STI / MISSIO TÄNÄÄN

NUORTEN KIRKKOJEN TYÖNTEKIJÄKOULUTUKSEN KYSYMYKSIÄ

13.3.1996 / Tuula Sääksi

Martti Rautasen elämäntyötä esittelevässä Frieda-oopperassa lähetystyön koko kuva avautui kerralla katsojan silmien eteen, kun päästiin seuraamaan lähetysaseman arkea: Rautanen itse ahersi käännöstyön parissa, Frieda ohjasi nuoria tyttöjä käsityötaidoissa, Rautasten poika puolestaan korjasi ambonuoren kanssa kärrynpyörää puun alla ja tytär opetti mustan liitutaulunsa kanssa lapsilaumaa, joka istui maassa. Sairaita hoidettiin talon yhdellä nurkalla, toisaalla opetettiin Sanaa.

Opetus, koulutus ja kasvatus eri muodoissaan ja eri tasoilla ovat aina olleet keskeinen osa lähetystyötä ja kirkon työtä. Monissa maissa lähetys on ollut johdattamassa kirjakielen luomiseen ja kirjallisuuden tuottamiseen, koululaitoksen synty taas liittyy monien alueiden historiassa kiinteästi lähetyksen työhön.

Työntekijöiden kouluttaminen paikallisen kirkon käyttöön on yksi osa lähetyksen koulutus- ja kasvatusvastuuta, se on itse asiassa kaikkein tärkein ja keskeisin tehtävä, sillä kirkon tulevaisuus on inhimillisesti ajatellen hyvin vahvasti sidoksissa siihen, millaista kirkon työntekijäjoukko on.

Lähetyskäskyn toteuttaminen merkitsee käytännössä sitä, että ihminen johdatetaan tuntemaan Jeesus Kristus, ohjataan hänet Kristuksen kirkon yhteyteen kasteen kautta ja annetaan välineet Jumalan sanan ja hänen tahtonsa tuntemiseen. Tavoitteena lähetystyössä on se, että syntyy paikallinen Kristuksen kirkko, joka toimii itsenäisesti, ammentaa evankeliumista voimansa ja luo itsensä näköiset ulkoiset toimintamuodot ja todistamisen mallit.

Tämän luennon tarkoitus on tarkastella eräitä kysymyksiä, joita kohdataan nuorten kirkkojen työntekijäkoulutuksessa.

Keskeisimpänä tarkastelukulmana on Kenian evankelisluterilaisen kirkon työntekijäkoulutus, mutta muidenkin kirkkojen tilanteet ovat mukana kuvassa. Monet kysymykset lienevät varsin pitkälle yhteisiä useissa Afrikan ja Aasian lähetyskirkoissa.



Alkeisopetuksesta akatemiaan

Uudelle työalueelle tuleva lähetti joutuu aina kamppailemaan kieliongelman kanssa. Vaikka lähetti pyrkiikin opettelemaan paikallisen kielen, sen hallinta on työlästä. Julistus- ja opetustyössä on usein ainakin alkuvaiheessa käytettävä tulkkeja. Monilla alueilla on useiden kielien rinnakkaisen olemassaolon vuoksi tyydyttävä aina tulkin/tulkkien käyttämiseen.

Paikallisten työntekijöiden kouluttaminen on usein alkanut siitä, että lähetillä on ollut rinnallaan kyseisen heimon oma mies, joka on toiminut sekä paikallisena oppaana että tulkkina. Vuosien mittaan tämä henkilö on saanut työn ohessa perehdyttämisen niin keskeisten uskonkohtien ymmärtämisessä, Raamatun käyttämisessä kuin seurakuntaelämän järjestämisessä. Vähitellen tulkkina toimineelle on annettu itsenäistä opetus- ja julistusvastuuta.

Seuraava vaihe on se, että työssä mukana olevia avustajia kutsutaan koulutukseen, varta vasten perustettuun oppilaitokseen tai muulla tavoin järjestetylle kurssille.

Tätä tehtävää varten on perustettu raamattukouluja, joiden ensisijainen tavoite on kouluttaa kirkolle evankelistoja, katekeettoja, avustajia - yhteisellä nimikkeellä niitä työntekijöitä, jotka pappien apuna osallistuvat seurakunnan julistus- opetus- ja kasvatustyöhön.

Kursseilla on lähdettävä liikkeelle alkeista, niin raamattutiedossa, uskonopissa kuin käytännön kysymyksissä, sillä kurssi on monelle nuorelle kristitylle vasta alkuvaihe uskontiellä. Opetus keskittyy perusteisiin ja on luonteeltaan konkreettista ja käytännönläheistä.

Raamattukoulujen tehtäväkenttään kuuluu useimmiten myös monitahoinen lyhytkurssitoiminta, joka tähtää seurakuntien maallikoiden ja muiden vapaaehtoisten vastuunkantajien kouluttamiseen.

Afrikan nuorissa kirkoissa raamattukoulut ovat edelleen erittäin keskeisiä opinahjoja. Niiden suojissa annetaan perusraamattuopetus ja näin niiden vaikutus heijastuu keskeisesti juuri ruohonjuuritasolle seurakunnassa.

Seurakuntatyön kehittymisen myötä kasvaa kirkon tarve saada laajemman ja syvemmän koulutuksen omaavia työntekijöitä. Mitä kauemmin kirkko toimii, sitä suuremmat mahdollisuudet on myös löytää riittävästi pätevää ainesta korkeamman tason työntekijäkoulutukseen. Pappiskoulutuksen tarpeita varten kirkoilla on pappisseminaareja ja teologisia oppilaitoksia, joiden tavoitteena on antaa pappisvihkimykseen oikeuttava koulutus. Näiden koulujen pääsyvaatimukset ovat yleensä huomattavasti korkeammat verrattuna raamattukouluihin. Usein niissä seurataan maan koululaitoksen yleisiä normeja, vaikka tärkeänä pääsyvaatimusedellytyksenä usein on myös raamattukoulun kurssien suorittaminen ja kokemus käytännön seurakuntatyöstä.

Seuraava vaihe on ylemmän teologisen koulutuksen järjestäminen papistolle. Vaihtoehtoina tulevat yleensä esiin opiskelu ulkomaisissa seminaareissa/yliopistoissa, oman oppilaitoksen ohjelman laajentaminen syventäviin opintoihin tai korkeamman teologisen oppilaitoksen, esimerkiksi akatemian tai yliopiston, perustaminen yhteistyönä useiden kirkkojen tai seminaarien kanssa.

Nuorten kirkkojen työntekijäkoulutus keskittyy pääosin edelleen pappien ja evankelistojen/katekeettojen kouluttamiseen, mutta toki kuvaan on tullut/tulemassa laajempi työntekijäkirjo. Nuorisotyönohjaajia, diakoniatyöntekijöitä, kirkkomuusikoita koulutetaan jo jossakin määrin myös nuorissa kirkoissa.

Koulutuksesta käytetyistä malleista on syytä todeta, että monet nuoret kirkot käyttävät menestyksellisesti työntekijäkoulutuksessaan etäopiskelua (TEE = Theological Education by Extension).

Esimerkki: Kenian evankelisluterilaisen kirkon työntekijäkoulutuksen vaiheet


Raamattu opetuksen keskuksessa

Työntekijäkoulutuksen tavoitteena on valmistaa kirkolle tulevia työntekijöitä. Tästä tavoitteesta käsin määräytyvät myös suuressa määrin opetuksen sisällölliset tavoitteet. Keskeisin päämäärä on luonnollisesti vahvan Raamatun tietämyksen ja ymmärtämisen antaminen opiskelijoille, ovathan he tulevina opettajina kirkkonsa opetuksen ja elämän suunnannäyttäjiä omilla vastuualueillaan.

Raamatun kursorinen opiskelu yhdessä eksegetiikan ja kaikkien Raamattuun liittyvien opintojen kanssa muodostavat keskeisimmän ja laajimman osuuden opiskelussa. Raamattu on myös se pohja, mistä käsin lähestytään kaikkia muitakin oppiaineita.

Suhtautumisessa Raamattuun ja sen opiskeluun kenialaiset kristityt ovat ihailtavia: he ottavat Raamatun opetuksen Jumalan sanana ja lähestyvät sen tutkimista tästä peruslähtökohdasta käsin. Länsimaisille ihmisille tyypilliset kysymykset kirjojen alkuperän ongelmista, kirjoittajista, lähteistä, kirjojen sisäisistä ristiriitaisuuksista jne. eivät afrikkalaiselle opiskelijalle yleensä muodostu kompastuskiviksi.

Tyypillistä suhtautumistapaa edusti pappiskurssin opiskelija, joka koevastauksessaan Jesajan kirjan synnystä esitti tarkoin kaikki opetuksesta ja tenttikirjoista löytämänsä teoriat. Vastauksensa loppuun hän kirjoitti: "Tällaisia teorioita kirjan kirjoittajista ovat eri teologit esittäneet. Todellisuudessa kuitenkin Jumala itse on kirjan kirjoittanut ja antanut sen tässä muodossa meille." Taidatkos sen selkeämmin sanoa!

Dogmatiikka on luonnollisesti toinen tärkeä kivijalka kirkon työntekijäkoulutuksessa. Luterilaisen tunnustuksen peruskysymyksiä käsitellään monista näkökulmista niin että niiden sanoma tulee sisäistetyksi. Luterilaisesta tunnustuksesta käsin lähestytään muiden kirkkojen tunnustuksia ja oppia ja etsitään varusteita monenkirjavassa uskonnollisessa ympäristössä työskentelyyn.

Afrikan ja Aasian kirkoissa eletään erittäin sekavassa kirkollisessa tilanteessa. Työntekijät joutuvat jatkuvasti pohtimaan kysymystä oman tunnustuksensa arvosta ja merkityksestä verrattuna toisiin kirkkokuntiin.

Matongon teologinen seminaari esimerkiksi sijaitsee maalaiskylässä, jossa muutaman kilometrin säteellä on lukematon määrä erilaisia kirkkoja ja eri tunnustusta edustavia kristittyjä: luterilainen kirkko, adventistikirkko, katolinen kirkko, Legio Marian kirkko, helluntaiseurakunta, Roho (=henki) -seurakunta jne. Siirtoja seurakunnasta toiseen ja kirkosta toiseen tapahtuu paljon, ei useinkaan tunnustuksellisista ja sisällöllisistä syistä, vaan hyvin käytännöllisistä syistä. Jonkin seurakunnan toiminta hiipuu esimerkiksi työntekijäpulan vuoksi tai varojen puutteessa. Kun naapuristoon ilmestyy uusi innokas saarnamies, mukaan toimintaan tempautuu helposti moni naapurikirkonkin jäsen.

Työntekijälle tällainen tilanne on erittäin vaativa haaste. On pystyttävä perustelemaan oman kannan ja näkemyksen oikeutus. Koulutuksessa on pyrittävä kaikin tavoin varustamaan tulevat papit ja evankelistat kohtaamaan niin ei-kristillisen maailman muuri, islamin haaste kuin kristinuskon sisäinen pirstoutuneisuus ja monien uusien uskonnonharjoittamisen muotojen aiheuttama hämmennys.

Etiikan alaan kuuluva aines muodostaa sekin äärettömän tärkeän osa-alueen ja johdattaa keskeisesti yhteisön ja yksilön jokapäiväiseen elämään sisältyvän problematiikan keskelle. Kirkkohistorian opetuksessa on tärkeätä auttaa opiskelijaa ymmärtämään kristillisen kirkon synty ja oman kirkon jäsentyminen suuren Kristuksen kirkon kokonaisuuteen, niin ajallisesti kuin alueellisesti.

Historian perspektiivin ymmärtäminen ei kaikissa kulttuureissa ole ollenkaan itsestään selvää. Länsimaisina ihmisinä olemme tottuneet ajattelemaan historiaa tiettyinä jaksoina, pitämään itsestään selvänä monet maailmanhistorian tosiasiat.Tällaista ajattelua ja ymmärrystä ei voi odottaa afrikkalaisessa tai aasialaisessa kulttuurissa kasvaneelta.

Matongossa oppilaitten koepapereissa saattoivat hyvässä sovussa esiintyä saman vuosisadan ilmiöinä Paavali, Martti Luther ja Martin Lundström (ensimmäisenä luterilaisena lähettinä Keniaan 1948 tullut veteraani).

Käytännöllisen teologian aineet kuuluvat luonnollisesti tärkeänä osana opetukseen. Liturgiikan kysymysten pohtiminen on äärettömän tärkeä osa koulutusta. Monissa nuorissa kirkoissa jumalanpalveluselämän mallit on saatu lähetystyötä tehneistä kirkoista. Niissä ei välttämättä pulppua aidosti ihmisten oma uskonkokemus ja Jumala-suhteen tulkinta. Nuorten kirkkojen omilla työntekijöillä on ensisijainen tehtävä luoda kirkkoillensa aitoja omasta perinteestä nousevia jumalanpalveluksen muotoja ja malleja.

Pappiskursseihin sisältyy käytännön työskentelyjakso (Matongon viisivuotisessa pappiskurssissa yksi vuosi) seurakunnassa opintojen loppuvaiheessa. Kielten opiskelu on välttämätön osa opetusta, tapahtuuhan opiskelu varsin usein esim. englanniksi tai ranskaksi, siis kielellä, joka ei ole opiskelijan äidinkieli. Afrikan maissa on lukematon määrä heimokieliä ja lisäksi yksi tai useampi virallinen kieli, joka on opiskeltava ja jolla yleensä käydään koulut. Mitä vähäisempi on opiskelijan pohjakoulutus, sitä heikompi on yleensä kielitaito ja sitä suurempi tarve vielä ammattiinopiskelun vaiheessa panostaa kieliopintoihin.


Oliko Aadam musta vai valkoinen?

Raamatun maailma on monella tapaa hyvin lähellä afrikkalaista elämän- ja ajattelunpiiriä. Tein Matongon vuosinani sen havainnon, että erityisesti nuoret lukivat innokkaasti Raamattua kannesta kanteen. Varsinkin Vanhan Testamentin maailma tuntui heistä tutulta ja omalta. Monet käytännölliseen elämään liittyvät kysymykset ja tavat nousivat keskeisiksi kiinnostuksen kohteiksi. Kohtasin omassa opetustyössäni usein sellaisia kysymyksiä, joita en ollut siihen asti elämässäni lainkaan joutunut pohtimaan.

Työntekijäkoulutuksen tavoitteena on nuoressa kirkossa kouluttaa työntekijöitä, jotka eivät ainoastaan tunne Raamattuansa, vaan oppivat myös soveltamaan sitä omassa kulttuuriympäristössään ja osaavat ohjata omia heimolaisiaan Jumalan yhteyteen. Heidän vastuunsa on luoda "omannäköinen" kirkko, siis kenialaisen näköinen kirkko Keniaan, sambialaisen näköinen kirkko Sambiaan jne. Heidän tehtävänsä on löytää Raamatusta vastauksia ihmisten kysymyksiin ja juuri siinä yhteiskunnassa ja meneillään olevana ajanjaksona esiinnouseviin ilmiöihin ja asioihin.

Miten kristitty suhtautuu esi-isien henkien kunnioittamiseen? Mitä tehdä sen ihmisen hyväksi, joka "pahan silmän" katsomisen seurauksena tekee kuolemaa? Miten auttaa sitä yhteisöä, jonka toiminta on halvaantunut kirouksen pelon vuoksi? Mitä pappina sanon moniavioiselle miehelle, joka kristityksi tultuaan kysyy, onko hänen hylättävä ja jätettävä heitteille monet vaimonsa? Onko tyttöjen ympärileikkaukselle kristillistä vaihtoehtoa?

Työntekijöitä kouluttavissa laitoksissa ollaan äärettömän tärkeiden ja vaikeiden kysymysten keskellä. Lähettiopettajat joutuvat monesti aivan uudenlaisten kysymysten eteen afrikkalaisessa ja aasialaisessa kontekstissa. Tuskin Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta antaa paljon valmiita vastauksia kysymyksiin moniavioisuudesta tai Aadamin ihonväristä. Opettaja saa läpikäydä syvällistä opiskelua itsekin, parhaimmillaan yhteisopiskeluna oppilaittensa kanssa, jotka ovat kulttuurinsa ja uskontojensa parhaita tuntijoita. Heitä pitäisi ohjata ja tukea löytämään Raamattunsa äärellä oikeita ratkaisumalleja moninaisiin ajattelun ja käytännön kysymyksiin.


Kirkon oppilaitos - ihannemalliko?

Nuorten kirkkojen työntekijäkoulutuksen kehittäminen lähtee yleensä aina yhden yksittäisen kirkon tarpeista. Johdomukainen seuraus tästä lähtökohdasta on, että oppilaitos on myös kirkon omistama ja hallinnoima. Kirkon johto nimeää oppilaitoksen hallintoelimet ja valitsee opettajat, viime kädessä se vastaa myös opetuksen teologisesta linjasta. Laitoksen talous hoidetaan osana kirkon taloutta jne.

Tähän käytäntöön liittyy monia sekä positiivisia että negatiivisia asioita.

Myönteisistä asioista ehkä merkittävin on se, että kirkkoon läheisesti niveltyvän oppilaitoksen hengellinen identiteetti säilyy yleensä selkeänä. Kirkon työntekijät vastaavat niin opetuksen teologisesta sisällöstä ja linjasta kuin tulevien työntekijöiden hengellisestä ohjaamisesta. Opetuksen tunnustuksellinen pohja on tällaisessa mallissa kaikkein helpointa varjella samansisältöisenä kuin koko kirkossa.

Kirkon omistamassa seminaarissa opiskelijoiden yhteys seurakuntiin ja koko kirkon elämään on luonnollinen osa jokapäiväistä elämää ja työtä. Usein tällainen seminaari on myös maantieteellisesti keskellä kirkon toimialuetta ja näin luonteva kanssakäyminen paikallisseurakuntien kanssa säilyy koko opiskelun ajan.

Seminaarit ovat useimmiten internaatteja. Viikonloppuisin opiskelijoilla ja opettajilla on mahdollisuus vierailuihin seurakunnissa. Koulun väen yhteiset aamu- ja iltahartaudet sekä yhteinen jumalanpalveluselämä tarjoavat erinomaisen mahdollisuuden spiritualiteetin hoitamiseen.

Kirkon oman oppilaitosmallin edut ovat kiistattomat monessa suhteessa. Ehkä syystäkin suomalaisesta tilanteestamme käsin joskus kadehdimme nuoria kirkkoja tässä suhteessa. Malliin liittyy kuitenkin myös monia suuria ongelmia, joiden eliminoimiseen on jatkuvasti kiinnitettävä huomiota.

Normaalisti oppilaitos asettaa pääsyvaatimukset opiskelijoille. Tämä on käytäntönä yleensä myös pappisseminaareissa. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että kirkon omistaman oppilaitoksen pääsytutkinnoilla on joskus vain suuntaa-antava rooli. Kun opettajakunta/koulun johtokunta on papereiden ja pääsytutkintojen pohjalta esittänyt hyväksyttäväksi listan opiskelijoista, kirkon ylin päättävä elin katsoo oikeudekseen muuttaa listaa, poistaa hyväksyttyjä, lisätä niitäkin, jotka eivät ole läpäisseet karsintoja. Opettajakunnan on vietävä läpi kurssin ohjelma pohjakoulutukseltaan ja oppimisedellytyksiltään hyvin kirjavan joukon kanssa. Vielä ongelmallisemmaksi tilanne muodostuu, kun opettajakuntaa vaaditaan antamaan tutkintotodistus sellaisellekin opiskelijalle, joka ei ole pystynyt suorittamaan säädettyjä opinnäytteitä.

Kirkon omistamassa koulussa saattaa siis kirkosta käsin nousta tekijöitä, jotka vaikeuttavat koulun työtä. Esimerkiksi tietyt heimotekijät tai muut kirkon sisäiset linjakysymykset sanelevat taustatekijöinä sitä, keitä kirkon johto haluaa saada koulutukseen ja tuleviksi kirkon vastuunkantajiksi/johtajiksi/työntekijöiksi. Pahimmillaan tuloksena voi olla tilanne, jossa kirkon työntekijöiden enemmistö edustaa jotakin tiettyä sukua, klaania, heimoa. Ongelmaa ei suinkaan helpota, että kaukaa tulleet lähetystyöntekijät eivät pysty tällaisia sidoksia tunnistamaan, vaan joutuvat tyytymään johtajien päätöksiin, jotka näyttävät täysin käsittämättömiltä ja vääriltä.

Pappisseminaarin kiinteä sitoutuminen kirkon elämään ja hallintoon tarjoaa myös mahdollisuuden kirkkopolitiikan pyörteisiin joutumiselle. On tunnettua, että nuori opiskelijapolvi on monella tapaa valveutunutta, yhteiskunnan ja kirkon elämää tiedostavaa, siihen reagoivaa ja aktiivista. Kirkon sisäinen tila heijastuu aina työntekijöiden koulutuskeskukseen, joka luonnostaan muodostaa keskeisen paikan kirkon ajankohtaisten asioiden puimiseen ja kirkkopolitiikkaan osallistumiseen.

Parhaimmillaan nuori opiskelijapolvi voi olla hienolla tavalla antamassa virikkeitä kirkon työn kehittämiseen ja uusien näkyjen näkemiseen. Pahimmillaan se voi olla halvaannuttamassa koko kirkon elämää.


Itsenäinen akatemia tarjoaa uusia yhteyksiä

Pienten seminaarien yhtenä vaikeutena on saada opetuksen taso sellaiseksi, että se vastaa yleisiä kansallisia tai kansainvälisiä tutkintoja. Opettajaresurssit saattavat olla vähäiset, koksa taustayhteisöjen määrä on pieni.

Itsenäisen teologisen akatemian tai yliopiston mallilla pystytään yleensä paremmin saavuttamaan ja säilyttämään koulutuksellinen taso korkealla, onhan tällöin yleensä kysymys varsin laaja-alaisesta yhteistyöstä ja suuremmasta määrästä henkilö- ja talousresursseja. Kun koulutuksen sisältämät tutkinnot ovat hyvää kansainvälistä tasoa, edellytykset jatko-opintoihin paranevat, mikä taas on kirkkojen pitkäntähtäimen kehittämisen kannalta äärettömän tärkeätä. Itsenäinen oppilaitos pystyy myös pitämään kiinni sisäänpääsyvaatimuksistaan ja opiskelijoiden lähtötason riittävyydestä. Tärkeä asia on myös se, etteivät kirkkopoliittiset tekijät aseta rajoja laitoksen toiminnan vapaudelle.

Oppilaitosten perustamis- ja ylläpitokustannukset ovat tunnetusti korkeita. Kirkkojen omistuksessa ja hallinnassa olevilla laitoksilla on usein historian tuomana rasitteena malli, jossa opiskelijoiden omavastuu kustnnuksista on olemattoman pieni. He saattavat maksaa vain nimellisen opiskelumaksun. Kirkot pystyvä itse harvoin kantamaan taloudellista vastuuta pappisseminaareistaan, joten ne toimivat varsin suuressa määrin ulkopuolisen avun turvin.

Usein tällaiseen malliin kytkeytyy vielä se periaate, että kaikista pappisseminaariin hyväksytyistä tulee aikanaan kirkon palkattuja työntekijöitä. Kirkon mahdollisuudet suorittaa valintaa tulevista työntekijöistä saattavat jäädä hyvinkin rajoitetuiksi. Opiskelija-aineksessa taas saattaa näkyä, että ettei kaikkien selkeänä motiivina ole pyrkimys hengelliseen paimenenvirkaan, vaan ehkä halu saada edullinen opiskelupaikka ja sen jatkona pysyvä työpaikka.

Kun työntekijäkoulutus tapahtuu kirkosta erillisenä, on olemassa vaara, että se irtaantuu niin henkisesti, hengellisesti kuin toiminnallisesti kirkon elämästä. Yhteys seurakuntatasoon heikkenee ja teologinen kirjavuus kasvaa.

Itsenäisessä akatemiassa avautuu luontevasti yhteyksiä eri tahoille. Vuorokeskustelu muiden tieteiden kanssa toteutunee paremmin ja opiskelijat joutuvat koko ajan myös kasvotusten yhteiskunnassa vaikuttavien ilmiöiden kanssa. Näin he saavat toisaalta haasteita, toisaalta valmiuksia kohdata niitä kaikilla tasoilla. Aktiivinen osallistuminen keskusteluun maan, kansan, yhteiskunnan keskellä elävistä asioista on tärkeä asia. Kristillinen todistuksen tulee näkyä laajasti elämän arjessa.

Kirkon työntekijöiden pitäisi myös omata valmiudet kohdata se osa kansaa, jolla on korkea koulutus ja ammattitaito ja vastuullinen asema yhteiskunnassa. Pyrkimys tehostaa työtä suurkaupungeissa merkitsee käytännössä myös sitä, että kansakunnan hermokeskuksessa työskentelevät kirkon työntekijät on varustettava entistä paljon tehokkaammin ymmärtämään suurkaupungissa asuvan nykyihmisen kieltä, kulttuuria ja ajatustapaa ja kommunikoimaan hänen kanssaan.


Yhteistyö koettelee mutta myös rikastuttaa

Pappiskoulutuksen luontevin vaihtoehto on useimmiten kirkon oma seminaari. Ylemmän teologisen koulutuksen osalta on sen sijaan hedelmällistä etsiä yhteistyön mahdollisuuksia useampien kirkkojen tai seminaarien kesken.

Taloudellisten voimavarojen ja opettajavoimien yhdistäminen ja toiminnan järkevä suunnittelu koituu yleensä kaikkien osapuolien parhaaksi.

Koulutushankkeet ovat sinänsä taloudellisesti raskaita. Kaupungistuminen ja kirkkojen työn suuntautuminen entistä enemmän suuriin keskuksiin ovat tuoneet mukanaan myös ajankohtaisen ilmiön: pappisseminaareja ollaan siirtämässä pääkaupunkeihin, hyvien liikenneyhteyksien päähän, strategisesti tärkeille paikoille. Tällaiset hankkeet ovat suuryrityksiä, jotka edellyttävät laajaa yhteistyötä. Niiden vaikutus kirkkojen elämään ja tulevaisuuden työhön voi osoittautua erittäin mittavaksi.

Yhteistyössä seminaarien tavoitteita, ohjelmia, käytännön toimintamalleja jne. luotaessa kysytään loputonta kärsivällisyyttä. Yhteistyö ei koskaan ole kivutonta eikä helppoa. Mukana olevat tahot haluavat varjella omien prioriteettiensä säilymistä.

Mitä laajempi on yhteistyökumppanien kirjo, sitä kivuliaampi on tie yhteiseen päämäärään. Mitä moninaisempi on taustayhteisöjen teologinen kirjavuus ja hengellinen tausta, sitä vaikeampi on päästä yhteisiin ohjelmiin.

Matongon teologisessa seminaarissa eri yhteistyötahot edustavat kaikki konservatiivista luterilaisuutta, mutta siitä huolimatta seminaarin seinien sisällä on käyty kipakoita taistoja henkisellä ja hengellisellä areenalla eikä opettajien erottamisesta ja eroamisestakaan ole vältytty.

Vuosia sitten käytiin taistoa liturgisista kysymyksistä ja jumalanpalvelusten toimittamiseen liittyvistä käytännön toimintamalleista.

Matalakirkollisuutta edustava Norjan luterilainen lähetys käytti johdonmukaisesti toiminnassaan omasta taustastaan nousevia malleja. Sen piirissä kasvanut työntekijäkunta ei esimerkiksi käyttänyt jumalanpalveluksessa albaa eikä muitakaan liturgisia vaatteita. Ehtoollisen vietto ei kuulunut kovin tärkeänä osana heidän kehittelemäänsä jumalanpalveluskäytäntöön. Vastakkainasetelma oli ilmeinen, kun toisaalla suomalaisesta rikkaasta liturgiaperinteestä vaikutteensa imenyt pappi johdatti opiskelijoita pitämään tavoitteena ehtoollisenvieton sisällyttämisen jokaiseen jumalanpalvelukseen.

Keskustelut käytiin kirkossa, jossa ei ole realistisia mahdollisuuuksia ehtoollisenviettoon joka sunnuntai, sillä monissa saarnapaikoissa pappi ehtii vierailla vain ehkä kerran parissa kuukaudessa.

Lähettiopettajat kävivät omaa taisteluaan, kiivaiden keskusteluiden ja väittelyiden keskellä nuoren kirkon omat opettajat yrittivät löytää oma linjansa ja käytännön omaa kirkkoansa varten.

Kuvaa voisi laajentaa vielä värikkäämmäksi. Miten selvitään, kun yhteistyökumppaneissa on laaja kirjo erilaisia teologisia suuntauksia edustavia tahoja? Tiedämme, että luterilaisen kirkkoperheen sisällä teologisia linjoja on paljon, monet toisilleen täysin vastakkaisiakin. Mitä tehdään, kun eteen nousee hyvinkin suuria periaatteellisia ongelmia ja kysymyksiä? Kysymyksiin ei ole helppoja eikä yksinkertaisia ratkaisuja. Yksittäisissä tilanteissa on etsittävä paikallisten kirkkojen kannalta toimivimpia malleja.


Sana synnyttää uskon, elämän ja todistuksen

Työntekijäkoulutus on lähetystyön ja kirkkojen työn silmäterä, siis kaikkein tärkeintä ja huolellisimmin hoidettavaa sarkaa. Siinä kysytään paljon viisautta, nöyryyttä ja rakkautta, ennen muuta Jumalan Hengen antamaa ymmärrystä.

Uskon, että kirkkona, lähetysjärjestönä, yksittäisenä työntekijänä hoidamme leiviskämme oikein, kun valvomme omaa uskonelämäämme, vaellustamme ja opetustamme ja siltä pohjalta annamme oman panoksemme yhteiseen Kristuksen kirkon työhön. Yksittäinen opettaja voi ratkaisevalla tavalla vaikuttaa oppilaittensa elämään ja ajatteluun, näin myös heidän työnsä kautta koko kirkon elämään.

Lopultakin jokaisen ihmisen kohdalla on kysymys Jumalan omasta työstä, joka tapahtuu ihmisessä monien eri vaiheiden kautta. Yksikään opettaja ei voi tehdä toisesta ihmisestä uskovaista, hän voi vain antaa Raamatusta eväät ja ainekset ja jättää oppilaansa Jumalan käteen kasvamaan hänen siunauksensa varassa.

Luottamusta meiltä kysytään, uskoa siihen, että Jumala itse Henkensä kautta antaa Sanan siemenelle kasvun, synnyttää hedelmää ja hoitaa viinitarhaansa tässä maailmassa. Viime kädessä vain tämän uskon varassa jaksaa ja uskaltaa olla Kristuksen todistajana ja hänen lähettämänään viestinviejänä tässä maailmassa.


[STI:n kotisivu] [Luennot] [Palaute]