Seurakunnan työntekijä moniarvoisuuden vaatimusten paineissa

Kirkko tänään-luentosarja / Kirkkoherra Teuvo Huhtinen / 20.3.96.

1. Seurakunta ja seurakunnan työntekijä

Jo aihe paljastaa, että tämän luennon tarkoituksena on ottaa esiin käytännön näkökulma seurakunnan työntekijän työkenttään.

Mikä on seurakunnan työntekijä ja millainen on luonteeltaan seurakunta, yhteisö, jossa hän toimii? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Selvä kutsumustietoisuus ja siitä nouseva motivaatio ovat elintärkeitä jokaisen tehtävän haasteissa ja paineissa. Tämän tosiasian tuntevat kaikki itseään kunnioittavat työyhteisöjä kouluttavat ja hoitavat tahot.

Kun on kysymys kristillisen seurakunnan työntekijästä, ymmärrämme että tehtäväksianto on viime kädessä seurakunnan Herran, Kristuksen. Tämä perusasia on jokaisen seurakunnan työntekijän tiedostettava. Ja taas; tämän seikan kieltäminen pudottaa kaiken logiikan keskusteltaessa seurakunnan työntekijän motivaatiosta ja linjauksista työssään.

Länsi-Suomalainen kristillisyys korostaa mielellään papin kutsumuksessa ajatusta, että pappi on Herran Sebaotin enkeli. Raamatullisena perustana on Mal 2:7. "Sillä papin huulten pitää tallettaman tieto, ja hänen suustansa etsitään opetus; sillä hän on Herran Sebaotin sanansaattaja." Papin ammatti niinkuin jokaisen seurakunnan työntekijän ammatti on kutsumusammatti. Tämä on syytä jokaisen itselleen selvittää. Ilman sitä ei kestä kutsumuksen kiusauksissa ja paineissa. Toisaalta selvä kutsumustietoisuus antaa positiivisen, turvallisen motivaation ja luottamuksen varsinaiseen työnantajaan - joka kaiken lisäksi on rikas, voimallinen ja runsas lahjojen antaja kaikella tavalla.

Kun virkaan kutsutaan, viralle määritellään tehtäväkuva, viran johtosääntö. Siinä syvintä auktoriteettia käyttää "Varsinainen Työnantaja" ja hänen seurakunnalle antama asiakirja, Raamattu.


2. Kutsumukseen valmistautuminen

Nuori pappi ja seurakunnan työntekijä joutuu omakohtaisesti käymään läpi kutsumuskysymyksessä - ja onkin syytä käydä. Se on oma prosessinsa, kiusausvuorikokemuksensa; selvittää itselleen, mikä on minun kutsumukseni ja työnäkyni. Se on perusta myös käytännön linjauksilleni, joita työssäni noudatan.

Opiskeluaika on tässä mielessä etsikkoaikaa - monelle jopa kriisin aikaa. Mutta kun työnäky on selkiintynyt, voidaan sitten kohdata ehyellä sydämellä ja turvallisella mielellä oman rintamakosketuksensa tämän päivän seurakuntatyön käytännön kentällä.

Oman teologisen substanssin vahvistaminen on elintärkeää. On tiedostettaa, mikä on minun uskoni sisältö, fides quae. On vahvistuttava omakohtaisessa uskossa, sydämen usko, kirkkoisät nimittivät sitä fides quo. On tiedettävä, mitä tekee ja miksi tekee. Siksi Raamatun, oman luterilaisen uskonkäsityksen tunteminen ja omakohtainen sisäistäminen ovat tärkeitä. Samoin keskeisten kitkakohtien kohtaaminen ja mahdollisuuksien mukaan ennakoiminen; sen missä tänään Raamatun sana ja ajan henki ovat syvimmin napit vastakkain. Tämä on opiskeluajan oikeata kustannusten laskemista.

Niiden kautta saadaan se ulkonainen ja sisällinen hengellinen aseistus, joka kaikilta osin tarvitaan hengellisessä työssä, tämän päivän seurakuntatyössä. Kun sitten kohdataan työ, vaiva ja risti, siihen on valmistauduttu.


3. Tehtävän hyvä hoitaminen

Haluan tässä luentoni alussa ottaa myös joitakin aivan käytännöllisiä asioita esille, koska niillä on paljon merkitystä seurakuntatyössä.

Hoida fyysistä ja henkistä kuntoasi. Ihminen, Jumalan luoma, on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos fyysinen kunto on kovin heikko, se vaikuttaa henkiseen kestävyyteen. Masennukset, kärttyisyys, pinnan palaminen luovat maaperää pahemmalle itsessä ja työympäristössä. Ja taas: On hieno saada hoitaa hengellistä virkaa ajan ristiaallokkojen keskellä iloisella ja levollisella mielellä.

Ole ystävällinen ja asiallinen ystävien ja vihamiesten kanssa. Muista, että he kaikki ovat Jumalan luomia ja Kristuksen lunastamia. Viime kädessä ihminen ei ole vihollinen, vaan se, minkä hengen lapsi hän on. "Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa" Rm12:18. Sydämellisellä ja nöyrällä suhtautumisella ei ratkaise kaikkia ongelmia, mutta sillä säästyy monelta turhalta riesalta. Jeesuksen kultainen sääntö on erinomainen kriteeri suhtautumistavassa lähimmäisiin.

On syytä valvoa, että silloinkin kun ajaudemme napit vastakkain Jumalan sanan tähden jonkun kanssa, siinä Jumalan luoma ja Kristuksen lunastama ihminen. On tärkeätä, etteivät negatiiviset intohimot pääse valtaamaan meidän sydäntämme; viha, pelko, katkeruus, kateus, ylpeys. Ne ovat väkeviä voimia, jotka jäytävät ihmisen hajalle

Seurakunta työyhteisönä sisältää siis tiettyyn rajaan saakka normaalin henkilöstöpolitiikan omine lainalaisuuksineen. Samoin hallinnon ja organisaation. On hyvä tuntea myös tässä mielessä, millainen se yhteisö on, johon menen ja mikä on minun asemani siinä.

Kaiken kaikkiaan; hyvä järjestys, valmius sietää pahaa, valmius erilaisten ihmisten ihmisten kohtaamiseen ja halu kehittyä kaikessa. Nämä ovat käypää tavaraa missä tahansa työyhteisössä - mutta myös kristillisessä seurakunnassa.


4. Moniarvoisuus tänään ja UT:n aikana

Luennon aihe on kuitenkin "Seurakunnan työntekijä moniarvoisuuden vaatimusten paineissa". Ehkä joku siksi pitää aiheen kannalta toisarvoisena sitä, mikä edellä on mainittu. Sen huomioimisella säästyy kuitenkin turhilta sähläyksiltä ja voi keskittää energiansa Jumalan valtakunnan varsinaisiin haasteisiin. Raamatun ilmaisua käyttääkseni, "Hänellä (seurakunnan kaitsijalla) tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan."

Tämän luennon painopiste on siis kuitenkin seurakunnan työntekijä ja moniarvoisuuden vaatimusten paineet. Tämä moniarvoisuus lähtee liikkeelle jo itse seurakunta- tai kirkkokäsitteen määrittelystä. Karkeasti hahmottaen käsitysten perusero tuntuu olevan seuraava. Missä tahdotaan korostaa alati muuttuvia käsityksiä, missä pyritään ohjaamaan kirkkolaiva aina myötävirtaan kulloisenkin ajanvirtauksen kanssa, siellä puhutaan mielellään kansankirkosta, joka on kirkkohistoriallinen käsite. Sitä sovelletaan sitten dogmaattisena käsitteenä. Sinänsä käsite kansankirkko ei ole mikään paha termi - päinvastoin, mutta sen dogmaattinen soveltaminen on johtaa kirkkolaivan kareille. Tapahtuu eräänlainen silmänkääntötemppu. Kun pitäisi linjata esim. kirkon kasuaalitoimitusten (kasteet, vihkimiset, homovihkimiset, hautaukset jne.) käytäntö, ei avatakaan Raamattua tai Tunnustuskirjoja, vaan tehdään ajan hengen tilauksesta mitä vain, mittatilaustyönä - olemmehan kansankirkossa. Seurakunnan tuntomerkit, raamatulliset kriteerit, tunnustuskirjat saavat väistyä, kun niiden yläpuolelta kuuluu varsinaisen auktoriteetin sana: "Olemmehan kansankirkossa".

Valvova kirkko ja sen työntekijä on taas käytännön linjauksissaan lähtenyt siitä, että kirkon olemuksen ja käytännön toiminnan kriteerit ovat samat aikakaudesta ja ymärillä olevista käsityksistä riippumatta. Juuri tässä on muistettava, mikä oli se Sitz im Leben, jonka keskellä Jeesus ja apostolit julistivat sanomansa: Roomalainen pakanavalta, kristinuskoa vastaan paatuva (Room 11:25) juutalaisuus ja kreikkalaishellenistinen pakanuskontojen ilmapiiri keskellä. Siellä jos missä, Jeesus ja kristityt olivat jyrkässä mielessä "toisinajattelijoita". Ja Paavalin toteamus: "Minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista", käy harvinaisen selväksi.

Näin olemmekin tulleet keskelle aihettamme; moniarvoisuus ja seurakunnan työntekijä. Puhumme ensin moniarvoisuudesta yleensä, kaikkina aikoina, sitten moniarvoisuudesta tänään.

Viittasimme äsken siihen tilanteeseen, jossa kristinusko syntyi. Huomaamme, että moniarvoisuus ei ole tämän päivän keksintö. Tämä on syytä syvästi tiedostaa. Emme voi raamatullisessa mielessä koskaan löytää kirkon toimintamallia, jossa suurjännite maailman ja Jeesuksen välillä olisi poissa. Koko Uusi Testamentti on varsinainen lataus tässä mielessä. Hyvin läheltä asiaa tarkkaillut, yksi Jeesuksen läheisimmistä sanoo: "Maailma ei häntä tuntenut" Joh1:10). Jeesus itse toteaa maailmasta: "minua se vihaa, sillä minä todistan siitä, että sen teot ovat pahat." (Joh7:7). Jeesuksen diagnoosi maailmasta on sille "liian kovaa tekstiä". Toimeliain ja - niinkuin meistä näyttää - inhimillisesti lahjakkain apostoleista oli aikansa vastuullisten kriitikoiden mielestä "ruttotauti ja metelinnostaja" (Ap24:5). Joskus tuntuu siltä, että ns. tunnustavillakin kristityillä on se luulo, että tänään asiat voidaan maailman kanssa hoitaa hyvässä järjestyksessä, rakkaudessa ja yhteisymmärryksessä - paljon paremmin kuin Kaanaan maalla Jeesus teki. Siellähän tilanne ajautui mahdottomuuteen kansan villisti ulvoessa: ristiinnaulitse - tai luullaan, että tänäpäivänä myönteisesti ja empaattisesti nykyihmisen kohtaava ihminen paljon paremmin ohittaa ne kärjistykset, joiden takia Paavalin välit menivät täysin jumiin sekä juutalaisten (ks esim. Ap22:22: "Pois maan päältä tuommoinen! Sillä ei hän saa elää.") että kreikkalaisten kanssa (ks esim. Efeson kuohunnat Ap19:34: "kirkuivat noin kaksi hetkeä: "Suuri on efesolaisten Artemis!"). Hän aiheutti suuren sekasorron, niin että ulkonainenkin järjestys meni sekaisin ja keskusteluyhteys katkesi.

Joskus tuntuu siltä - jonkun veljen tänä päivänä tapahtuvan taistelukosketuksen aikana - että monet tunnustavatkin kristityt erehtyvät pitämään tätä rintamakosketusta poikkeuksena, työntekijän vaikean luonteen tms. seurauksena. He lukevat sujuvasti Jeesuksen ja apostolien hengellisistä taisteluista, ja ihmisten primitiivireaktioista, mutta eivät kykene yhdistämään niitä tämän päivän taisteluihin. Silloin on vaara, että tämän päivän Kristuksen todistaja jää kantamaan ristiään liian yksin. On siis ratkaisevan tärkeää veljien ja sisarten hengellinen tuki, että on niitä, jotka tajuavat, milloin on kysymyksessä hengellinen sota, ja tajuavat tilanteen hengellisen vetoomuksen: Valvokaa ja rukoilkaa minun kanssani!

Kristus ja hänen apostolinsa ovat meille esikuva hengellisestä riidasta. Sanoohan Jeesus (Mt10:25): "Jos he perheenisäntää ovat sanoneet Beelsebuliksi, kuinka paljoa enemmän hänen perheväkeään". Hän kohtasi juutalaiset perusarvot, niiden puitteisiin ei mahtunut Jeesus Kristus. "Hän tuli omiensa tykö. Hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan." Samoin apostoli Paavali; hän kohtasi sekä juutalaisen, että kreikkalaishellenistisen arvomaailman. Ei apostolin eettinen julistus, eikä evankeliumi, kumpikaan olleet ajanmukaisia - eivätkä ihmismielen mukaisia. Moni Jeesuksen ajan roomalaisen kylpylän vieras tai kreikkalainen oppinut olisi voinut hyvin yhtyä tämän päivän Hesarin tai TV uutisten ilmauksiin vaikkapa homokysymyksessä ja sanoa Room 1:n sanasta: Se ei sovi tämän päivän ihmisen maailmankuvaan.

Samoin tutkiessamme UT:n sukupolven elämäntapaa kuvaavat UT:n paheluetteloiden valossa, huomaamme kuinka apostolien ajan moniarvoisuus oli kovin samanarvoista ja samanlaista meidän aikamme moniarvoisuuteen nähden: Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa. Ja tuommoisia te olitte, jotkut teistä; mutta te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.(1Kor:9-11). Edellä mainitut ovat J.Thurénin mukaan apostolin kastepuheisiin liittyviä konkreettisia esimerkkejä siitä, millainen kristitty ei ollut, tai tarkemmin sanottuna, millainen moni pakanuudessa ollessaan ennen kastetta ja uudestisyntymistä oli ollut. Siihen viitaten apostoli toteaa "Tuommoisia te olitte", 1K6:11.

Kun huomaamme, että se moniarvoisuus jonka tämän päivän työntekijä kohtaa, on monessa mielessä samanlaista, kuin jo apostolien aikanaan kohtaama moniarvoisuus, joudumme kysymään; Mikä siis tekee tästä ajasta ja se moniarvoisuudesta erityisen - tai tekeekö mikään? Evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. Ja toisaalta kaikkien sukupolvien ihmiset ovat osanneet tehdä syntiä (UT:n paheluetteloja, esimRm1, 1K6, Ilm22); elää epäuskossa. Kevytmielinen elämä, tai epäusko eivät siis ole meidän päiviemme keksintöjä.


5. Tämän päivän seurakunnan työntekijä ja moniarvoisuus

a) Moniarvoisuuden kohtaaminen kuuluu kuvaan

Joskus tuntuu, että tämän päivän seurakunnan työntekijä haikailee normaalitilannetta, jossa ns. kristillinen elämänkäsitys on itsestäänselvyys, jota muut luonnostaan kunnioittavat. Se ettei näin ole nyt eikä koskaan, me olemme edellä osoittaneet. Se on hyvä myös muistaa.

Seurakunnan työntekijän polttava kysymys (ja nyt olemme päässeet otsikon ytimeen) on; Mitkä ovat tämän päivän painekohdat ja miten toimia niissä tämän päivän Suomessa, minkälaisiin käytännön ratkaisuihin päätyä viranhoidossaan. Meidän tehtävämme on oman sukupolvemme keskellä iloisella ja turvallisella mielellä kohdata sen merkillisen hengellisen sodan ja taistelun, mitä ilman kukaan Jumalan valtakunnan työntekijä ei voi täällä synnin ja kuoleman maailmassa olla. Tässä asiassa viranhoito kohtaa monenlaisia "koeponnistuksia" paineensietokyvystämme. Silloin on hyvä muistaa, että kutsumus, lahjat ja voima ovat Herralta. Ja kun hän on työnantaja ja sen omakohtaisesti uskomme, silloin kaikki on hyvin.

b) Tämän ajan erityispiirteitä

Tämän päivän Suomen ja Euroopan erityispiirre on jälkikristillisyys, antikristillisyys ja uuspakanallisuus. Siperian evankelistana toiminut pastori Matti Vuolanne kiteyttää tämän kysymykseen: Arvaa kumpi on helpompaa käännyttää, käännyttää ihminen, joka on paatunut synnistä, vai se, joka on paatunut sanasta!

Huomaamme jälleen kerran historiasta, että kun rappioilmiöt saavat jalansijaa. Niillä ei periaatteessa ole mitään astetta, johon ne pysähtyisivät. Näyttää siltä, että ihmisen voi totuttaa vaikka myymään oman isoäitinsä. Viime vuosien Jugoslavia kauheuksineen, maamme homokeskustelu, raamattukeskustelu, maamme avio-/avoliitto, avioero tilanne ovat tästä esimerkkejä. Hätkähdyttävää - tässä laajuudessaan uutta - on, että Raamatun käyttäminen argumenttina pyritään tekemään monien kirkon sisälläkin toimivien taholta lähes mahdottomaksi. Jos avaat suusi ja aloitat: "Raamattu sanoo...", ennenkuin ehdit jatkaa sinuun on jo lätkäisty sama leima kuin kiihkomuslimiin: fundamentalismi. Näin ollaan kadottamassa yhteinen kriteeri, jonka pohjalta työntekijä voi ottaa jotain kantaa muuhunkin kuin ydinvoimaan ja rotusortoon.

Viime kädessä seurakunnan työntekijä siis ajautuu sen tosiasian eteen, onko Raamattu hänelle ohjeellinen, tulee ristiriita. Paine jonka Jumalan sanan todistajana toimiminen aiheuttaa purkautuu tämänkin päivän työntekijän kohdalla hiljaisempana tai jyrkempänä mukautumisena ajan henkeen tai jäämisenä Raamatun sanan varaan. Puhe henkien taistelusta, joka on siirretty paljolti sekulaariin käyttöön, kuvaa erinomaisen hyvin seurakunnan työntekijän todellisuutta. Hengellisen työn kenttätilanteiden kohtaaminen on aina oma, jäljittelemätön kokemuksensa. Risti, taistelut, niiden rajuus ja ahdistavuus saattavat olla yllättävän voimakakkaita. Niihin sisältyy aina jotakin demoonista - koska virka on hengellinen ja sen kovimmat vastakkainasettelut ovat hengelliset. Raamattuhan sisältää selkeänä voimavalta-ajattelun. "Perkele käy ympäri... jne. Siksi niihin taisteluihin voidaan käydä vain Herran antamin voimin. Ja tilanne sisältää ristin.

Työntekijä on nähtävä se raja, missä "neuvotteluvaraa" on ja missä sitä ei ole. Missä tullaan Pilatuksen ja Herodeksen kohdalle, missä paineen, valansa tai pöytävierastensa tähden on vaara myydä omantuntonsa ja ostaa rauhan maailman kanssa - ja menettää sen Jumalan kanssa. Tässä kohden tarvitsemme kestävyyttä "kaikella rohkeudella" olla kristittyjä. Mittareina tätä arvioitavissa työntekijällä on viime kädessä Raamattu ja siihen sidottu omatunto - muutenhan on koko kirkon olemassaolo kadottanut mielekkyytensä.

Voimme verrata työntekijän tilannetta toisen maailmansodan aikaisiin pienten valtioiden ratkaisuihin. Paasikiven ja eräiden sosialistimaiden johtajien ratkaisujen erot olivat näennäisesti pieniä, mutta todellisuudessa se ero ratkaisi monen valtion itsenäisyyden. Jos annamme viholliselle pelon tähden loputtomasti periksi ja ajattelemme likinäköisesti, että sillä ostamme rauhan, petämme itsemme ja asiamme. Se johtaa loppumattomaan periksiantamiseen ja linjattomuuteen - ja mikä järkyttävintä - totuuspohjan kadottamiseen, oman teologian muuttumiseen ja hengelliseen huoruuteen tämän maailman kanssa. Se on väärän huoneenhaltijan menettelyä.

Aikamme tarvitsee kipeästi pyhää papistoa (sanan laajassa mielessä) - jonka pyhyys ei ole itsetehtyä ja jonka voima ei ole ihmistekoista - vaan joka kaikessa vajavuudessa uskoo Jumalan sanan ja on uskollinen kutsumuksessaan - ja nimenomaan niissä tavallisissa työntekijän perustehtävissä.

c) On aika mennä esimerkkeihin:

Julistus: On jatkuva kilvoittelun kysymys, että julistus pysyy riittävän konkreettisena, jossa kuulijalle piirtyy selvänä oma hengellinen tila - halusipa hän sitä nähdä tai ei. Siihen tapaan kuin esim. Rm1. tai 1Kor 6 lukujen paheluetteloista tunnistamme roomalaisen kulttuurin rappeutuvan elämänmenon tai Korintton satamakaupungin paheet. Julistuksen profeetallinen funktio on piirtää hengellisesti oikea ja tarkka kuva ajasta. Luther sanoo Kirkkopostillassa:
"Siihen virkaan jota Kristus maan päällä toimittaa, samoin kuin myös hänen jälkeensä tulevat toimittavat, jotka ovat siihen kutsutut, kuuluu totuuden sanominen ja pahan nuhteleminen. Tämä on välttämätöntä sekä Jumalan kunnian että sielujen autuuden tähden. Jos näet kaikki vaikenisivat totuudesta, kuka niin ollen tulisi Jumalan tykö."
"Evankeliumi ei ole pehmeisiin puettu ääni: ei se ulkokultaile eikä liehakoitse, vaan on saarna rististä, kova, äreä, karkea sana vanhalle ihmiselle, ja vyöttää kupeet hengelliseen ja ruumiilliseen puhtauteen"

Aikamme julistus on hyvin lähellä antinomismia, mahdollinen lain osuus jää jonkinlaiseksi ihanteeksi, jota ei kukaan voi saavuttaa Kuitenkin sen tulisi olla tuntoja Jumalan sanalla sitova ja Kristuksen luo johdattava sydänten läp menevä Jumalan sana. Kun lainsaarna puuttuu, silloin myös jano ja tarve täysiäänisen, vapaan armon evankeliumin kuulemiseen katoaa - ja niin kaikki on kylmää ja kuollutta.

Jumalanpalvelus sisältää saarnavirassa monta ilon ja siunauksen hetkeä - ja monta ahdistusta, ei pienimpänä huolehtiminen saarnatuolista, ja sen valvominen, kuka toimittaa jumalanpalveluksia. Apostolisen saarnaviran murtuminen naispappeusratkaisun myötä on tuonut tähän tehtävään monta sotkua. Kuitenkin se on sekä seurakunnan, että pappisviran sydänaluetta, jossa on syytä valvoa. Daniel otettiin aikanaan kiinni hänen jumalanpalveluksestaan - ei siksi että se oli niin huono - vaan siksi, että juuri siinä hän yhteiskunnan uudistuvasta lainsäädännöstä huolimatta piti oikean jumalanpalveluksen. Työntekijän tulisi rukoilla voimaa ja viisautta Jumalalta sanoutua irti sellaisista jumalanpalveluksista, joita ns. "naispappi" toimittaa. Kysymys on raamattukysymys. Siksi sen kanssa ei sovi liikaa spekuloida. Luther sanoo: Mikäli on kysymys uskosta ja opista, ei ole olemassa rakkautta eikä kärsivällisyyttä, silloin minun täytyy asettua vakavaan vastarintaan.

Toimitukset: Kasteet, vihkimiset ja hautaukset ovat myös erinomaisia lähimmäisen kohtaamis- ja opetustilanteita, joissa on monta kertaa hyvä tilaisuus konkretisoida julistustaaan käytännön ratkaisuin. Kritiikitön toimitusautomaatti ei ole lähimmäisrakkautta. Seurakunnalla ja sen työntekijällä on suurenmoinen, omiatuntoja päästävä ja sitova jumalallinen valta käyttää avaimia; sanoa toisessa asiassa ei, toisessa kyllä, kriteerinään Raamatun sana. Näin palvelemme parhaiten lähimmäistä ja heitämme terveellisen suolanrakeen Jumalan luoman ja Kristuksen lunastaman lähimmäisen omalletunnolle, "että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä." Siitähän on kysymys. Saattaa myös olla, että se kohtaaminen on niitä harvoja tilanteita, joissa sekularisoitunut lähimmäinen kohtaa Jumalan sanan - ja sen sanan valossa oman hengellisen tilanteensa. Heitän tahallani haasteen näin päin: Ellei aikamme ihmiselle, jonka Raamattu ei enää ole todellisuutta, jää mitään prosessia, mitään Jumalan sanaa kasuaalitoimituksesta, on varsin todennaäköistä, että pappi on laiminlyönyt virkansa.

Oma usko ja vaellus: Jumalan järjestykseen kuuluu, että kristitty on kaikessa kiusattu, missä aikansakin. Meillä on suuri vaara mukautua ja sulautua niinkuin Israelin kansalla pakanakansojen keskellä. Me itse tarvitsemme jatkuvasti lain ja evankeliumin saarnaa itsellemme, tarvitsemme synninpäästöä ja Ehtoollista. Jumalan sanalla voimallisesti valaistu omatunto tekee meistä särjetyn ja nöyrän sydämen ihmisiä - ja kun samalla evankeliumi hoitaa tunnon iloiseksi, toteutuu meissä Lutherin yksi hieno määritelmä kristitystä: Hän on samalla särjetyllä ja nöyrällä hengellä varustettu ja voitollisella ja rohkealla mielellä. Meillä on hedelmällinen tilaisuus antaa henkilökohtaisella uskonelämällämme kirkas todistus ajallemme. Pappien ja muiden kristittyjen tämän päivän nousevat avioerotilastot ja muut hälyttävät piirteet osoittavat hoitamattomia tunnon asioita. Se osoittaa myös, ettemme todella ole oman aikamme kiusausten yläpuolella. Olkoot meille itsellemme varoitusmerkki. Joka luulee seisovansa, katsokoon ettei lankea.

Tarvitsemme myös kristillisessä seurakunnassa esikuvia. Yhden tunnustajan rohkeus nostaa toisen jo väsymässä olevan taistelemaan virastaan. Yhden lankeemus taas lisää toiselle paineita. Jes 6. asettaa meidän eteemme valtavan näyn Jumalan pelkoon sanan syvimmässä ja varsinaisessa mielessä saatetun sananpalvelijan, Jesajan kutsumusnäyn. Se opettaa meille, mikä on terveen jumalanpelon lähtökohta, sellaisen jumalanpelon, joka olemuksellaan ajaa ihmispelon taka-alalle. Jumalanpelko johtaa oikeaan kysymyksenasetteluun: Ihminen ei tee Jumalan sanan mukaisesti ja oikein siksi, että hän on niin "kova jätkä", vaan siksi, että hänellä on Jumalan tunto, hän on saanut kohdata pyhän ja vanhurskaan, hän ei uskalla muuta. Näitä tarvitsemme tänään. Heidän pasuunansa antaa selvän äänen. Jumalan kansan sotarivit osaavat uneliaan aikansa keskellä valmistautua taisteluun. Meidän on syytä kysymyä: mitä me voimme voittaa, mitä hävitä virassamme. Luther näki oman sukupovensa mädännäisyyden yhtenä syynä, että kansalta puuttui pyhä papisto. Me voimme hävitä oman ja seurakuntalaistemme sielun autuuden. Sen sijaan, mitä se oikeastaan haittaa, jos jonkun viranhoidossa käy niin, että hänet katsotaan arvolliseksi hieman kärsimään. Kumpi on parempi, kohdata iäisyys vanhenevana, veltostuvana ja lihovana kyynikkona kaikkeen Raamattuun liittyvälle, vai kohdata se "Stefanuksena", täynnä armoa ja voimaa ja Pyhää Henkeä. Eiköhän Jumalan tahto kaikkiin omiinsa nähden ole jälkimmäinen vaihtoehto. Ja kun kaikki on armoa, mitä saamme toimeen, ei omaa uhoa, on siis kysymys vain siitä, että pysymme uskollisina vähässä, niissä tavallisissa perustehtävissä, mitkä meille on uskottu ja tutussa, selkeässä apostolisessa uskossamme.

Meillä on myös hedelmän kantamisen lupaus: Jeesus lupaa: "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa runsaasti hedelmää" "Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte, ja te saatte sen". Opetuslapset rukoilivat: "Herra, lisää meille uskoa!" Onhan niin, että ilman uskoa kaikki Jumalan valtakunnan työ muuttuu raskaaksi, vaikka meillä olisi ulkonaista tietoa pää täynnä. Usko tekee työn kevyeksi, "minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä." . Stefanus on hyvä uskon esimerkki - korostan: ei vahvan ihmisen esimerkki, vaan uskon esimerkki: Hän oli täynnä armoa ja voimaa ja Pyhää Henkeä. Armon täyteys teki hänet rohkeaksi ja iloiseksi virassaan. Jeesuksen läsnäolo - jopa näkeminen vaikutti hänessä pyhän kiivauden (Zelus Dei). Hänen kutsumuksensa ei ollut ihmisen supersuoritus, vaan armon täyttämän ihmisen vapaata, ihanaa elämää Herrassa.


>6. Voittosaatossa

Evankeliumin julistajan virka on jalo virka. Niinhän apostoli toteaa. Alakuloisuus, näköalattomuus, näkemys että paha voittaa, on epäuskoa. Vankilastakin kirjoittava apostoli oli olemukseltaan ja julistukseltaan valoisa, toivorikas, sen Herran Henki hänessä vaikutti. Pastoraalikirjeissä on hieno apostolinen lupaus, joka liittyy uskolliseen palveluun hengellisessä virassa (1Tim3:13): "Sillä ne, jotka ovat hyvin palvelleet, saavuttavat itselleen kunnioitettavan aseman ja suuren pelottomuuden uskossa, Kristuksessa Jeesuksessa" Nuorena julistaja kohtaa kiusausvuorensa ja luo sen linjan, jota hän sitten virassaan noudattaa. Uskollisuuden tiellä sitten kasvetaan armossa ja voimassa, ja leiviskät enenevät. Jumalan armosta saamme muuttua sisällisesti. Saamme rohkeuden ja ilo: Luther sanoo: "Ei ole mikään sinua kohtaava kurjuus niin suuri, että se voisi sinua vahingoittaa ja hämmästyttää kunhan vain katsot Kristuksen puoleen ja uskot häneen"

Seurakunta ja tämä maailma ehkä välillä testaa uskomme ja voimamme - milloin mitenkin; uhkailuin, pelotteluin, kanteluin. Mutta kun se on kaiken kiusattavansa kiusannut, eikä se voi mitään, on se, vastustajan säikähtämöttmyys apostolin mukaan "voiton merkki" (Fil1:28), merkki Jumalalta"

Kirjassa Tuntematon sotilas kuvataan karskin upseerin antamaa rohkaisua sotilaalle talvisodan alussa: "Lyijyä ne tottelee". Me taas kristittyinä saamme rohkaista toisiamme: "Jeesuksen nimeen pitää kaikkien polvien notkistuman". "Kuka voi teitä vahingoittaa, jos teillä on kiivaus hyvään". Tätä mieltä me tarvitsemme - ja saamme sitä pyytää. Kaikki on armoa. Heikkouden hetkenäkin tiedämme: "kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa" ja voiman päivinä: "joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra".

Välillä toinen saa Jumalan valtakunnan työssä suuremman rohkeuden kuin toinen, Pietari , Kallio voi tulla kieltäjäksi ja ryöväri tunnustajaksi. On kysymyksessä hengellinen todellisuus. Siinä sama ihminenkin on eritiloissa. Siksi tämä on omakohtaisen valvomisen paikka.

Seurakuntaviran taisteluissa koetaan myös syviä yksinäisyyden hetkiä. Omien taistelujen jälkeen on helpompi ymmärtää Rakasta Vapahtajaamme hänen syvimmän yksinäisyyden vetoomuksessa: "Istukaa tässä, sillä aikaa kuin minä menen ja rukoilen tuolla" - Hän joutui kuitenkin kohtaamaan sen hetken yksin - niin oli sallittu. Papin ja teologin ja muun seurakunnnan työntekijän on myös oltava valmis olemaan joskus aivan yksin, vaikka se on vaikeata. On helpompi olla raamattullinenkin ja tunnustuksellinenkin porukalla. Emme mene kuitenkaan porukalla Taivaaseen. Me olemme sittenkin yksin Jumalan edessä - niin ihana kuin rintamatoveruus ja hengellinen aseveljeys ja esirukoustuki onkin, viimeisellä portilla olemme yksin. Syvimmässä yksinäisyydessäkin saamme kuitenkin muistaa Jeesuksen sana: "Minä olen teidän kanssanne joka päivä, maailman loppuun asti". Herra saakoon meitä sisällisen ihmisen puolesta tässä uskossa vahvistaa, että saisimme kerran iloisina ja ihmetellen suurta Jumalan armoa sanoa - emme apostoleina - mutta apostolin kanssa: "Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt. uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat.", 2Tim4:7-8.


[STI:n kotisivu] [Luennot] [Palaute]