisuutta tyhjäksi? Ei toki! Vaikka kaikki ihmiset olisivat valheellisia, Jumala on luotettava." (Room. 3:3-4a). Kysymyksenasettelu on sama kuin juutalaisessa teologiassa. Valittu kansa oli langennut ja hylännyt Jumalansa. Ihmisten syntien tähden Jumalan lupaukset eivät toteutuneet kansan keskuudessa. Siksi oli kysyttävä, miksi Jumala ei varjellut kansaansa ja säästänyt sitä synnistä.

    Paavalin vastaus kertaa yllättävän pitkälle juutalaisessa viisausteologiassa esiintyneitä näkemyksiä. Synti on aina ihmisen syytä, eikä siitä voi syyttää Jumalaa. Ihmisen synnin vastakohtana puolestaan on Jumalan oikeudenmukaisuus: hän tulee toteuttamaan tuomionsa ja tekemään tiliä synnin kanssa. Kansan lankeemukseen ja samalla teodikean ongelmaan on Paavalin mielestä vain yksi vastaus: Jumalan tuomio. Paavalin mielestä olisi väärin ajatella, että Jumala olisi vastuussa synnistä ja toteuttaisi tuomionsa väärämielisesti. Jumala ei ole väärämielinen, kun hän antaa vihansa kohdata syntistä maailmaa (j. 5). Oikeudenmukaisella tuomiollaan Jumala tekee oikeuden vääryyttä kokeneille ja rankaisee vääryyden tehneitä. Paavali käsittelee teodikean ongelmaa siten periaatteessa samoista lähtökohdista kuin toisen temppelin ajan teologia.

    Tuomion aiheen osalta Paavali liittyy juutalaiseen teodikea-pohdintaan. Soteriologista dualismia hän ei kuitenkaan opeta samalla tavalla kuin juutalaiset edeltäjänsä. Paavali ei kuvitellut, että ongelma poistuu karsimalla syntiset pois Jumalan kansasta. Synnin ongelma on laajempi. Koko ihmiskunta elää synnin vallassa. Kaikki syntiset ovat jo Jumalan tuomion alaisia ja kadotuksen omia. Paavalin antropologia on synkkä: "kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta" (Room. 3:23). Tämän soteriologian perusteesin mukaan Paavali polarisoi juutalaisten aseman suorastaan paradoksaalisesti. Roomalaiskirjeen kolmannen luvun puolivälissä hän sanoo: "Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa." (3:9).

    Paavalin synkkä antropologia on osa hänen vanhurskauttamisteologiaansa. Nuo "kaikki" synnin alla olevat "saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi" (3:24). Näin teodikea-problematiikka on suoranaisesti Paavalin vanhurskauttamiskäsityksen taustalla. Kolmannen luvun alussa Paavali perustelee sitä, että soteriologinen dualismi ei ole oikea vastaus Jumalan uskollisuuden ongelmaan. Pelastus ei tule hurskaille, vaan syntisille - ja juuri siksi Jumalan oikeamielisyys on taattu.

    Kolmannen luvun lopussa Paavali selittää pelastuskäsitystä vielä yhteenvedossa: "Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta, mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen" (3:25-26). Israelin (ja koko maailman) kärsimyksen aika ei ole jäänyt vaille Jumalan huomiota. Hän on kuitenkin viivyttänyt tuomiotaan ja jättänyt synnit rankaisematta. Se, mikä ihmisten näkökulmasta on Jumalan vaikenemista ja heikkoutta, on Paavalin teologian mukaan hänen pitkämielisyyttään ja armoaan. Teodikean ongelman ratkaisee uskonvanhurskaus, jonka Jumala antaa lahjaksi Jeesuksen Kristuksen antaman sovitusuhrin perusteella. Tämä teodikean teologia on nähdäkseni myös syy siihen, että Paavali Roomalaiskirjeen alussa puhuu uskonvanhurskaudesta lainaten nimenomaan Habakukin teodikea-pohdinnan avainjaetta (Room. 1:17).

3. Raamattuteologian merkitys modernille keskustelulle.

    Paavalin opetus antaa mielenkiintoisia näkökulmia ajankohtaisiin keskustelunaiheisiin. Esimerkiksi viime kuukausien kohuväitettä "kaikki pääsevät taivaaseen" on käsitelty lähes kokonaan ilman tiedemaailman kommentointia. Se on johtanut yksipuolisuuksiin. Keskustelussa on annettu kuva, että Raamattu ei ensinkään ratkaisisi teodikean ongelmaa. Esimerkiksi Kylliäisen kuvaus kristinuskosta jää irvikuvaksi Raamatun sanomasta. Jumalaa ei pidetä pyhänä ja Kaikkivaltiaana, jonka lopullinen oikeudenmukaisuus toteutuu viimeisellä tuomiolla. Pahan ongelmaan ei anneta mitään vastausta, koska pahaa pidetään Jumalan tuottamana. Jumala ei ota kantaakseen synnin taakkaa uhraamalla oman Poikansa ja tekemällä hänet kiroukseksi meidän puolestamme. Siksi Jeesus ei ole ainutlaatuinen Vapahtaja, joka yksin voi pelastaa meidät kadotuksesta. Pelastus ei enää ole Kristuksen uhrautuvan rakkauden lahja syntiselle. Sen sijaan kaikki saatellaan taivaaseen Jumalan heikkouteen vedoten. Teodikean ongelman periaatteena on, että Jumalalla ei ole "oikeutta" jättää ketään taivaan ulkopuolelle.

    Raamatuntutkimuksen näköala on toinen. Kristillisen uskonkäsityksen avainkohta, uskonvanhurskaus, on suora vastaus juutalaisen teologian kyselyyn Jumalan kaikkivaltiudesta. Jos luterilainen teologi rakentaa modernia ideologiaa hyläten tämän lähtökohdan, hän tekee sen tietoisesti Raamatun näkemystä vastaan.

    Tiettyjä huomioita voidaan esittää myös ekumeenisesta keskustelusta. Katolisen kirkon perinteisessä näkemyksessä korostuvat sellaiset uskonpuhdistuksen hylkäämät aiheet, jotka esiintyivät jo juutalaisessa teologiassa: vapaa tahto, ihmisen aktiivinen toiminta pelastuksen hyväksi ja hyvien tekojen ansiollinen merkitys. Tämä johtuu osin siitä, että katolilaiset käyttävät perusteluissaan luterilaisten hylkäämiä Vanhan testamentin apokryfikirjoja. Ekumeenista keskustelua ajatellen ei vaikuta kovin hedelmälliseltä, että uudessa ekumeenisessa asiakirjassa haetaan ratkaisua kajoamatta näihin ongelmiin. Yksimielisyyttä kristinuskon peruskiveksi tulleesta uskonvanhurskaudesta ei voi pitää kovin kattavana, jos toinen osapuoli yhä opettaa vapaan tahdon tärkeyttä ja vanhurskauden lisääntymistä hyvien tekojen kautta. Suunta näyttää kulkevan pois päin Paavalin vanhurskauttamiskäsityksestä.